Kaltio - Nuoren pohjolan kulttuurikuvastin (Wolfgang Becker, Goodbye Lenin!)

Becker vaikuttaa väsyneeltä. Kesäkuisiin Sodankylän elokuvafestivaaleihin mennessä Goodbye Lenin! on vienyt ohjaajaa ympäri maailmaa jo kuusitoista kuukautta. Lisäksi Sodankylään saapuminen lykkääntyi vuorokaudella, festivaalin tiedottajan mukaan odottamattoman sairaalakäynnin vuoksi.

Goodbye Lenin! on Wolfgang Beckerin viides pitkä elokuva. Vuonna 1954 syntynyt ohjaaja on kiiruhtanut hitaasti ensimmäisen kokoillan elokuvansa, Berliinin Deutsche Film- und Fernsehakademien päättötyönä vuonna 1988 syntyneen Schmetterlingen jälkeen. Ehkä aikainen menestys nosti ohjaajan vaatimustasoa; esikoiselle myönnettiin parhaan oppilastyön Oscar-palkinto sekä Kultainen leopardi Locarnon elokuvafestivaaleilla.

Sodankylässä esitetyt Beckerin kolme viimeisintä työtä – Kinderspiele (1992), Das Leben ist eine Baustelle (1997) ja Goodbye, Lenin! – käsittelevät kaikki perheen selviytymistä yhteiskunnan sekä perheenjäsenten toisilleen muodostamien paineiden keskellä. Keskeiseksi teemaksi nousee lapsuus sekä lapsen ja vanhemman kohtaaminen tai sen puute. "Yhdessä elokuvassa voi keskittyä vain äitiin tai isään", Becker sanoo, "kahden tunnin puitteissa ei ole mahdollista tutkia kunnolla lapsen suhdetta molempiin."

Beckerin harva ohjaustahti selittyy osaltaan sillä, että tämä tekee tarkkaa tutkimustyötä saadakseen elokuvista aidon näköisiä. Esimerkiksi kolmannen ohjaustyönsä, ohjaajan omaan lapsuuteen pohjautuvan elokuvan Kinderspiele (Lasten leikit), Becker halusi sijoittaa "määrittelemättömään paikkaan 50-luvun lopun ja 70-luvun alun välille", joten jokaisen yksityiskohdan tuli olla ajallisesti uskottava – tarkka, mutta ei liian tarkka. "Elokuvan ilmapiiri ja mentaliteetti ovat spesifisiä", hän kertoo väkivaltaisesta isästä kertovasta teoksesta, "jotta mahdollisimman moni tunnistaisi ja kohtaisi nämä kokemukset."

Moni yllättyy kuullessaan Beckerin olevan länsisaksalainen. Kahden uusimman elokuvan itäkulttuurin tarkka kuvaus on pitkän työn tulosta, ja ohjaaja sanoo vierailleensa idässä useita kertoja asuessaan Berliinissä 1980-luvulla. Muurin murtuminen ja kommunistisen yhteiskunnan katoaminen taustoittaa jo Beckerin edellisen elokuvan Paikka elämässä (Das Leben ist eine Baustelle, 1997) juonta, kun englantilaisen Ricky Tomlinsonin esittämä keski-ikäinen teddyboy Buddy menettää asuntonsa ja rock n´roll –yhdistyksensä toimitilat länsiyritysten sekä rahan vyöryessä itään.

Yhdentymisen mukanaan tuomat yhteiskunnalliset ja poliittiset ongelmat jätetään kuitenkin elokuvissa taka-alalle. Berliinissä historiaa ja politiikkaa ennen elokuvakoulua opiskellut Becker ei tahdo korostaa elokuvissaan poliittista ulottuvuutta samalla tavoin kuin vuoden -68 saksalainen ohjaajasukupolvi, joka otti elokuvissa voimakkaasti kantaa neuvostotankkien Prahan-vierailuun ja Pariisin opiskelijamellakoihin.

- Olen erittäin poliittinen ihminen, mutta en usko, että kokoillan elokuvat voivat käsitellä ensisijaisesti politiikkaa. Kerronnallinen fiktioelokuva voi näyttää erinomaisesti, kuinka politiikka vaikuttaa tavallisten ihmisten elämään. Minua ei kiinnosta tehdä elokuvaa suurista ´sankareista´ tai muista julkisuuden hahmoista.

