Loputon surumielisyys. En voi katsoa Elina Brotheruksen Fotofinlandialla palkittua kuvasarjaa näkemättä melankolian langettamaa surumielisyyden sivuvaloa. Äkkinäiset keltaiset ja punaiset nostattavat murrettujen värien apeudesta.
Suites françaises oli projektin nimenä valmiina ennen kuvia. Jo ennen valokuvaajan Ranskaan lähtöä tarinalle oli annettu kehys, nimi. Brotherus vietti syksyn 1999 Nicéphore Niépcen museon taiteilijavieraana Ranskan maaseudulla. Sarjoja tuli syksyn kuluessa kaksi, maisemakuvista ja ranskan kielen opiskelusta. Jälkimmäinen sai helmikuussa Fotofinlandian, Bachin mukaan Suites françaises 2.

Brotherus meni Ranskaan lähes ummikkona, halusi oppia kielen ja päätti alkaa opintonsa keltaisin lapuin. Post it -tarroihin hän kirjoitti tussilla ranskan sanoja, nimesi lapuin ympäristöä ja siten kartutti sanavarastoa. Sitten hän kuvasi sanoilla laputettuja esineitä, ihmisiä ja maisemia. Lopulta edessä oli kotiin lähtö: viimeisessä kuvassa seinää peittää lappukokoelma kuin haltuun saatuna kielenä. Mykkyys oli käännetty ääneksi.

"Kielesi rajat ovat maailmasi rajat" totesi Wittgenstein, tarkoittaen sillä, kuinka todellisuuden kokemisemme on kielen kautta välittynyttä ja sen varassa. Todellisuuteen sinänsä ei ehkä ole pääsyä, ei ole suoraa reittiä ilman sanoja.
Brotheruksen kuvissa sanojen haku muistuttaa pienen lapsen aloitusta kielen parissa. Maailma on hitaasti tulossa tykö. Se ei kuitenkaan saavu lapsen ensikerran riemulla, jossa toistellen nautitaan jokaisesta sanasta valloituksena. Kuvissa maailma tulee jälleen, uudestaan, ja tällä kertaa äärimmäisen vakavana. Ilmeet pysyvät totisina, miljööt askeettisina ja symmetriaa suosiva sommittelu ankaran ryhdikkäänä. Nainen on enimmäkseen yksin. Ilo on epäpuhdas sekoitus itsetietoisuutta, ironiaa, kapinaa, klovneriaa.

Mitä on tuo omakuvien sisältämä surumielinen ulkopuolisuus, josta kielen avulla tapaillaan ulos? Jossa lopulta Itse viimein häviää ja Minästä tulee kieltä. Sänky on tyhjä, tyyny valkean koskematon ja tilalla on kieli.
Taiteen sanastosta mieleen nousee melankolia, melankolisuus, johon taiteilijat ovat monesti identifioituneet ja jota kirjoittajat ovat taiteilijoista löytäneet. Syvästä elämänvierauden ja ulkopuolisuuden tunteesta johtuva voimakas sisäisyyden kokemus, yhtäaikainen sisäinen surumielisyys ja aistit terävöittävä havainnointikyky. Kuin Helene Schjerfbeckin Toipilaalla (1888), joka iloitsee hennon vihreästä oksasta mukissa. Tai kuin lapsuutensa muista ihmisistä eristyksissä eläneellä Kaspar Hauserilla, jonka tähtikirkas yö sai vaipumaan hurmioon.

Renessanssin uusplatonikot asettivat keskiajalla pahamaineisen melankolian uuteen valoon yhdistäessään sen luovaan työhön. Puhtaan synkkämielisyyden asemasta melankoliasta tuli mietiskelevää syvämietteisyyttä ja fantasian kykyä. Taiteilijasta tuli melankolikko, joka siirsi sisäisen tuskansa töihinsä, objekteiksi. Melankolian alkuperä on kreikan mustassa (kholé) sapessa (melan), jonka katsottiin olevan ruumiin neste, joka hallitsee melankolista temperamenttia. Jo Aristoteles tunsi, mitä oli furor melanlancholicus: se saattoi jähmettää ja lähes tappaa ruumiin, mutta innostuttaa sielun. Astrologian ja alkemian läpitunkemassa opissa neljästä temperamentista melankolikon planeetaksi nimettiin itseensä sulkeutuva, renkaan ympäröimä Saturnus. Taivaankappale johon liitettiin kaikki suuret onnettomuudet.

