Liisa Rautiainen (s. 1919) on 60-70-luvuilla vaikuttaneen Ryhmä Kemin jäsen. Ryhmän perustaja, jo edesmennyt Harry Porko oli akvarellisti. Ryhmän sielu, vuonna 1977 kuollut Nina Vanas yhdisti töissään ortodoksisia itäisiä ja läntisiä vaikutteita. Toivo Hoskari tunnetaan konkretistina, Olavi Korolainen abstraktina koloristina ja Lea Kauppi naivistina. Lyhyemmän aikaa ryhmässä olivat mukana myös Etelä-Suomeen muuttanut taidemaalari ja graafikko Pauli Pyykölä ja hänen tilalleen tullut Osmo Rautiainen. Ryhmän jäsenistä ainoastaan Liisa Rautiainen, Korolainen ja Pyykölä enää maalaavat.

Onko Ryhmä Kemillä ja siinä mukana olleilla kuvataiteilijoilla ollut vaikutusta suomalaiseen kuvataiteeseen?
- Ei ole, Rautiainen toteaa napakasti. Mietittyään hän jatkaa: - Haluaisin tietää kenellä yksittäisellä taiteilijalla yleensäkään on vaikutusta suomalaiseen kuvataiteeseen.

Rautiaisen kriittinenkin näkemys ei kerro ryhmästä koko totuutta. Ryhmä eli tiiviisti 1960-luvulla vuosikymmenen ismejä: informalismia, kinetismia, konstruktiivismia, naivismia, surrealismiakin, ja järjesti näyttelyitä kotimaan lisäksi Saksassa, Hollannissa, Tanskassa ja Norjassa. Vuoden 1973 näyttely Emmenissä, Hollannissa, sai niin hyvän vastaanoton, että se sai kaupungin järjestämään Suomi-viikon.

Sodan jälkeisistä pohjoisista kuvataiteilijoista vain Reidar Särestöniemi on saanut ansaitsemansa huomion Suomen kuvataiteen historiassa. Otavan kustantamassa teoksessa "Suomen taidetta 1940 - 1975" Särestöniemi on ainoa, joka on löydetty Oulun pohjoispuolisesta Suomesta. Vaikka Suomen taiteesta kertovat kirjasarjat eivät kaikkea mittaa, on merkillepantavaa, että myös WSOY:n (1986) ja Otavan (1990) kummankin kustantamasta kuusiosaisesta "Suomen taide" ja "Ars Suomen taide" ei löydy mainintaa yhdestäkään ryhmä Kemin jäsenestä. Suomen Taiteilijaseuran matrikkelista toki Ryhmä Kemin jäsenet löytyvät Osmo Rautiaista lukuun ottamatta. Matrikkelia selaamalla saa hyvän käsityksen siitä, miten paljon Suomessa on taiteilijoita, jotka saavat vain vähän jos ollenkaan kuuluisuutta, ja myös miten Etelä-Suomesta käsin kuvataiteen historiaa rakennetaan.

Onneksi Lappi tuntee omansa. Torniolainen Aineen taidemuseo on vuosien varrella pitänyt Liisa Rautiaisen töitä hyvin esillä ja Lapin yliopisto promotoi Rautiaisen taiteen kunniatohtoriksi vuonna 1992. Rautiainen on jo tunnustettu ja tunnettukin Pohjois-Suomessa. Suomen kuvataiteen historiasta puuttuu kuitenkin vielä maininta - ryhmä Kemin osalta. Myös Ryhmä Kemin historian kirjoittaminen olisi tärkeää jo pelkästään alueellisessakin mielessä.

Rautiaisen mielestä suomalainen nykymusiikki on tällä hetkellä taiteen kentässä se, mikä maailmalla näkyy parhaiten. Hän on innostunut nuorten suomalaisten muusikoiden "maailmanvalloituksesta".
- Suomalainen nykymusiikkihan on suorastaan räiskähtänyt maailmalle. Meillä on kapellimestareita, jotka yltävät vaikka mihin ja yhä nuorempia tulee, kuten Mikko Franck. Näin Esa-Pekka Salosen ja klarinetisti Kriikun ja Lindbergin Kraft'in suoran esityksen televisiossa. Näki miten onnellisia ne miehet ovat. Olin myös Olli Mustosen konsertissa. Siellä on aina ne saman ikäiset ja ne on niin onnellisia, että tuntuu että tämmöisen onnellisen miehen musiikki menee koko Eurooppaan ja niinhän ne on mennytkin.

On Suomessa paljon hyviä kuvataiteilijoita ja kirjoittajiakin, mutta kirjallisuuden osana on jäädä omaksi eristyneeksi saarekkeekseen.
- Olen lukenut suomalaisia kirjailijoita saksaksi ja ruotsiksi ja aina ne jotain menettää. Koko se kielen kaunis soinnikkuus katoaa.