Wolfgang Becker näkeekin olevansa ennen muuta tarinankertoja. Goodbye Lenin!inkin menestyksen hän sanoo tulleen tarinan yleismaailmallisuudesta. "Goodbye Lenin! ei ole saksalainen tarina", Becker on kertonut aiemmin. "Se ei ole elokuva yhdentymisestä, se on elokuva perheestä ja voimallisesta suhteesta äidin ja pojan välillä, sekä oudoista ja hulluista asioista joita poika tekee ainoastaan pelastaakseen äitinsä hengen."

Elokuvassa Alex Kernerin äiti Catherine, kommunistisen puolueen korkeimmalla kunniamerkillä palkittu aktivisti, saa sydänkohtauksen ja vajoaa koomaan syksyllä 1989 juuri ennen Saksojen yhdentymistä. Kaikkien odotusten vastaisesti hän herää seuraavana kesänä. Lääkäri varoittaa Alexia ja tämän sisarta altistamasta äitiään minkäänlaisille järkytyksille, jolloin Alex päättää uskotella äidilleen kaiken olevan ennallaan kadonneessa Itä-Saksassa.

Becker on maininnut Goodbye Lenin!in tekemisessä mielenkiintoisinta olleen Alexin ystävineen Catherinea varten kuvaamat ´uutislähetykset´, joissa DDR on yhä voimissaan. Coca-Cola -mainos selitetään juoman itäsaksalaisella alkuperällä ja länsisaksalaisten läsnäolo elintasopakolaisten ryntäyksellä muurin itäpuolelle.

- Väärennökset ja väärennösten tematiikka eivät olleet kuitenkaan tärkeimpiä piirteitä. Niissä oli eniten itseironiaa. Fiktiivisen elokuvan tekijä ei koskaan näytä sataprosenttista todellisuutta. Elokuvaohjaajan luoman maailman totuus ei ole yksi yhteen arkitodellisuuden kanssa. Kyse on aina siitä, missä kohtaa alkaa valehdella tai siirtyä kauemmaksi totuudesta; onko mahdollista olla ´tosi´, onko olemassa vain yksi totuus vai voiko niitä olla useampia, onko totuus jotain objektiivista vai onko se subjektiivinen. Nämä kysymykset tulevat aina esille, ja tässä elokuvassa valheet syntyvät hyvistä syistä, halusta pelastaa jonkun elämä.

Poliittinen ympäristö, johon tarina sijoittuu, osoittautuu sivuseikaksi. Tästä todistaa sekin, että Beckerin X-Filme -yhtiöltä on jo kyselty Goodbye Lenin!in uudelleenfilmausoikeuksia. Monet ovat ihmetelleet, kuinka elokuvan saattaisi kuvata jossain muualla tapahtuvaksi.

- Mutta onhan muitakin maita, missä on koettu yhtäkkisiä muutoksia. Esimerkiksi Hong Kong, vaikka siellä muutos olikin toiseen suuntaan, markkinataloudesta sosialismiin, eikä yhtä nopea kuin Itä-Saksassa. Etelä-Afrikassa tapahtui valtava muutos. Yhteiskunnallinen tilanne toimii taustana perustarinalle, tunteisiin vetoavalle perhekertomukselle, jollaista ihmiset haluavat tulla katsomaan.

Fiktiivisyys on keino kommentoida yhteiskunnallista tilannetta. Mutta Goodbye Lenin!, kuten hyvä taide aina, on myös vaikuttanut konkreettisesti ´oikeaan´ todellisuuteen: Saksassa piakkoin julkaistava peruskoululaisille suunnattu koulukirja käyttää kohtauksia elokuvasta kuvittamaan yhdentymisen aikaista historiaa.

Toden ja valheen kysymyksien kanssa pähkäilevän ohjaajan voisi kuvitella kyseenalaistavan fiktion käyttämisen historiallisen todellisuuden kuvaajana. Beckeriä tämä ei kuitenkaan huolestuta.

