 |
|||||||||||||||||
|
|||||||||||||||||
 |
|||||||||||||||||
|
Aikakauslehti www-artikkelit |
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|
Uralilaisten kielten mahdolliset keskinäiset kontaktit ja kielenvaihdot |
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|
Kirjoittaja on virolainen Tarton yliopiston uralilaisten kielten professori. Hän on mm. toiminut lukuvuonna 1968-1969 Oulun yliopiston viron kielen lehtorina.
Nykyihminen homo sapiens sapiens alkoi levittäytyä Itä-Afrikassa sijainneesta alkukodistaan 120 000-100 000 vuotta sitten. Euraasiaan hän vaelsi mainitun työryhmän jäsenen, Tarton yliopiston populaatiogeneetikon professori Richard Villemsin ja hänen tutkimusryhmänsä mukaan kahta reittiä pitkin. Toinen reitti kulki Egyptin ja Israelin kautta Kaukasuksen seudulle ja sieltä toisaalta Balkanin kautta Eurooppaan ja toisaalta Himalajan suuntaan. Toinen reitti johti halki Arabian niemimaan eteläosan Intiaan ja edelleen Kaakkois-Aasiaan, josta käsin levittäydyttiin koko Aasian alueelle. Työryhmän jäsen, Oulun yliopiston fyysinen antropologi tohtori Markku Niskanen kuvaa (mm. työryhmän III symposiumissa 1999 Virossa) ihmisen levittäytymistä Euraasiassa etelästä pohjoiseen siten, että raja europidisen ja mongolidisen rodun välillä seurasi koko ajan suunnilleen viivaa Himalajalta Obin suistoon ainoana poikkeuksena pienehkö yhteisalue Länsi-Siperian eteläosassa. Eli siis Villemsin levikkikaavan kahta eri vaellusreittiä on tulkittava siten, että läntistä reittiä pitkin vaelsivat europidien esivanhemmat, itäistä reittiä käyttivät sen sijaan mongolidien esivanhemmat. Populaatiogeneetikkojen ja fyysisten antropologien viimeisimmät tutkimukset ovat vakuuttavasti osoittaneet, että Euroopan nykyiset suomalais-ugrilaiskieliset väestöt olivat aina europidisia. Monet maailman nykykielikunnat ovat voineet muodostua konvergenssin eli erilaisten kielten samanlaistumisen tietä, kuten viime aikoina juuri Robert M. W. Dixon kirjassaan "The rise and and fall of languages" (Cambridge 1997 ja 1999) ja myös Daniel Nettle kirjassaan "Linguistic Diversity" (Oxford 1999) ovat osoittaneet. Uralilaisten kielten tapauksessa on kuitenkin juurtunut käsitys, että ne ovat syntyneet divergenssin eli yhden kantakielen tytärkieliin jakautumisen tietä. Tämä näkemys on niin tavanomainen, että jopa Dixon mainitsee uralilaiset kielet niiden esimerkkien joukossa, joiden tapauksessa kielikunnan synnyn selitykseksi sopii indoeurooppalaisen kielikunnan tavoin divergenssi. Muita esimerkkejä Dixonilla ovat semiittiläiset ja algonkilaiset kielet. Jo vuosia ennen Dixonia ja Nettleä, 1980-1990-luvuilta alkaen olemme kahden työryhmän nykyisen jäsenen - unkarilaisen professorin János Pusztayn ja suomalaisen professorin Kalevi Wiikin - kanssa väittäneet uralilaisen kielikunnan syntyneen konvergenssin tietä. Saksalainen kielitieteilijä professori Lutz Edzard on osoittanut (1998), että myös semiittiläisten kielten tapauksessa divergenssimallinen syntyselitys ei ole käyttökelpoinen. (Valitettavasti minulla ei ole riittävää tietoa, millainen on kielikunnan synnyn selityksen nykytilanne Dixonin mainitsemien algonkilaisten kielten ja joidenkin muiden varmimmin divergenssilähtöisiksi pidettyjen kielikuntien - esimerkiksi polynesialaisten