Juna saapui Tampereen asemalle neljä minuuttia yli yhdeksän. Hoh, hoijaa. Tavallisesti nukun makuuvaunussa erinomaisesti, mutta viime yö kului lukiessa ja muistiipanoja tehdessä.

Olen sopinut valokuvaaja Petri Nuutisen kanssa, että tapaamme aseman edessä kaupungin puolella. Kiireisen näköisiä ihmisiä harppoo tungokseen asti joka suunnasta. En tunne Nuutista. Jotenkin mielikuvissani olin ajatellut, että asemalla ei olisi muita kuin me.

Tapasin Kalle Päätalon viime heinäkuussa Päätalo-päivillä. Sanoi olevansa viimeistä kertaa Taivalkoskella. Huonoa kuntoaan kai ajatteli, mutta niin on kuulemma sanonut jo useampana vuonna. Lupasi kuitenkin haastattelun.

Parin viikon päästä Kalle soitti. Yritin ehdottaa toista henkilöä haastattelun tekoon. En ollut lukenut hänen kirjojaan, enkä kehdannut hänelle sitä sanoa. Kalle ei pitänyt ajatuksesta.

Tapaamisen lähestyessä elokuun puolessa välissä Kallen vaimo Leena Päätalo soitti ja kertoi, että Kalle on huonossa kunnossa ja sairaalassa. Haastattelusta tulisi kokonaan luopua. Olin jo kerran siirtänyt haastattelun kiireitteni vuoksi.
- Näinköhän tässä nyt sitten kävi.

Elokuun lopussa Matti Kaarlejärvi kertoi puhelimessa, että Kalle on taas kotona ja paremmassa kunnossa. Päätalo kuulemma miettii henkisen perintönsä kohtaloa.


Valokuvaajan näköinen mies astelee parkkipaikalta asemarakennusta kohti. Hänellä on tummat housut, tumma poolopaita ja kuljaantunut harmaa pikkutakki, hiukset lyhyet ja leuka sängellä. Kättelemme.

Ylitämme kadun ja astumme sisään kahvilaan. Tapaaminen on sovittu kymmeneksi, joten on meillä puoli tuntia aikaa. Maksan kahvit ja istumme pöytään.

Nuutinen ei ole tyytyväinen köyhän kulttuurilehden tarjoamaan taksaan. Mutta että pääsee kuvaamaan Kalle Päätaloa, ehkä viimeiset kuvat hänestä.

Ajamme Kirvestietä kohti. Olen vaihtanut vaatteeni kahvilan vessassa, New Yorkista kymmenen vuotta sitten hankitut suorat housut, sinivalkoruudullinen paita ja pikkutakki. Olemme kääntymässä Kirvestielle, kun huomaan että olen unohtanut tuliaiset. Perhana, - kello on jo viittä vaille! Pyörrämme ympäri läheiselle ostoskeskukselle - juoksujalkaa kukkaosastolle.

Viimein Kallen rakentaman rintamiestalon portailla. Soitan ovikelloa.

Kirjailija Kalle Päätalo avaa oven.

Jos hän on harmistunut myöhästymisestämme, niin ei sitä ainakaan näytä. Hänellä on siniharmaa puku ja tumma solmio. Hui!

Leena tulee eteiseen kättelemään arkikamppeissaan. Ojennan hänelle kahvipaketin, presidenttiä, ja kukat: ruusuja ja suomalaisia Gerberoita. Istahdamme sohvalle. Tunnen itseni juhlalliseksi ja jäykäksi. Kalle käynnistää keskustelua. En edes myöhemmin muista mistä puhumme, kun niin jännitän.

Leena näyttää yrmeältä. Miksi tulitte vaivaamaan sairasta miestä, hän selvästi pohtii. Saan idean; jospa otettaisiin valokuvat nyt heti, voisi tunnelmakin vapautua.


Nuutinen ottaa kuvia läheltä ja kaukaa, omenapuuta ja taloa vasten, Päätaloa puutarhassa ja portailla. Välillä hän työntää kameran melkein Kallen nokkaan kiinni. Tekisi mieleni sanoa, että lopeta jo, mutta saakoon ammattimies hoitaa hommansa loppuun.

Kolmen, neljän filmirullan jälkeen kävelemme sisälle.
- On turhaa ottaa niin montaa kuvaa Kallen luisevasta naamasta, Leena sanoo, nyt jo vähän ystävällisemmin.
- Emäntä on sitäkin pulskempi, Kalle toteaa.