- Opettajien suurin ongelma on nykyään oppilaitten mielenkiinnon ylläpitäminen 45 minuutin ajan. Oppituntien täytyy olla televisio-ohjelmien kaltaisia; on pakko keksiä pieniä kohokohtia, lyhyitä tarinoita, olla värikäs ja viihdyttävä – niin kuin [amerikkalainen lastenohjelma] Sesame Street.

Kuvia elokuvasta, ja ehkä myös elokuvaa itseään, käytetään syöttinä oppilaiden huomion herättämiseksi.
- Se antaa ajan tuntua lapsille: "Ok, tämä tapahtui vain muutama vuosi sitten, vain vähän ennen syntymääsi."

- Tietenkään elokuva ei ole autenttinen. Sen sisältämä arkistomateriaali on kuitenkin puhdasta todellisuutta. Me emme väärentäneet totuutta, toimme sen ainoastaan eri kontekstiin. Elokuva näyttää täysin erilaisen version muurin murtumisesta, ja sitä käytetään härnäämään lapset todellisen historian pariin.

Rinnastamalla arkistomateriaalia, postikortteja ja alkuperäistä uutiskuvaa, Alexin ja tämän elokuvaohjaajan urasta haaveilevan ystävän Denisin luomiin valeuutisiin Goodbye Lenin! tarttuu kysymykseen historiankirjoituksen totuusarvosta. Valheellisen mutta silti uskottavan dokumentaarin tekeminen näytetään helppona prosessina, ja samalla katsojalle annetaan mahdollisuus kyseenalaistaa myös niin kutsutun alkuperäisen materiaalin totuudenmukaisuus. Kuka tietää, mitä vaikkapa viidenkymmenen vuoden kuluttua tullaan tarkastelemaan virallisena totuutena?

- Tuohon asiaanhan yritetään vaikuttaa koko ajan, tänäkin päivänä. 1904 New Yorkin edustalla, aivan rannikon lähellä, kuoli lähes kaksituhatta ihmistä päiväristeilyaluksen sytyttyä tuleen. Monet hukkuivat vain sadan metrin päässä rannasta.

Turma on jäänyt pois historiankirjoista, koska mukana olleet kuuluivat New Yorkin saksalaisyhteisöön. Ensimmäisen maailmansodan mukanaan tuoma antigermaaninen ilmapiiri antoi saksalaisten suuronnettomuuden unohtua. Kenenkään intresseihin ei kuulunut pitää yllä näiden uhrien muistoa – ei edes saksalaisen historiankirjoituksen.

- Kaikki tuntevat Titanicin. Tästä onnettomuudesta en ollut edes kuullut aikaisemmin. Luin siitä ensimmäistä kertaa juuri äsken, lentokoneessa matkalla Suomeen. Tämä näyttää sen, kuinka on mahdollista kontrolloida, mistä tulee historiaa sadan vuoden kuluttua ja mikä unohdetaan kokonaan.

Samanlaista tietoista yhteiskunnallista nostetta annetaan kulttuurin piirissäkin jatkuvasti. Tietyistä asioista tulee mahdottomia muuttaa, kun ne taotaan ihmiskunnan mieliin kuin taltalla kiveen. Jossain päätettiin joskus tehdä Mona Lisasta tärkein ikinä maalattu taulu. Pariisi on Eiffelin torni, kaikki saksalaiset juovat olutta ja syövät hapankaalia.

- Tiedän yli sata maalausta, jotka vetävät minua puoleensa enemmän kuin Mona Lisa. Näistä stereotypioista tulee ikuisia totuuksia, ainoa oikea ja virallinen tapa nähdä asiat.

Ja tietysti jokainen yrittää kontrolloida sitä, miten kansa havaitsee ympäröivän todellisuuden. Beckerin suu leviää lähes ilkikuriseen hymyyn hänen päästessään keskustelemaan historiasta.

- Kaikki historiankirjoitus voidaan loppujen lopuksi kyseenalaistaa, koska aina joku on voinut hallita sitä, mitä kirjoitettiin. Totta kai Caesar halusi kirjurinsa esittävän hänet parhaassa mahdollisessa valossa. Kuten jokainen mies – ja he ovat tietysti miehiä.