kielten - tapauksessa.) Dixon otaksuu, että kivikautisten metsästäjien-kalastajien-keräilijen kielikollektiivit käsittivät korkeintaan 500-1000 henkeä (kuten Australian kanta-asukkailla vielä historiallisella kaudella). Puhuttiin hyvin paljon erilaisia kieliä. Nämä pienet populaatiot olivat yhteiskunnalliselta kehitykseltään tasavertaisia ja pitivät keskenään yllä monenlaisia kontakteja, siis myös kielellisiä. Lingvistinen konvergenssi toimi. Tiedämme, että viimeinen jääkausi alkoi Euroopassa noin 100 000 vuotta sitten. Nykyihminen homo sapiens sapiens alkoi saapua Eurooppaan noin 40 000 vuotta sitten. Viime 40 000 vuoden aikana Euroopassa oli kylmempiä ja lämpimämpiä kausia. Tiedossa on kymmenkunta interstadiaalia l. jäävälikautta, joiden aikana ihmisasutus saattoi levitä myös pohjoiseen Eurooppaan. Sään kylmetessä vedäydyttiin takaisin etelään. (Wiik nimittää sitä monesti toistunutta liikettä evakkoliikkeeksi.) Viimeisen jääkauden viimeisen maksimin aikana noin 23 000-19 500 vuotta sitten Euroopan asukkaat vetäytyivät taas etelämmäs ja sijoittuivat kolmeen refugiin. Ne olivat isommat Iberian (Franko-Kantabrian) refugi ja Ukrainan refugi (nämä refugit näkyvät Julkun kirjoituksen kartassa 1) sekä pienempi Balkanin refugi. Jääkauden maksimin aikana vallinneessa kylmässä ja kuivassa ilmastossa säilyivät refugeissa pokkeuksellisesti edellytykset kasvillisuuden ja sen mukana myös eläinten ja ihmisten olemassaololle. Wiikin toivottavasti vielä tämän vuoden puolella jyväskyläläläisen Atena-kustantamon painattaman kirjan "Eurooppalaisten juuret" mukaan Ukrainan refugissa kielellinen tilanne muodostui sellaiseksi, että sinne vetäytyneet kielet samankaltaistuivat tietyn välityskielen l. lingua francan avulla. Sen perusteella, että suomalais-ugrilaiset kielet olivat myöhemmin pohjoisessa Euroopassa laajalti levinneet, on syytä olettaa, että Ukrainan refugissa tapahtui juuri niiden kielten muodostumisprosessi. Jälkimmäinen prosessi saattoi lisäksi olla aikaisemman, jääkauden maksimia edeltäneen, pohjoisen Euroopan alueella tapahtuneen samantapaisen prosessin jatkoa. Kun mannerjää rupesi sulamaan, kostea jäänjättömaa osoittaitui poikkeuksellisen odolliseksi kasvillisuudelle, jonka perässä eläimet ja ihmiset alkoivat muuttaa Ukrainan refugista lehvämaisesti koko pohjoisen Euroopan alueelle levittäen sinne samalla myös suomalais-ugrilaiset kielet. Jälkimmäisten samankaltaistuminen saattoi - mahdollisesti yhä suomalais-ugrilaisen lingua francan avulla - jatkua nyt myös jäänjättömaalla. Lopputuloksena suomalais-ugrilaisten kielten puhuma-alue ulottui nykyisten Brittein saarten kohdalla sijainneen Pohjanmeren mantereelta Uralvuoristoon asti. Periaatteessa samanlainen prosessi tapahtui myös Iberian refugissa ja sieltä käsin koko Länsi-Euroopassa Pohjanmeren mantereen asti. Kyseessä olivat luonnollisesti muuntyyppiset kielet, mahdollisesti baskilaistyyppiset. Pienen Balkanin refugin osuus pohjoisemman Euroopan asuttamisessa oli sen sijaan vähäinen (Wiik olettaa hyvin varovaisesti, että kyseinen refugi saattoi ehkä toimia indoeurooppalaisten kielten kehtona). On siis mahdollista, että Pohjanmeren mantereen tienoilla baskilaistyyppiset ja suomalais-ugrilaistyyppiset kielet kohtasivat toisensa. Lähinnä työryhmän