Kalle painoi parhaimmillaan 102 kiloa. Nyt 65.

Juomme kahvia, kolmatta kuppia, ehkä presidenttiä. Leena on tehnyt leikkelevoileipiä ja nisuakin on. Päätalo kertoo olleensa väleissä Kekkosen kanssa. Olivat Kekkosen kanssa olleet nuorina yhtä aikaa uitossa Oulujoen latvoilla. Kekkonen oli ollut innokas uittamaan tukkien lisäksi käärmeitä ja kova oli hyppimään aitojen yli.

Kalle kertoo sotajuttuja. Oli haavoituttuaan tavannut sairaalana toimineessa Oulun keskuskansakoululla koltan nimeltä Pekka Gavrilof. Koltta oli täynnä kranaatin sirpaleita. Kerrankin Gavrilofista lensi yhtäkkiä veri suihkuna sairaallassa monen metrin päähän sirpaleen puhkaistessa ihon. Niin oli koltta lähtenyt erotuksille, eikä Kalle hänestä sen koommin ole kuullut.

Kahvit on juotu, olokin on rentoutuneempi. Istun sohvalle. Kalle ja valokuvaaja istuvat samaan sohvakalustoon kuuluville nojatuolille, Leena kiikkustuoliin. Kallen pään päällä on hänestä hänen voimiensa päivinä maalattu muotokuva. Kallella kerrotaan olleen niin voimakas yläruppi, ettei tahtonut ovista mahtua kulkemaan.

Kalle nojautuu eteenpäin... havahdun mietteistäni.
- Kyllä se nyt on niin, että minä odotan vain sitä viimeistä lähtöä! Tämähän on suuri asia, ja muita suuria asioita ovat uskontoon liittyvät ja se minkälainen sielunhätä tullee. En minä sitä voi mennä kerskailemaan enkä halua, mutta olen ihmeen levollinen ja ihmettelen, että olen näin kauan saanu ellää näin vaikeitten sairauksieni kanssa, Kalle virkkoo.

Leena lisää vauhtia kiikustuolissa.

- Tunnen, että haittonahan minä olen. Kun me rehellisiä ollaan niin ainakin minä raukka oon sellainen, että silloin kun isä ja äiti oli ihan huonossa kunnossa, niin kyllä minä sanon, että helepotus soon sitte, kun näkee, että se näkee, että sillä ei ole mitään muuta. Että se itekki toivoo, että kuolisi.

Leena alkaa yskähdellä taustalla.

- Niin minä tähän asti oon ollut semmonen, että minä ole osannut muuta kuin katsonut onko se itse rakkautta, jota minä oon elämässäni tehnyt, saavuttanut yllin kyllin.

Katselen sillä silmällä Nuutista, että hän alkaa korjata kamppeitaan ja lähteä etsimään ulko-ovea.
- Taidan tässä välissä lähteä omille teilleni. Hyviä voimia, kyllä niitä päiviä on vielä tulossa.
- Toivottavasti. Kiitos, Kalle toteaa.

Nuutinen aikoo ottaa yhteyttä kuva-asioissa myöhemmin.

Kalle on kirjoittanut neljäkymmentäviisi kirjaa, yli 26 000 sivua. 50 miljoonaa kirjoituskoneen iskua. Kaikki kirjoitettu, koko pitkä elämänkaari, on repliikkeinä ja tapahtumina hänen muistissaan.
- Kuinka helekkarin paljon muistista purkautuu sitten kun on alakuun päässy. Siinä (Iijoki-sarjassa) meni kaksikymmentäviisi vuotta. Nuo aivot on kuin pieniä lokeroita täynnä ja pieni tapaus herättää heti seuraavan muiston, Kalle itsekin ihmettelee.

Päätalon on sanottu olevan viimeisiä kansanmuistajia ja tarinankertojia. Radio teki tuloaan vasta 30-luvulla Taivalkoskelle, eikä siitä kuunneltu kuunnelmia, vaan uutiset ja kirkonmenot. Kallen kielellinen lahjakkuus kasvoi hänen kuunnellessaan miesten tarinointia.
- Isossa talossa oli kolome kiintopenkkiä. Sinne kylänmiehet kokoontu pyhänä. Kertoma oli aina koettua ja riippu siitä kuinka hyvä kertoja oli, ja saatto se pistää välillä eholleki. Monesti kuitenkin tuli mieleen, että olisin tuon assiin osannu sanoa paremmin.

