Luis César D'Angiolillo: Kaikistahan on hienoa voittaa palkintoja, mutta ei tämä vain sitä ole. Olen väsynyt typeryyteen. Puhun ensisijaisesti Argentiinasta, missä millään muulla ei ole enää väliä kuin rahan tekemisellä, ja on sitä paitsi aivan sama miten. Ihmiset pitävät idioottina jos vaikka haluaa tehdä elokuvan. Minulla on tunne että elämme suuren narsismin ja liian individualismin aikaa, aikaa jota hallitsee joku light-juttu.
Veera Jansa: Niin, pian emme enää edes osaa kohdata toista ihmistä.
D'Angiolillo: En minä niinkään sanoisi. Tapailen erästä naista, koska kirjoitan käsikirjoitusta seuraavaa elokuvaani varten. Hän soittaa bandolinoa, mikä on hyvin miehinen soitin. Hän nousee lavalle ja soittaa, ja on samanaikaisesti hyvin naisellinen. Puhun hänen kanssaan elämäntarinallisia asioita ja tämä kiehtoo minua paljon enemmän kuin Potestad, joka on kyllä barbaarinen elokuva, kuin shakkiottelu.
Jansa: Voi olla. Elokuvanne on kuin palapeli, kuin Cortázarin kertomukset, en oikein pidä niistä. Ne ovat pirstaleisuudessaankin liian hallittuja.
D'Angiolillo: On hyvin tärkeätä tuo mitä sanot, minulla särähti! Niin kuin Buenos Airesissa sanotaan, Me cayó la ficha. Olisi ihanaa osata tehdä asioita toisin. Päästä syvyyksiin. Se tosin vaatisi avointa maata, itseltä ja niiltä muilta jotka kanssani filmaavat, ja tämä on hyvin vaikeata. Siinä alkaa pelätä että hajoaa liitoksistaan.
**
Potestad oli ehdolla uuden Norwegian Peace Film Awardin saajaksi. D'Angiolillo toivoo ihmisten pohtivan kysymystä identiteetin riistämisestä sekä sitä, kuinka on mahdollista että tuhannet parit 1970-luvun Argentiinassa kuvittelivat varastetun lapsen voivan tehdä heidät onnellisiksi. Tuolloin varastetut lapset ovat tänä päivänä nuoria, sotilaiden perheissä kasvaneita aikuisia. Osa heistä on tutustunut biologisiin vanhempiinsa, osan vanhemmat tapettiin ja he vaativat rangaistusta. Diktatuurin rikokset annettiin lailla anteeksi, mutta lasten varastamisesta voidaan kansainvälisten sopimusten tuella yhä rangaista. Ohjaaja viittasi myös Argentiinan nykytilanteeseen, sanoen taloudellisen kansanmurhan olevan verrattavissa sotilaalliseen. "Molemmilla on uhrinsa, mutta kukaan ei tunne olevansa vastuussa tuhoisan politiikan soveltamisesta", hän sanoo.
Elokuva pohjautuu pääosaa näyttelevän Eduardo Pavlovskyn samannimiseen monologiin, jota on esitetty Buenos Airesin Underground-teatterissa jo viidentoista vuoden ajan. Pavlovsky kuuluu Argentiinan arvostetuimpiin avant-gardistisiin näyttelijöihin ja joidenkin kohtausten ainoa taiteelliset saavutukset ovat lähinnä Pavlovskyn ilmeikkään naaman ansiota. Päähenkilön mielestä käsin avautuva Potestad on ikkuna muistojen piirittämän miehen yksinäisyyteen. Eläkkeellä oleva lääkäri (Eduardo) elää löytääkseen diktatuurin loppuaikoina kadonneen tyttärensä, samalla paeten todellista muistoa siitä miten lapsi päätyi hänen ja vaimonsa elämään. Metromatkan aikana jossain päin Buenos Airesia muistot, unet ja hallusinaatiot sekoittuvat epätoivon ja lopulta syyllisyydenkin sävyttämäksi palapeliksi. Eduardo on taannoin puoluetovereidensa avulla ryöstänyt pienen tytön, joka häneltä puolestaan katoaa kymmenisen vuotta myöhemmin.
Elokuva viittaa niin kutsuttuun varastettujen lasten sukupolveen, Argentiinan viimeisen diktatuurin aikana varastettuihin lapsiin. Mutta Potestad on muutakin. Kyse ei ole vain käsitteillä olevasta rikoksesta, vaan pahuuden luonteesta yleensäkin. D'Angiolillo sanoo halunneensa katsojan samaistuvan lapsensa menettäneen isän tuskaan ennen kuin käsittää tämän olevan myös syyllinen. Elokuvan loputtomista tunneleista muodostuu sisäisen etsinnän ja paon vertauskuva. "Hirviöitä ei ole olemassa, on vain ihmisiä, jotka päätyvät tekemään hirviömäisiä tekoja. Kun lopulta käsitämme kuka päähenkilö on, voimme kysyä keitä me itse olemme", tiivistää D'Angiolillo. Seuraavasta elokuvastaan hän haluaa tehdä toisenlaisen, omien sanojensa mukaan "avantgardistisen, vielä vähemmän realistisen". Odottakaamme toiveikkaina.
Elokuvan rauhanpalkinto 2004 myönnettiin Michael Winterbottomin ohjaamalle elokuvalle In This World, joka kertoo Jamalin ja Enayatin matkasta heidän pyrkiessään Pakistanin Shamshatoosta kohti Lontoota.
**
Luis César D'Angiolillo
Luis César D'Angiolillo syntyi Argentiinan Santa Fessä vuonna 1944. Nuorena hän opiskeli neljä vuotta lakia, minkä jälkeen alkoi omistautua elokuvalle. Hän on työskennellyt leikkaajana yli viidessäkymmenessä elokuvassa, mukaan luettuina esimerkiksi Fernando Solanasin elokuva Los hijos de Fierro sekä Eliseo Subielan El hombre mirando al sudeste. Potestad (2002) on D'Angiolillon toinen ohjaus Matar al abueliton (1993) jälkeen. Hänen ohjaustyönsä ovat voittaneet palkintoja kotimaisten festivaalien lisäksi muun muassa Triesten, Cremonan ja Vancouverin festivaaleilla. Elokuvan käsikirjoitus voitti Elokuvan ja audiovisuaalisten taiteiden kansallisen instituutin palkinnon vuoden 2001 parhaana kirjallisena adaptaationa.