Ohjaaja muistuttaa vallanpitäjien aina vaikuttavan siihen, mistä muodostuu ihmiskunnan muisti ja mitä tuosta muistista pyyhitään. Jokaisen täytyy olla varuillaan lukiessaan niin kutsuttua virallista historiankirjoitusta. Esimerkistä käy vaikkapa entinen liittokansleri Helmut Kohl, joka haluaa näyttäytyä yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä politiikoista.

- Hän haluaa olla kahdennenkymmenennen vuosisadan Bismarck. Kohl pyrkii pääsemään eroon jokaisesta skandaalista, hän yrittää haastaa oikeuteen jokaisen, joka sanoo jotakin tähän positiiviseen imagoon sopimatonta.

Kohlin valtakausi näyttää olleen korruptoitunut ja outojen tapahtumien täyttämä. Materiaalia, joka voisi nyt todistaa, kuka kertoo totuuden ja kuka valehtelee, ei enää ole. Kohlin puolueen menettäessä vallan kanslerin talon tietokoneiden kovalevyt tyhjennettiin.

- Voittaneen puolueen muuttaessa sisään kaikki tieto oli kadonnut.

Taiteen vapautta kommentoida yhteiskunnan epäkohtia ei ex-kanslerikaan saa vaiennettua. Kulttuurin julkinen rahoitus kuuluu Saksassa osavaltioille, ei keskushallinnolle; edes liittovaltiollista kulttuuriministeriä ei maassa ole, vaan kuusitoista erillistä osavaltion kulttuurisihteeriä. Becker itse on kotoisin Nordrhein-Westfalenista, missä kolme vuosikymmentä valtaa pitäneet sosiaalidemokraatit ovat harjoittaneet liberaalia kulttuuripolitiikkaa.
- Westfalenissa voi rahoittaa jotakin, mikä vaikkapa Baijerissa olisi mahdotonta. Mutta elokuvien tekeminen tai rahoitus ei juurikaan kiinnosta poliitikkoja – televisio on tärkeämpi.

Television kehitys vei aikanaan ihmiset teattereista kotisohville pakottaen elokuvateollisuuden mukautumaan uuteen tilanteeseen, ja digitaalisen teknologian kehittymisen myötä elokuvan luonne on muuttumassa jälleen. On lähes mahdotonta löytää uudesta Hollywood-elokuvasta digitaalisesti käsittelemätön otos. Goodbye Lenin!iä tehdessään Beckerkin joutui turvautumaan tietokonegraafikkojen apuun kohtauksessa, jossa Berliinin kaduilla puolipukeissa hortoileva Catherine törmää Leninin patsasta kuljettavaan helikopteriin.

- Digitaaliteknologia antaa mahdollisuuksia tehdä asioita, jotka muuten olisivat mahdottomia. Mutta kohtausten rakentaminen tietokoneella on äärettömän pikkutarkkaa ja aikaa vievää puuhaa, jos niistä halutaan saada uskottavia.

Teknologia onkin kaikkein tyydyttävintä, kun sen tulosta ei katsoessaan osaa huomata tietokoneella tehdyksi. Yksikään kriitikko ei ole patsaskohtauksesta puhuessaan maininnut teknologiaa; useat kommentoivat sen elokuvallista viittausta Federico Fellinin La Dolce Vitan alkukohtaukseen. Becker näkeekin elokuvan tulevaisuuden edelleen valoisana, eikä usko digitaalisuuden vievän leipää yhä selluloidin kanssa taidettaan tekevien suusta.
- Kaikki taide on aina muuttunut tekniikan kehityksen myötä. Fortepiano loi vallankumouksen musiikissa.

Vallankumous ei kuitenkaan merkitse entisen tuhoamista tai tuhoutumista. Musiikki on juuri teknologian arkipäiväistymisen myötä kaikkialla ympärillämme.

- Elokuva on selviytynyt television ja videoiden yleistyttyä, eivätkä tietokoneet saa elokuvataidetta katoamaan. Ainoaksi uhkaksi voisin kokea näyttelijöiden täydellisen korvaamisen tietokoneilla rakennetuilla hahmoilla. Mutta koska elokuva on ensisijaisesti kasvojen kuvausta, koska elokuvan keskeisin asia on ihmisen kasvot ja niitten ilmeikkyys, oikeat ihmiset tulevat aina pysymään myös kameran edessä.

Paavo J. Heinonen