Suomalaisesta kuvataiteesta Rautiainen ei kerro saaneensa vaikutteita omaan maalaamiseensa. Tosin hän toteaa joskus kokevansa Kemin alueen liian pieneksi ja eristyneeksi, ei tule aina matkustettua katsomaan uutta suomalaista kuvataidetta muualle Suomeen.
- Suomen kuvataiteesta ei lähde mitään suuntausta, joka antaisi ja joka loisi ympärilleen semmoista tilaa, että joku muukin muualla maailmalla sitä samaa koettaisi. Ei myöskään ole ollut suomalaisia kuvataiteilijoita, jotka olisivat paljoa vaikuttaneet ainakaan minuun. Outi Heiskanen on hyvä ja on paljon muitakin. Ehkä tunnen tämän alueen liian pieneksi, ei tule aina mentyä tuonne Helsinkiin.

Rautiainen on vuosien varrella elänyt läpi informalismin, konstruktivismin, optiskineettiset vaiheet. 1980-luvun alussa hän palasi takaisin vapaaseen abstraktiin ilmaisuun. Vaikutteensa hän on saanut ulkomailta.

Elämyksistä merkittävimpiä ovat antaneet Gogh, Cèzanne, Gauguin, Munch, Klee...
- Saadut elämykset, joita saan maailman taiteilijoista, ovat niin hirveän voimakkaita ja menevät niin syvälle, että ne ylittävät aivan täysin tämän suomalaisuuden, ainakin miten minä sen koen

Rautiaisen abstraktien töiden lähtökohtana on sisäinen tunnemaailma, ei sommitelmat tai todellisuus, jota hän töissään vieraannuttaisi. Tunnemaailmaa inspiroi usein musiikki. Dutilleuxín, Pärtin, Scelsin ja Bachin musiikit aukaisevat ovia töiden sisäiseen maailmaan.

Tunnemaailmaa sävyttävät joskus raskaat henkilökohtaiset elämänvaiheet. Kuluvan vuosikymmenen alku oli vaikeaa aikaa Rautiaiselle. Hän maalasi usean vuoden ajan suuria ja hyvin tummasävyisiä tauluja, useita Rautiaisen sukulaisia ja ystäviä kuoli.
- Kyllä minä olen ihan sen armoilla mitä elämä minulle antaa. Ystävien ja omaisten menetykset ovat olleet kaikkein pahimpia. Varsinkin kun oli väkivaltaisia menetyksiä ja nuorten ihmisten syöpää. Ne kaikki tulivat sellaisena ryppäänä, ja ne on leimanneet 90-luvun töitä ihan täysin.

Ensivaikutelma syyskuussa 80 vuotta täyttäneestä taiteilijasta on rauhallinen. Taiteilija jää kuitenkin kiinni tuikkivista ja ilkamoivista silmistään. Haastattelun aikana vahvistuu näkemys, että pienessä, pirteässä hahmossa yhdistyvät tahto ja herkkyys. Taiteilijaa maalaa kolme, neljä kertaa itseään suurempia, nyt valoisia teoksia ateljeekodissaan Kemijoen rannalla. Värit ovat puhjenneet kukkaan. Aikaisemmin harvinainenkin vihreä väri murtuu uusimmassa työssä esiin.
- Tämän hetkinen elämäntilanne on hyvin tasapainoinen. Tarve tehdä työtä on suuri. Haluan maalata isoja töitä, pieniä minä en osaa.

Tavoitteena on näyttely Arkangelissa.
- Argangelin museo on pyytänyt minulta näyttelyn. Se on ihan mielenkiintoista kun se kuulema on kaupunki, jossa ei ole keskustaa. Se on sitä yhtä samaa talomerta.

Rautiaisen töitä, suurin siveltimenvedoin maalattuja laajoja väripintoja ja lyijykynätöitä katsoessa miettii kumpaa taiteilija enemmän rakastaa, viivaa vai väriä.
- Ihan varmasti viivaa, aivan varmasti viivaa. Kumma kyllä tätä ei ole kysynyt kukaan aiemmin. Minusta viiva on hirveän lähellä oboen ja huilun ja viulunkin ääntä. Pianolla on väri, orkesteri on väri, mutta kvartetissa voi jo nähdä viivoja.

Työ on kesken. Elämä on viivan pohtimista ja viivan muodostaman kuvien luomista. Yritetäänpä vielä. Jos Liisa Rautiainen joutuisit autiolle saarelle, ottaisitko mukaan lyijykynän ja paperia vai värit?
- Lyijykynä mukaan, useampia, ja hyvin mielellään sähkökäyttöinen teroituskone.