jäsenen, Oulun yliopiston arkeologian professori Milton Nuñezin mukaan ihmiset vaelsivat niiltä tienoin Golfvirran ansiosta jo aika varhaisessa vaiheessa mannerjään alta paljastunutta Norjan länsi- ja pohjoisrannikkoa pitkin pohjoiseen, saavuttaen Fennoskandian pohjoiskärjen ainakin 11 000 vuotta sitten. Kyseessä taisivat olla saamelaisten esivanhemmat, jotka jäivät vuosituhansiksi mannerjääkentän taakse eristyksiin. Eristys oli kaikenpuolinen, siis geneettisen lisäksi luonnollisesti myös kielellinen. Geneettisen eristyksen näkyvin tulos on äidinlinjojen (mitokondrisen DNA:n) haploryhmän V korkea esiintymistiheys nykysaamelaisessa populaatiossa: se on lähes kymmenen kertaa suurempi kuin missä tahansa muussa eurooppalaisessa populaatiossa (Villemsiltä 2002 saadut tiedot). Haploryhmän V levikin lähtöalue on juuri entisen Iberian refugin tienoo Lounais-Euroopassa, joten saamelaisten esivanhemmista ainakin osa polveutuu mainitun refugin jääkauden maksimin aikaisesta väestöstä. Jääkentän takaisessa eristystilassa on syystä tai toisesta tapahtunut haploryhmän V kumuloituminen saamelaisväestössä. Mitä voi näin ollen päätellä saamelaisten jääkentän taakse tuomasta kielestään? Wiik olettaa yhtenä mahdollisuutena sen olleen suomalais-ugrilainen, mutta yhtä hyvin se saattoi olle tuntematon kieli X tai sitten baskilaistyyppinen kieli tai joidenkin niitten kombinaatio, esimerkiksi baskilaistyyppistä substraattia sisältävä suomalais-ugrilainen kieli. Todennäköisesti saamelaisten ja itämerensuomalaisten esivanhemmat kohtasivat toisensa sen jälkeen, kun mannerjää suli ja saamelaiset hivuttautuivat Fennoskandiassa etelämmäs. Nykysaamelaiset ja nykyitämerensuomalaiset kielet ovat yleisesti ottaen hyvin läheisiä, niin läheisiä, että tavallisesti on oletettu niiden polveutuvan yhteisestä kantakielestä, toisin sanoen samasta kielestä - varhaiskantasuomesta. Traditionaalista yhteistä kantakieltä on kyseisten kielten tapauksessa kuitenkin vaikea kuvitella, sillä saamelaiset ja itämerensuomalaiset liikkuivat Fennoskandiassa mannerjään sulamisen myötä toisiaan vastaan sen sijaan että olisivat haarautuneet yhteisestä alkukodistaan. Itämerensuomen kanssa yhteisten piirteiden lisäksi saamessa on sitä paitsi runsaasti sellaisia piirteitä, joiden selittäminen varhaiskantasuomesta tuntuu ylivoimaiselta, vaikka niitten selittämiseksi onkin keksitty tavattoman mutkikas moniasteinen ja sellaisena epäuskottava systeemi. Vuosituhansia jääkentän takana eristyksissä asuneiden saamelaisten täytyi alun perin puhua epäilemättä itämerensuomesta huomattavasti poikkeavaa kieltä ja nykysaamen yhtäläisyydet nykyitämerensuomen kanssa eivät ole selitettävissä muulla tavoin kuin saamelaisten kielenvaihdon kautta. Kuten kielenvaihdon tapauksessa tavallista saamelaisten uuteen itämerensuomalaistyyppiseen kieleen jäi joukko jäänteitä l. substraatti-ilmiöitä heidän aikaisemmasta kielestään. Valitettavasti emme tiedä, millainen se saamelaisten esivanhempien aikaisempi kieli oli. (Ainakin se ei ollut samojedikieli, kuten joskus on oletettu ja jonka oletuksen mahdottomuudes selviää alempana.) En usko erikoisemmin sanaston todistusvoimaan sen liian helpon liikkuvuuden ja muuttuvuuden vuoksi enkä kiinnitä siis seuraavassa huomiota sanastoon. Mutta