2000-luvun ensimmäiset vuodet Kajaanissa olivat poikkeuksellisen elinvoimaista, kiihkeää ja julkisuuspaisteista aikaa. Kristian Smedsin vuosina 2001–04 johtama Kajaanin kaupunginteatteri teki ärhäköillä ja juurevilla näyttämötoteutuksillaan valtakunnallisesti näyttävää jälkeä.
Syksyllä 2003 kaupungissa käynnistyi nuorten ja taiteen ammattilaisten työskentelyolosuhteiden kehittämiseen keskittynyt kulttuurihanke Generaattori. Hankkeen siipien suojissa ammattitanssijoiden Routa-ryhmä juurrutti nykytanssin kaupungin kulttuurikuvaan, Kajaanin Harrastajateatteri nousi kertaheitolla maan korkeatasoisimpien harrastajaryhmien joukkoon ja kaupunki sai neljä uutta vuotuista esittävän taiteen tapahtumaa: uuden poliittisen teatterin problematiikkaan keskittyvän Kajaanin Teatteritapaamisen, lasten ja nuorten kulttuuriviikko HEMMOn, joka kuukausi järjestettävän poikkitaiteellisen Avolava-iltaman ja Kajaanin Runoviikon yhteyteen järjestetyn Runo Offin – kukkahattutätien kesätapahtuman rosoisemman puolen.
Järjestäytymisessä oli voimaa. Listaa voisi jatkaa kolmella kulttuuriosuuskunnalla, ensimmäisellä kajaanilaisella nukketeatterilla, Kajaanin Taidetalon perustamisella, alueteatterin radikaalilla panostuksella lasten ja nuorten teatteriin, Pohjoisen tanssin aluekeskuksen saamisella Kajaaniin tai vaikkapa elokuvateatteri Bio Rexin tulolla kaupunkiin. 35 000 asukkaan korpikylän kokoon suhteutettuna voidaan puhua harvinaisista satovuosista. Tekijät nauttivat myös päättäjien tukea ja luottamusta. Kajaanista rakennettiin laajalla rintamalla hyvin omalaatuista kulttuurikaupunkia.
Kulttuurikaupunkikukka nuupahti kuitenkin hyvin pian syksyn 2004 kulttuurikriisin päästyä valloilleen. Teatterille oltiin ripustamassa lappua luukulle, museoita sulkemassa, lomautuksilta ei välttyisi kukaan. Päättäjien viesti oli selvä: tämän kukan kastelu loppuisi nyt tähän.
Vaikka leikkaukset eivät kansalaisliikkeen ja hätäavun turvin koskaan toteutuneet aiotussa mittakaavassa, kaupunginisien ja -äitien vesurinisku vyön alle lamaannutti kulttuurialan toimijat. Se, mitä sinnikkyydellä ja sydämellä rakennettiin ja vaalittiin vuosia, vedettiin vessanpöntöstä alas muutamassa viikossa.
Kyynisesti voisi ajatella, että vuosikymmenen alkupuoli oli jonkinlainen häiriötila, jonka jälkeen palattiin takaisin arkeen ennen nosteen vuosia. En usko, että yhdenkään paikallisen taiteentekijän silmissä kiiluu hyvään toviin pyrkimys tuon ison näyn uudelleensynnyttämiseen. Pettymys oli niin suuri. Näky kulttuurista alueen yhteisenä voimavarana ja vetovoimaisuusveturina torpedoitiin ja tunaroitiin pitkälle tulevaisuuteen. Tähän päivään mennessäkään emme ole kuulleet päättäjiltä uskottavia selityksiä näin jyrkälle äkkikäännökselle. Karkasiko mopo vain käsistä?
