Lokakuun puolenvälin kieppeillä istuin kannon nokassa ja ihmettelin. Taivaan sineä täplittivät koivujen keltaiset lehdet, puiden latvoissa piiskuttivat nimettömät linnut. Tässä oli hyvä kotitarvemetsurin levähtää, totaalisessa yksinäisyydessä. Parisen viikkoa sitten olin ollut Turun kirjamessuilla. Vieläkin velloivat oudot tuntemukset. Kirjailijaliiton kokouksessa valittiin puheenjohtaja uudelle nelivuotistoimikaudelle. Tämän kerran lähti kokoustamaan myös Soinin korpeen eksynyt sudeettitamperelainen. Oli äänestämisen paikka, sen tiesi jokainen. Puhelinlangat olivat soineet kuumina viikkotolkulla. Media oli tehokkaasti vedetty mukaan piirileikkiin. Viidensadan ammattikirjailijan piskuinen joukko ponkaisi kertaheitolla ykkösuutiseksi - valitaanko puheenjohtajaksi uusi mies, Kari Levola, vai annetaanko Jarkko Laineen rakentaa työnsä loppuun? Viisitoista vuotta järjestön johdossa on Suomessa ainutlaatuinen saavutus.

Kokous pidettiin suljettujen ovien takana, onneksi. Kokouksen ilmapiiri oli kaikkea muuta kuin toverillinen tai sovinnollinen. Jäin kaipaamaan Jaakko Syrjän viisautta, Nokian hiljaisen, Martti Joenpolven toppuuttelua, ei näkynyt paikalla Hannu Salamaa, ei Paavo Haavikkoa, ei Veijo Merta.

Paikalta puuttui myös maaseudun kirjailijoiden enemmistö. Selkään puukottaminen oli alkanut paljon ennen kokousta ja kokouksessa sama jatkui julkisesti. Kun puheenvuoroja kuunteli, sai vaikutelman, että oppi oli noudettu suoraan Bysantin hovin juonittelujen käsikirjasta. Kumpikaan puheenjohtajaehdokkaista ei linjapuhetta pitänyt. Se olisi pelastanut kokouksen. Ärsyttikö Laine kollegansa nimittämällä kirjailijoita "sosiaalisiksi pöntöiksi"?

Miksi Levolalta ei irronnut kuin hymypoikamaisia lupauksia? Miksi Pentti Holapan piti kehua ranskalaisuuttaan? Miksi Hannu Mäkelä syytti Lainetta lupauksen pettämisestä? Eli täyttä nilkkaan potkimista kaiken aikaa, kalavelkojen maksamista, pikkuporvarillista nälvimistä pahimmoillaan. Kokouksen pito karkasi Antti Tuurilta - porukat olisi voitu panna aivan hyvin ruotuun. Varsinkin, kun kysymyksessä olivat suurtakin suuremmat asiat: pystyykö liitto neuvottelemaan uudet kustannusopimukset, vaikuttamaan apurahapoliikkaan, taistelemaan yhdessä kirjastojen kanssa kirjan asemasta, toimimaan painoarvoa omaavana sanatyöläisten etujärjestönä.

Levola voitti ylivoimaisesti. Jostakin taiottiin suunnaton kukkapuska. Käytävällä seisoi yksinäinen mies. Eipä näkynyt selkääntaputtelijoita, ei niin kiitoksen sanaa puolestatoista vuosikymmenestä. Pekka Kejonen, Tenolta Vilppulaan paennut viimeinen aito beatnikkimme, nousi, marssi ovelle ja lausahti: "Haistakaa v-u koko seurakunta!" , johon Antti Tuuri perään: "Onko tämä käsitettävä liitosta eroamiseksi?" Pekka: "Saatana. Pitääkö selvä asia vääntää sinulle rautalangasta!" Se oli miehen puhetta se. Soitin Pekalle muutama päivä kokouksen jälkeen, kysyäkseni joko mies on lauhtunut. Ei ollut. "Joku moraali sitä pitää kirjailijalla(kin) olla." Niinpä niin. Jokunen vuosikymmen sitten kiertäessämme Tampereella Bermudan kolmiota Kaupunginkellari-Tillikka-Ohranjyvä, ei moraalista kannattanut paljoa puhua.

Mitä jäi tämän kokouksen anniksi? Sellainen kirjallisuus, millaiset kirjailijat.

Soitin muutama päivä sitten Torsti Lehtisen kännykkään. Mies oli parhaillaan yhdessä Liedeksen Päivin kanssa nostamassa liiton paattia talviteloille. Hekottelimme, miten olimme päässeet kokouspäivänä telkkarin iltauutisiin - kaksi uskonveljeä, ei siis poikaystävää - tervehti toisiaan suuteloin. Pitänee Torstilta kysäistä vuotaneeko tuo liiton paatti vielä pahastikin, josko ensi keväänä uskaltautuisi sillä purjehtimaan väljemmille ulapoille. On aika viskata sotakirveet Kolera-altaaseen.