huomioni kiintyy sen sijaan kokonaiseen joukkoon saamen rakenteellisia ominaispiirteitä, joiden selittäminen luontuu parhaiten silloin, kun otaksumme niiden olevan vieraita substraatteja. Esitän tässä sellaisista vain pari esimerkkiä. Pohjoissaamessa esiintyvät sananalkuiset soinnittomat heikot klusiilit (tavanomaisessa kirjoitusasussa b-, d-, g-, vrt. esim. saamen bæsse ~ suomen pesä, dollâ ~ tuli, giettâ ~ käsi), joita on pidetty norjan ja ruotsin vaikutuksen tulokseksena. Muihin suomalais-ugrilaisiin kieliin vieraat kielet eivät ole samalla tavalla vaikuttaneet, joten oletus on hataralla pohjalla. Pikemminkin kyseessä on vieras foneettinen substraatti, joka etelämpänä, lähempänä itämerensuomalaista kielellistä ydinaluetta on korvattu vahvoilla klusiileilla p-, t-, k-. Toinen mahdollinen vieras foneettinen substraatti on saamen _- itämerensuomen sananalkuisen s:n vastineena (vrt. esim. saamen _alb´me ~ suomen silmä). Sellaista vastinetta muut uralilaiset kielet eivät tunne. Saamen substantiivien monikontunnus -k on tuskin itämerensuomen monikontunnuksen -t muunnos (vrt. esim. saamen guolek ~ suomen kalat), kuten tavallisesti oletetaan. Tuskin se on yhdistettävissä myös ainoaan substantiivien monikontunnukseen -k muissa uralilaisissa kielissä - unkarissa -, jossa se saattaa olla vierasta, ei-suomalais-ugrilaista alkuperää (vrt. esim. altailaisten kielten kollektiivisuffiksi -g). Mielekästä olisi verrata saamen rakenteellisia ominaispiirteitä ainoaan suomalais-ugrilaisten kielten lisäksi Euroopassa säilyneeseen paleoeurooppalaiseen (siis ei-indoeurooppalaiseen) kieleen - baskiin -, mutta tämä vertailutyö on vielä suorittamatta. Kylläkin on jo toistasataa vuotta sitten tuotu esiin, että baskissa, saamessa ja unkarissa käytetään yhtä lailla substantiivien monikontunnusta -k, esim. baskin Euskaldunok "baskit". On ehkä ennenaikaista lähteä väittämään, että tämä saamen monikontunnus on baskilainen tai ainakin baskilaistyyppinen substraatti, mutta ajateltavissa se olisi. Saamen absoluuttisesta deklinaatiosta puuttuu itämerensuomalaisen partitiivinpäätteen *-ta, *-tä vastine, samoin itämerensuomalaisille kielille ominainen ero sisä- ja ulkopaikallissijamuotojen välillä. Tämäntapaiset ilmiöt saattavat kieliä mahdollisesta pidginisoitumisprosessista, opittavan kielen yksinkertaistumisesta kielenvaihdon yhteydessä. On syytä puuttua siihen, että tavanomaisesti kaikki uralilaiset eli siis suomalais-ugrilaiset ja samojedilaiset kielet johdetaan uralilaisesta kantakielestä siten, että ensimmäisenä tapahtui uralilaisen kantakielen jako suomalais-ugrilaiseksi kantakieleksi ja samojedilaiseksi kantakieleksi. Mutta - kuten ylempänä mainitsin - Euroopan nykyiset suomalais-ugrilaiskieliset väestöt olivat aina europidisia. Sen sijaan samojedikielinen väestö on vahvasti mongolidinen. Alunperin se saattoi olla täysin mongolidinen, sillä Villemsiltä saatujen tietojen mukaan 55 % nenetsien, 88 % nganasanien ja 36 % selkuppien geneettisistä äidinlinjoista (mtDNA) polveutuu Aasiasta. Sen lisäksi selkuppien Euroopasta polveutuvat äidinlinjat ovat hyvin yhdenmukaisia, vailla variantteja, mikä kielii siitä, että ne on saatu suhteellisen myöhään eivätkä ole ennättäneet haarautua. Niskanen olettaa, että samojedin puhujat