2000-luvun alun kuohuvan kauden jälkeen kaupunginteatterin valmius uusiin avauksiin otti aikansa – uudet, kotimaisen draaman ja nuorten tekijöiden piirtämät taiteelliset linjat alkavat hahmottua vasta nyt. Teatterin pienen puolen eli alueteatterin laiva löysi kurssinsa rivakammin: pienen ja tiiviin alueteatteriryhmän profiloituminen pelkästään lasten ja nuorten teatteriksi loi lyhyessä ajassa entistä hedelmällisemmän suhteen lähiympäristöön.
Leikkausvuodesta toipuvan teatterin krapulan vanavedessä myös muiden kajaanilaisten toimijoiden energia valui jonkin aikaa selviytymiskamppailuun – kukin taho keskittyi omien tonttiensa hoitamiseen uuden etsimisen kustannuksella. Vasta kuluneena syksynä, kaupunginteatterin juhlittua satavuotissynttäreitään Juha Hurmeen Punaisella viivalla ja nuorten 'tämän päivän viivalla' Kivet suuhun sekä Generaattorin päätettyä komean taipaleensa kulttuurihankkeena, ilmassa alkoi väreillä uuden aikakauden tuntu.
Missä ollaan nyt? Kajaanilainen esittävän taiteen toiminta on tänä päivänä huomattavasti monipuolisempaa kuin 2000-luvun alussa. Isojen instituutioiden ja taidelaitosten rinnalle syntyneet yhteisöt ja ryhmittymät ovat vakiinnuttaneet toimintansa ja löytäneet tiensä myös kaupunkilaisten arkeen.
Kyse ei ole kuitenkaan vain marginaaleista, pikku kukkasista raivatun puutarhan reunamilla tai kulttuuritarjonnan lisääntymisestä, vaan paikallisen teatterin ja esitystaiteen tulevaisuudesta. Se kajaanilaisen teatteritoiminnan henki, joka ainakin 1970-luvulta lähtien on noteerattu myös valtakunnallisesti, näyttäytyy tällä hetkellä omaleimaisimmin näiden vähäväkisten teatteri- ja tanssiporukoiden kädenjäljissä. Mahdollisuus nopeaan reagointiin, aktiivinen uusien esityskielien etsintä, erittäin korkeatasoinen esitystoiminta, jähmeitä rakenteita suurempi taiteellinen vapaus ja suhteellinen taloudellinen riippumattomuus antavat olettaa, että seuraavat merkittävät avaukset kajaanilaisen esittävän taiteen kentältä tulevat reuna-alueilta. Kaikki merkit tälle suunnalle ovat jo näkyvissä.
Alkaneen vuoden merkittävimmät avaukset liittyvät varsin suorasukaisesti tulevaisuuteen; aihe tunkee paitsi taiteen tekemisen arkeen, myös esitysten sisältöihin. Kaupunginteatteri tuo huhtikuussa suurelle näyttämölleen Eero-Tapio Vuoren ohjaaman yhteisöteatteriesityksen työnimellä Tulevaisuus. Esitysmateriaali koostetaan kainuulaisia visionäärejä haastatellen ja maakunnan tulevaisuudenkuvia kartoittaen. Generaattorin näyttämöllä nähdään huhti-, syys- ja joulukuussa Kajaanin Harrastajateatterin neliosaisen esityssarjan Teatteri 2100 ensimmäiset osat. Esitysprojekti tutkii haasteita, uudistuksia ja mahdollisuuksia, joita teatteritaide asettaa itselleen 2000-luvulla ohjaajinaan Atro Kahiluoto, Aune Kallinen, Anni Ojanen ja Eino Saari. Koutaniemen nuorisoseurantalolla esitetään ammattitanssijoiden Routa-ryhmän ja kulttuuriosuuskunta G-voiman ihanneyhteiskunnan mahdollisuuksia hahmottelevaa Utopiaa syyskuussa ja marraskuun alussa teatterin tekijät ympäri Suomea kokoontuvat keskustelemaan poliittisista utopioista kolmanteen Kajaanin Teatteritapaamiseen. •
Eino Saari
