Paavo:

Päätoimittaja palasi kotiin. Keskustelemme kahdessa kerroksessa.

"Hei Jussi, täällä Pentinkulman päivillä on kansainvälisenä kirjailijavieraana tämmönen Päivi Laakso, Torniossa syntynyt mutta Norjassa kirjoittava, ammatiltaan kuvataiteilija..."

"Ai jaa. Suomessahan on niin paljon kirjailijoita..."

"Että pitää lähteä Norjaan julkaistavaksi?"

"...että jos ne pantais päiväntasaajalle riviin, niin se olis hyvä se."

Niin olis.

 
Alkaa vähitellen olla semmonen kirjoituskutina. Että sais ne haastattelut kirjoitettua ennen taittoa. Eilen vein kuvia kehitettäväksi, varmaan kaikki pilalla. Kamerani on vaaleanvioletti, lootamallia, etupaneelissa teksti ´Hilsen Viki!´ Kööpenhaminasta kahdellasadalla Tanskan kruunulla. Kaltiolla on kyllä digitaalinenkin, vaan päätoimittaja kuskaa sitä taskussaan Nivalan ja Haapaveden väliä. On kai kuviakin joskus ottanut. Ei ole vielä kehdannut näyttää.

Mutta Urjalaan sanoi, että jos vaikka autolla mentäisiin. Sinne Pentinkulman päiville. Kun tuli niiltä esite. Jekaterinburgilainen kirjailija Venäjältä siinä esitteessä, vai ohjelmavihkonenko se; niin kuitenkin Jussilta kysyin että missä se Jekaterinburg on. Uralin rinteellä. Miksi kysyn, sanoin että kun on tämmönen ja näytin lehtistä. Hienoa, totesi päätoimittaja. Lähdetäänpä käymään.

Kuvakin siinä esitteessä oli tästä venäläisestä. Kaunis nainen, parikymppinen. WSOY julkaisee esikoisensa Anna mulle loppukesästä.

Ihan asiasta poiketen, eilisessä kulttuurijulkaisussa kerrottiin Jasmin Mäntylän heilastelevan itseään yli kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa. Ovat kuulemma huomaavaisempia ja kohteliaampia nämä ikämiehet. Mutta eipä siitä muuta.

Suuri Venäjän ystävä on päätoimittajamme. Faces-festarien organisaatiosta olivat yhteyksilleet, että Petroskoissa syyskuussa sisarfestivaali olisi, matkanjohtajaa etsivät. Jussi alkoi ehdotella, että joku elämään väsynyt vanha hippi pitäisi löytää. Sanoin, etten ole vanha, tai edes elämään väsynyt. Enkä hippikään. Mukava olisi kuitenkin sinnekin lähteä, sanoi. Olisi toki.

Akkreditoiduin sitten Jyväskylän kesäänkin. Rotuaarin Piknikillekin voisi, kun niillä on riistohinnat sisäänpääsylle. Vaan eipä ole oikeastaan kiinnostavia esiintyjiäkään. Mutta sinne voisi lähteä, ja kirjoittaa sitten vihaisesti, että kaljan juottamisen varjolla aidataan keskustan katuja. Bänditkin on näitten keski-ikäisten insinöörien nuoruudensuosikkeja enimmäkseen. Saman fiiliksen saisi kutsumalla kolmekymmentä kaveria yksiöön, juomalla laimeanlämmintä lapin kultaa rikkinäisistä muovituopeista ja luukuttamalla Popedaa stereoista häädön ansaitsevalla volyymillä.

Kotiin pitäisi jäädä ne haastikset rustaamaan. Jos vaikka onnistuisi.

Eilen löysin toimituksen keittiöstä talouspaperitelineen. Siinä se on mikroaaltouunin vieressä. Seinässä kiinni.

                                                                                                    seuraava jakso >    

                                                                                                    sisällysluettelo >>