Albrecht Dürerin laajalle levinnyt Melencolia I (1514) oli ensimmäinen visuaalinen melankolian esitys, suoraan keskiajan okkultistien ja uusplatonikkojen (mm. Marsilio Ficinon) teksteistä aiheensa ammentanut.
1500-luvun alun jälkeen melankolian teema on pysynyt vireillä taiteilijuudesta puhuttaessa. Salme Sarajas-Kortteen mukaan melankolia oli 1800-luvun lopun, fin de sièclen, ehkä palvotuin, hallitsevin ja voimakkain tunne, jota jo Baudelaire oli opettanut ylistämään. Tuoreina esimerkkeinä tulee mieleen Risto Suomen hellän parodinen omakuva Dürer-muunnelmana (Melankolia, 1999) tai Leena Krohnin kirjoitus, jossa hän hienosti asettaa parallelleja Kaspar Hauserin melankolian ja kirjailijaelämän välille.

Liisa Lindgren puolestaan osoittaa, kuinka itsenäisyyden alkuajan kuvanveistäjä-neromme Wäinö Aaltonen samasti itsensä melankoliaan ja melankolikoksi kuvattuun Aleksis Kiveen. Kuten Aleksis Kiven patsas, Aaltosen oma hautamuistomerkki katsoo alaspäin. Melankolikolla itsessä oleva liika tuottaa vaikeuden katsoa suoraan toista silmiin, kirjoittaa Susan Sontag saturnaaliseksi itsensä kokeneesta Walter Benjaminista. Benjamin ei osannut katsoa suoraan valokuvaajaan vaan esiintyi kaikissa kuvissaan silmät alaspäin luotuina.

Brotheruksen omakuvissa voi nähdä toisenlaisen, valokuvamediaa käyttävän taiteilijan itseenvaipumisen esityksen. Kuvat ovat omakuvia, joissa kameran takana ollut valokuvaaja näkee itsensä kuin Narkissos lammen pinnasta, katsojan ottaessa väliaikaisesti kuvaajan paikan ja näin päästen mukaan "minän" katsomisen tapahtumaan. Kuvissa näkyvä lankalaukaisijan naru on kuin kaksi yhdeksi sitova napanuora.
Surumielisen minän lisäksi Brotheruksen kuvat linkittyvät toisellakin tapaa melankoliasta kirjoitettuun: Suites françaises 2 -sarjassa Brotherus pistää esineet puhumaan. Melankolikon suhde maailmaan ja toisiin ihmisiin on kompleksisen epäsuora: hän näkee toiset ratkaisua odottavana salakirjoituksena. Benjaminin mukaan melankolikko tarvitsee esineitä; elottomat ja mykät esineet puhuttelevat häntä ja siksi hän on usein esineiden keräilijä. Epäsuoraan kommunikaatioon tuomittuna melankolikko käyttää mielellään allegoriaa kertomisen muotona. Minä silloin voi nähdä Brotheruksen sinisen takin sylissä olevat hedelmät? Entä monimuotoiset kurpitsat rivissä? Keitä vai mitä ne ovat?
Melankolian kliimaksissa melankolikko tartuttaa sisältä nousevan kalman hajun välineisiinsä, kieleen ja kuviin, teoksiinsa. Ne kaikki tuntuvat surumielisen tarpeettomilta. Leena Krohn kirjoittaa, kuinka joskus tulee hetkiä jolloin itse kieli, sanat, puhuminen ja kirjoittaminen ovat liikaa. "Miten omituista askartelua kyhätä kuvaa kuvan eteen... kun jossain kuvien peitossa on - niin sitä uskoo - odottaa tositodellisuus joka on kokemus, ei koskaan lause." Melankolikko on väsynyt kulttuurin kapaloihin, melankoliaansa ja maailmasuhteensa epäsuoruuteen. "...miksi emme näe asioita itseään; useimmiten tyydymme lukemaan niihin liimatut nimilaput", kirjoitti Henri Bergson saman asian ääreltä viime vuosisadan alussa.