käyttivät aikaisemmin paleosiperialaista/paleoaasialaista kieltä ja saivat uralilaisen kielensä lounaisesta käsin. Näin ollen hän liittyy niiden tutkijoiden joukkoon, jotka ovat vuosikymmenien varrella esittäneet samojedien kielenvaihtoa (esim. Ants-Michael Uesson 1970 ja Eugen Helimski 1982, lähtökielenä vaihtoehtoisesti altailaiset kielet). Populaatiogenetiikan ja fyysisen antropologian tietojen valossa minäkään en näe muuta vaihtoehtoa. Eri kysymys on se, millaisen suomalais-ugrilaisen kielimuodon samojedit omaksuivat. Eli toisin sanoen: keneltä samojedit oppivat kielensä? Eugen Helimski väittää, että keitä samojedit alkperältään olivatkin, uralilaiselle kantakielelle siirtymisen hetkestä he muodostivat uralilaisen kieliyhteisön yhden komponentin. Ilman muuta niin, jos he oppivat nimenomaan uralilaisen kantakielen. Mutta kantauralin olemassaolosta ei ole mitään varmuutta. Mielestäni itämerensuomi-saame ja samojedi ovat sekä sanastollisesti että kieliopillisesti niin lähellä toisiaan, ettei ole mielekästä puhua uralilaisten kielten läntisen ja itäisen periferian konservatiivisuudesta johtuvasta kantauralilaisten piirteiden paremmasta säilymisestä niissä periferioissa. Sitä paitsi on syytä epäillä itämerensuomen-saamen ja samojedin luokittelua vastaavasti länsi- ja itäperiferiaksi, sillä maantieteellisesti ovat itämerensuomi-saame ja pohjoissamojedilainen nenetsi ainakin tänä päivänä Vienan meren tienoilla toistensa lähinaapureita. Substraattipaikannimistö kertoo taas itämerensuomalaisten (ja mahdollisesti ehkä saamelaistenkin) asuneen aiemmin laajoilla alueilla Koillis-Euroopassa, mahdollisesti Pohjois-Uraleihin asti. Wiik olettaakin, että samojedikielet on saanut aikaan saamelais-itämerensuomalais-ugrilainen lingua franca. Janne Saarikivi on Virittäjässä vuonna 2000 erittäin havainnollisesti tuonut esiin ne vaikeudet, jotka esiintyvät kielenvaihdon yhteydessä syntyneen substraatin selvittelyssä. Hän kirjoittaa, että "substraattinimistön ja -sanaston olemassaolo tarjoaa usein lisäargumentteja kontaktilähtöisen kielenmuutoksen puolesta sellaisissa tapauksissa, joissa pelkkä foneettisten ja morfosyntaktisten uudennosten analyysi ei kykene todistamaan kielenmuutosta kontaktilähtöiseksi". Varmaankin niin, mutta kyseisessä tapauksessa käytössäni ei juuri ole mainittavaa tietomäärää Kollis-Euroopan asianomaisista paikannimistä (Saarikiven yksityisen tiedonannon mukaan niitä löytyy Siperiassa Jekaterinburgin yliopistossa olevista käsikirjoitusasuisista tutkimuksista). Sen sijaan muuta sanastoa on tässä yhteydessä poikkeuksellisesti syytä tarkastella. Olen laskenut kahden etymologisen sanakirjan suomen, saamen, mordvan, marin, komin, udmurtin, mansin, hantin ja unkarin etymologioiden, joille on esitetty vastine samojedista, lukumäärät ja niiden keskiarvot. Sanakirjat ovat Björn Collinderin "Fenno-Ugric Vocabulary" (Stockholm 1955; FUV) sekä Károly Rédein "Uralisches etymologisches Wörterbuch" (Budapest 1986?1991; UEW). Kumpikin sanakirja on tunnetusti puutteellinen, mutta parempia laajoja uralilaisten kielten etymologisia sanakirjoja ei toistaiseksi ole laadittu. Suomi edustaa laskennoissani itämerensuomalaisia kieliä apunani olleiden lukumäärätietojen luonteen takia. Tulokset ovat esillä taulukossa 1.