2000-luvun kirjoittajilla taitaa olla liian hyvät muistiinpanovälineet. Mitä-ajattelin-tänään-tyylinen kirjoittaminen on suositumpaa kuin koskaan. Muistin tehtävä tiedon, tuntojen, kokemuksen ja arvottamisen välittäjänä on kadonnut.

Kalle kertoo olleensa ahkera lukija siitä asti, kun oppi lukemaan, mutta koko lapsuusaikansa hän joutui piilottelemaan isältään lorukirjojaan ja kirjoitusvihkojaan. Kallen ollessa alun toisellakymmenellä hänen isänsä sairastui, asia, jota on usein liikaakin korostettu, mutta joka sattui Kallen näkökulmasta hänen herkimpään kehityskauteensa.
- Minun isä oli neljä ja puoli vuotta mielisairas eli siihen aikaan hulluksi sanottiin. Meidän tallous romahti ja sorruttiin kunnanelätiksi. Minä en siten mielellään lähtenyt mihinkään kyllään ja minusta tuli vähän niinku erakko. Sen takkia, että ne oli niin sieluttomia, että ne alko kyselemään, että onko se mitä möykäröinyt ja että onko se piirimielisairaalassa Oulussa vai Pelsolla pakkotyölaitoksessa.

Kallessa virisi neljännellä luokalla kansakoulussa halu kirjoittaa.
- Yksinään paljon tuhersin, tuli polttava halu seurustella mielikuvieni kanssa. Oli yksi tie, jossa voin kauniisti sanoen totteuttaa ihteäni.

Kalle oli aloittanut metsätyöt kolmentoista vanhana, näki nälkää, nukkui savottakämppien kylmillä lattioilla ja pakeni kirjoittamiseen. Kalle ei jäänyt metsuriksi Taivalkoskelle. Puute toi halun sosiaaliseen nousuun, kielellinen lahjakkuus loi eväät ja nöyryytys antoi perkeleellisen sisun tulevalle kirjoittajan uralle.

Koko Päätalojen perhe-elämä järjestettiin Kallen kirjoittamisen mukaan. Kalle kertoo kirjoittaneensa suunnilleen koko heidän yhteiselonsa, vuodesta 1955 ajan.
- Ei se ole suunnilleen, vaan koko ajan, Leena tokaisee.
- Minähän nyt kaikki oon hoitanut tämän huushollin ja talouden, mutta kun oli jotain sellaisia asioita, joita yhdessä päätetään, niin minun täytyi oikein sanoa, kuunteleetko sä ny mitä minä sanon. Ku se voi sanoa seuraavaksi, että ei hänelle ole sanottu mitään.

Useampi kupillinen kahvia alkaa painaa etumusta. Pidämme jaloittelutauon. Kävelen elintasosiivestä vanhalle puolelle, jossa onkin vessa jo heti vasemmalla. Kalle kävelee toiseen.

Päätalon kirjoja on myyty yhteensä kolme ja puoli miljoonaa kappaletta, mikä on yli 7000 myytyä kirjaa jokaista kuukautta kohden, jos myynti tasaiseksi siloitellaan. Kirjojen absoluuttinen myyntimäärä on maailmanlaajuisestikin huomattava ja suhteutettuna Suomen väkilukuun se luiraa läheltä maailmanennätystä.

Varsinkin vanhemmat sukupolvet ovat tarvinneet Väinö Linnaa ja Kalle Päätaloa kuvaamaan aikakautta ja ympäristöä mistä he ovat tulleet. Sekä Laila Hietamiestä ja Arto Paasilinnaa kirjoittamaan keitä he ovat. Ja nyt Tervoa ja Tabermannia kertomaan minkälaisiksi iloisiksi bumtsibumkansalaisiksi suomalaiset ovat taajamissaan muuttuneet.

Tulevatko nuoremmat sukupolvet löytämään Päätalon?