Minusta näyttää, että Brotherus kuten toinen kielen kanssa töitä tehnyt Fotofinlandian finalisti Jari Silomäki taituroivat lähellä melankolian kriittistä pistettä, vaan kuitenkin tällä puolella, ennen melankolian kaiken turhuudeksi lamaannuttavaa käännettä. Brotheruksen kuvissa yksittäiset puhtaiden ja kirkkaiden värien alueet pesevät sameudesta. Silomäellä puolestaan tarinallinen, objektivoiva kieli antaa lujan varustuksen kohdata mustat aukot. Omakuvat ihastuksen kanssa eivät lankalaukaisimesta huolimatta sitäpaitsi ole oikeita omakuvia, vaan niissä käytetään kuvat tekijästä etäännyttävää mallia. Sekä Brotheruksella että Silomäellä taiteen tekeminen on tavallaan viattomuuden tilassa, jossa sanat ja kuvat ovat nautintoa ja turva, keino viedä itse ulos itsestä ja luoda siltoja maailmaan.

Melankolian tulevaisuus? Sollentunassa on parasta aikaa menossa näyttely Bra mot melankoli, lääkettä melankoliaan, mutta tuskin mikään lääkitsee syvään istutettua melankolian teemaa taiteen tekemisestä. Taide tai ainakin vallitseva taidekäsitys ei vapaudu melankoliasta, sillä melankolisen elementin löytäminen on edelleen tärkeä ohjenuora (hyvän) taiteen tunnistamisen prosessissa. Epäilen, että tunnistettavimmillaan "taide" yhä merkitsee surun ja tyhjyyden kokemuksen tekemistä esineeksi. Ehkä Elina Brotheruksen ura kansainvälisessä taidemaailmassa on ilmiömäinen juuri kuvien melankolian takia.

Melankolian surkeassa tunteellisuudessa on emansipatorisuutta sen antaessa katsojallekin oikeutuksen tunteisiinsa ja sisäiseen kipuun, arvoa ihmisenä, kaikesta huolimatta. Nautin melankoliasta, mutta yhtenä kaikista epäsuoruuteen tuomituista koen asian suhteen myös kiusaantuneisuutta. Melankolia on paitsi kokemusta myös puhetta. On olemassa melankolian diskurssi, johon tämäkin kirjoitus osallistuu. En voi olla ajattelematta melankoliaa pikemminkin tai myös kulttuuriin juurtuneena, todellisuuden kokemustamme rakentavana puheena kuin olemuksellisena asiana. Se on toiston kautta uusiutuvaa ja sitä voidaan käyttää myös manipulatiivisesti. Melankolialla voidaan tehdä politiikkaa, ajaa asioita ja ylläpitää hierarkioita, taidemaailmassa ja ihmisten välillä.

Nyt jo etäällä Brotheruksesta ja etäällä Silomäestä, päädyn melankoliaan viettelynä. Melankolian retoriikkaan, jolla voi herättää vastaanottajan tunteita; kuinka se merkitsee melankolian puherepertuaarilla tietoisesti tuotettua kosketusta katsojan hellään pisteeseen, kivun läpäisemää nautintoa. Halu melankoliaan on myös halua kohti kipua, minkä vuoksi melankolian retoriikan tenhovoimaa ja tuloksellisuutta on vaikea käsittää. Miksi tummuus vetoaa eikä karkoita? Mistä maailmalle vieraat tummakulmaiset romanttiset (taiteilija)sankarit, femme fatalit ja kuoleman perspektiivin asettava taide ammentavat lumovoimansa? Miksi haluamme tulla melankolian viettelemiseksi? Miksi kerta toisen jälkeen itsensä suurimmaksi kurjaksi sanoin tai kuvin esittävä kerää potin? Tunteen todellisuuden vuoksi, tunteen kokemisen elähdyttävyyden vuoksi? - Freudkaan ei osannut nimetä asiaa muuten kuin olemuksellisesti "kuolemanvietiksi".