Kuten taulukosta 1 näkee, suomalais-samojedilaisia ja saamelais-samojedilaisia etymologiapareja on UEW:ssa ja keskimäärin (K) enimmäkseen runsaammin kuin muita pareja, jopa enemmän kuin samojedin yhteisetymologioita obinugrilaisten naapurikielten mansin ja hantin kanssa. Tietysti on aina käden ulottuvilla kyseisten sanaseikkojen selittäminen sillä, että osasta uralilaisista kielistä kantauralilaiset sanat ovat voineet kadota, ja sitä ei ole periaatteessa kieltäminen. Mutta yhtä hyvin (ja mielestäni jopa uskottavimmin) voimme olettaa, ettei niitä "kadonneita" sanoja ole asianomaisissa kielissä koskaan esiintynytkään. Jälkimmäisessä tapauksessa samojedi on saanut pääosan uralilaisesta (oikeastaan suomalais-ugrilaisesta) sanastostaan jostakin itämerensuomalais-saamelaisesta tai sen tyyppisestä kielestä. Ennen kuin jatkan itämeresuomen-(saamen-)samojedin kieliopillisten yhtäläisyyksien tarkastelulla, totean toivovani, että olen onnistunut muutamien keskeisten, tavanmukaisesti kantauralilaisiksi otaksumien suffiksien osalta todistamaan niitten evidenssin rajoittumisen vain uralilaisten kielten itäisimpään ryhmään l. obinugriin-samojediin. Esitän kyseisten suffiksien uralilaisen evidenssin lyhyesti taulukossa 2. Taulukko 2 Taulukossa 2 mainitut suffiksit eivät siis mielestäni voi tulla kysymykseen itämerensuomen-samojedin yhteispiirteinä ja näin jatkan itämeren-samojedin yhteisten kieliopillisten erikoispiirteiden käsittelyä huomioimatta niitä suffikseja ollenkaan. Kyseisiä erikoispiirteitä olen analysoinut aikaisemminkin, mutta eri lähteissä jaksoittain. Seuraavassa yritän ne koota lyhyesti ja koko kuvaa siis vahvasti pelkistäen sekä aiempaa paremmassa järjestyksessä taulukkoon 3. Kuten sanastonkin tapauksessa, tulevat usein mukaan saame, mordva ja/tai obinugri. Eli siis ne piirteet puuttuvat marista ja permistä (udmurtista ja komista).
PIIRRE PIIRRE ims saame mordva obinugri samojedi
Kaiken ylempänä esittämäni perusteella voi siis todellakin olettaa, että samojedit ovat oppineet nykyisen kielensä lähinnä itämerensuomalaisilta. Näin ollen samojedikielet ovat suhteellisen myöhäisiä tulokkaita uralilaisessa kieliryhmässä eivätkä otaksutun uralilaisen kantakielen ensimmäisen jakautumisen tulosta. Samalla on syytä puhua alun perin vain suomalais-ugrilaisista kielistä. Herää myös kysymys, miksi joidenkin obinugrilaisten (l. mansin ja hantin kielen) murteiden johdonmukaisessa nominien taivutusparadigmassa on vain muutama sijamuoto, muiden obinugrilaisten murteiden ja unkarin kyseinen paradigma on sen sijaan runsasmuotoinen, rakentuen pääasiallisesti postpositioiden grammatikalisaation tulokseen, so. postpositiokonstruktioista saatuihin myöhäisiin sijamuotoihin. Syntyy vaikutelma aivan kuin ugrilaisten kielten (l. mansin, hantin ja unkarin) nominien aikaisempi taivutusparadigma olisi jossakin vaiheessa kokenut takaiskun ja korvautunut postpositiorakenteilla. Tulos muistuttaa pidginisointiprosessin tulosta. Vertauskohteiksi sopivat esimerkiksi englanti, ruotsi ja osittain ranska, joissa kielikontaktien vaikutuksesta sanantaivutus on huomattavasti yksinkertaistunut. Wiik olettaa obinugrilaisten kielten muodostuneen