Modernin kokemus on jälleen tihentynyt samoin kuin se tihentyi 1900-luvun alussa pääkaupunkiseudulla ja alkoi tihentyä 1930-luvulla maaseudun syrjäperillä ja Koillismaalla.
Kirjallisuuden professori Liisi Huhtala määrittelee modernin kokemusta seuraavasti: "Sitä on luonnehdittu tunteeksi siitä, että kaikki aiemmin vakaa ja kyselemätön liukenee ilmaan. Tunne on kahtalainen: siihen kuuluu toisaalta optimistinen usko järjen, tiedon ja ihmisen rajattomaan kehitykseen, toisaalta muutospaineen ahdistus, epäily ja melankolinen menetyksen kokemus. Modernisaatiossa eli nykyaikaistumisessa menetetään elämän yhteisöllisyys ja minuuden eheä yhtenäisyys ja saadaan tilalle alituinen liike ja lupaus uudesta, vapaasta yksilöstä ja maailmasta."

Päätalo, joka tuotannossaan kuvaa suomalaisen yhteiskunnan edellisen modernisaation aikakautta, on ajankohtainen kirjailija nyt. Nykyisessä rakennemuutoksen Suomessa muutetaan kasvukeskuksiin jopa vilkkaammin kuin 1960- ja 1970-luvuilla muutettiin taajamiin.

Päätalo on hoivannut satojen tuhansien, ennen sotia ja heti sodan jälkeen syntyneiden, suomalaisten menetyksen kokemusta antamalla heille kirjoissaan paluun elämän minimiin ja toimivaan kyläyhteisöön. Mahdollisuuden tunnistaa sisäisessä minämaisemassaan horisonttiin katoavat pitkospuut, umpeenkasvaneet polut ja sortuneet sillat.

Nyt, uuden modernin aikakaudella, Päätalo ja hänen kirjansa toimivat myös nuoremmalle lukijalle mahdollisuutena tutkia oman olemisensa pitkiä pohjavirtoja: uskoa omiin mahdollisuuksiin ja henkiseen kasvuun vaikeissa olosuhteissa, suhdetta työhön ja menestykseen, valintaa yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden arvojen väliltä sekä inhimillisyyden, tasapuolisuuden ja oikeudenmukaisuuden arvoja suhteessa toiseen ihmiseen.

Kunhan suurten ikäluokkien lapset lopettavat isänmurhansa, osa heistä huomaa, että Kalle Päätalo on Rock kirjailijanakin, ei pelkästään rockyhtyeenä (elokuvassa Pitkä kuuma kesä).


Hemputan. Vedän pöntön, aukaisen oven ja kävelen takaisin. Hetken kuluttua Kallekin palaa. Ohikulkiessaan oikoo pöydällä lojuvan lehden tarkasti pöydän reunojen suuntaiseksi.


Kalle Päätalo on elänyt elämänsä kahteen kertaan, ensin oikeasti, sitten muistikuvissaan.
Sodan jälkeen hän yritti palata takaisin Taivalkoskelle muutaman Tampereen vuoden jälkeen koti-ikävänsä pakottamana. Päätalo aloitti työt kunnan rakennusmestarina 1951. Pian hän kuitenkin huomasi, että menneeseen ei ole paluuta. Lapsuuden kaverit olivat lappautuneet etelään ja sotia edeltävä välittämisen yhteisö, kaikki se rauhallisuus ja kauniit muistikuvat olivat kadonneet. Kalle palasi takaisin Tampereelle.

On yksi tie menneeseen: kirjoittamisen tie.

Päätalon esikoisromaani Ihmisiä telineillä kertoo hänen ensimmäisistä Tampereen vuosistaan rakennustyömailla. Viisiosaisessa Koillismaasarjassa Päätalo palaa kauemmas ja kuvaa tekoselkostensa elämää ennen ja jälkeen sotien.

Iijoki-sarjassaan Päätalo tekee uuden vielä perusteellisemman kierroksen nuoruuteensa. Sarjan viimeiseksi tarkoitetussa kirjassa, Hyvästi Iijoki (1995), kirjailija pääsee 25 kirjan ja kirjoitusvuoden jälkeen vuoteen 1958, jolloin hän täytti 39 vuotta ja julkaisi esikoisromaaninsa. Sarjan vihoviimeiseksi lopuksi kirjoitetussa kirjassa Pölhökanto Iijoen törmässä kirjailija harppoo vuodet kuusikymmentäluvulta yhdeksänkymmentäluvulle.