siten, että alkuaan vieraskieliset samojedit opettelivat suomalais-ugrilaisen kielimuodon. Wiikin oletusta tukee obinugrilaisten suhteellisen vahva mongolidisuus, vaikka ei siinä määrin kuin samojedeilla: Villemsiltä saatujen tietojen mukaan 37 % mansien ja 31 % hantien äidinlinjoista (mtDNA) polveutuu Aasiasta. Näin ollen obinugrilaisissa kielissä lienee jokin vieras substraatti ja suomalais-ugrilaisen kielimuodon pidginisointi. Mutta oletettava pidginisointi koskee myös unkaria, jonka puhujat eivät ole ollenkaan mongolidisia. Jää vain yksi mahdollisuus: olettaa, että unkarilaisten esivanhemmat opettelivat ylempänä esitetyllä tavalla muodostuneen obinugrilaisen kielimuodon. Turkkilaiskielisen mongolidisen väestön Aasiasta Eurooppaan suuntatunut muuttoaalto tempasi unkarilaisten esivanhemmat mukaansa. Suunnilleen Volgan ja Etelä-Uralien välissä sijainneessa Magna Hungariassa tai sieltä länteen liikkuessa europidisten unkarilaisten kieli saattoi vaikuttaa europidisten mordvalaisten kieleen, sillä mordvalaiset olivat volgalaisista ja permiläisistä suomalais-ugrilaiskielisistä kansoista silloin otaksuttavasti kaikkein eteläisimmät. Näin selittyisivät mordvan ugrin ja samojedin kanssa yhteiset rakenteelliset piirteet. Pusztay on esittänyt jopa oletuksen, että mordvalaiset saattoivat vaeltaa yhdessä unkarilaisten kanssa idästä länteen. Pidän unkarilaisten kielellistä vaikutusta mordvaan kuitenkin todennäköisempänä, sillä mordvalaisten tapauksessa ei ole nykyään nähtävissä selviä jälkiä yhteisestä vaelluksesta turkkilaiskielisten paimentolaisten kanssa. Kuva kuitenkin mutkistuu, kun otamme huomioon, että pääasiallisesti paikannimien perusteella oletetaan mansien joskus asuneen laajalla alueella Uralien länsipuolella (melkein Arkangeliin ja Kaasaniin asti). Myöhemmin näyttävät mansien asumista suppeammalla alueella Uralvuorista länteen todistavan myös kirjalliset historianlähteet. Siten mansi saattoi vieläkin todennäköisemmin kuin unkari aiheuttaa mordvan puheenalaiset itäiset erikoispiirteet. Tai jopa näin, että mordvalaisten esivanhemmat olivatkin läntisimpiä mansin puhujia, jotka joutuivat myöhemmin itämerensuomalaistyyppisten kielten voimakan vaikutuksen alaisiksi. Uralilaisten kielten keskinäisten kontaktien ja kielenvaihtojen yleiskuva ei ole läheskään selvä. Olen ylempänä yrittänyt vain viitoittaa joitakin mahdollisia selitysmalleja, joiden yksityiskohtien selvittely on vielä tulevan tutkimuksen haastavia tehtäviä. Joka tapauksessa on ilmeistä, että kyseinen yleiskuva ei vastaa traditionaalista käsitystä uralilaisten kielten suorasukaisesta polveutumisesta yhteisestä kantakielestään divergenssin tietä ja totunnaista kielipuumallia noudattaen. Yhtä vähän se vastaa traditionaalista käsitystä uralilaisten kielten puhujien maantieteellisesta haarautumisesta yhteisestä suppea-alaisesta alkukodistaan, joka sijaitsi jossakin uralilaisten kielten nykyisen puhuma-alueen itäosassa tai jopa vieläkin idempänä. Ago Künnap Suomalaisten juuret -pääsivulle >> Dixon, R. M. W. (1997). The rise and fall of languages. Cambridge: Cambridge University Press.
|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||