Miksi Päätalo ei aloittanut neljänkymmenen vuoden kirjoittamisurakkaansa suoraan omien lastensa syntymästä eteenpäin kuvaten heidän päivittäistä perhe-elämää Tampereella?

Ei pystynyt.

Leena kertoo, että usein, kun Kalle tuli yläkerran työhuoneestaan alas syömään tai juomaan, häneltä alkoi kyyneleet vieriä pitkin poskia, hän oli hyvin äreä tai yhtäkkiä purskahti nauramaan.

Kalle Päätalo, 81 vuotta (11.11.), ei enää kirjoita. Hän lopetti kirjoittamisen vuonna 1998, jolloin sai valmiiksi Iijoki-sarjan viimeisen kirjan. Kolme uusinta kirjaa (1999-2001) ovat aiemmin kirjoitettuja.

Emmin.

Hän sai ensimmäisen sydänkohtauksen esikoiskirjan ilmestymisen jälkeen, jonka jälkeen kohtauksia on ollut kymmeniä. Sydämentahdistin asennettiin vuonna 1979, toinen keuhko poistettiin 1994 ja toistakin lohkoa syöpä nakertaa. Toista vuotta sitten näkö ja kuulo menivät huonoksi. Hänhän on ollut sairas viimeiset neljäkymmentä vuotta, eikä se ole kirjoittamista estänyt.

Mutta ei sairaudet kirjoittamista pysäyttäneet. Matti Vehviläisen kirjassa Päätalo (1978) Kalle Päätalo kertoo, että sitten kun hänellä on sisäinen rauha, hän ei enää pysty kirjoittamaan.
- Elän juuri sitä kautta, Päätalo toteaa. - Uskon vielä, että minulla olisi luovaa kykyä ja oisin vielä sanonnaltani tyylissä, mutta nyt on se aika tullut, että olen tyhjentänyt itseni.

Kalle Päätalo ei juurikaan ole käynyt Tampereen keskustassa tai sen huvituksissa viimeisten vuosikymmenten aikana. Pari kertaa vuodessa Kalle on ottanut jonkun ystävänsä kanssa kotonaan viinaa. Keskustellut pikku tunneille asti.

Nyt Päätalo makailee iltaisin sängyssään ja katselee kattoa. Tyytyväisenä siitä, että se on varmasti neliö, hän miettii elämäänsä.
- Mitä iloa oli, en ole elläissäni tanssinut.
- No käytiin me aikanaan Norjassa useampi kerta ja Ruotsissa. Kävinpä kerran Leningraatissaki. Mutta kun minä en ulukomaillekaan ole halunnut koskaan lähteä. Jos ois aikanaan halunnut ellää, niin sanotusti Ellää, niin varmasti oisin vähemmän kirjoittanut.

Päätalo esittelee kirjastoaan taksia odotellessani. Jos kehtaisin, pyytäisin häntä näyttämään työhuoneensa. Juttutuokiomme on venähtänyt enkä kehtaa enää pyytää väsynyttä kirjailijaa vaivautumaan yläkertaan.

Taksin saapuessa kättelemme. Ehkä tämä oli lyhyen tuttavuutemme viimeinen tapaaminen. Ehkä ei. Painan ulko-ovea kiinni ja huomaan, että enpä muistanut pyytää Päätalolta omistuskirjoitusta hänen kirjaansa.

Istun taksiin. Noin kolmikymppinen kuski tietää kenen ovelta asiakkaansa haki. Hänen isänsä lukee Päätaloa, itse ei ole lukenut.

Kalle Päätalo on vetänyt ihmisen osansa tiukille. Kirjailija Jaakko Syrjä on sanonut, että lestadiolaisympäristöstä lähtöisin olevan Päätalon Iijoki-sarja on se rippi, joka kirjailijalta jäi seuratuvassa tekemättä. Varaa olisi ollut vaikka miten mukavaan elämään, mutta siihen hän ei ole pystynyt. Vapautus on tullut itsetilityksellä ja työllä. Ja kunniantunto lukijoita kohtaan on velvoittanut.

Elokuvissa Kallen äitiä näytellyt Pirjo Leppänen on kertonut kuinka Päätalo-päivillä näkee miten monet haluavat päästä Kallen lähelle, ehkä juttusillekin. Joillekin riittää vain, että pääsevät Kallen tietämättä takaapäin koskettamaan tämän takkia tai paitaa. Tai hihansuuta.