Taiteella on tapana herättää yhteiskunnassa kiihkeitä keskusteluja säännöllisin väliajoin. Näissä toistuvissa debateissa sisältö ja argumentit ovat suhteellisen samat, vaikka kohteet vaihtuvat. On syttynyt kirjasotia Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Hannu Salaman Juhannustanssien ympärille. On kehkeytynyt kulttuurikohuja Harro Koskisen sikateoksista ja Jumalan teatterin paskanheitosta. On syntynyt mediamyrskyjä Muhammed-piirroksista ja Uralin perhonen -animaation "Homo-Marskista".

Yhtenä perimmäisenä pontena kohuissa tuntuu olevan tarve sensuroida. Närkästystä aiheuttanutta taidetta on määritelty rienaavaksi, säädyttömäksi ja moraalittomaksi, tai sen katsotaan kyseenalaistavan uskontoa ja horjuttavan perinteisiä isänmaallisia arvoja. Ja siksi sen esittämistä tulisi rajoittaa. Säännöllisiä sensurointivaateita kohdistetaan myös muun muassa seksiin ja väkivaltaan.

Kaikkien taiteen ja kulttuurin kohu- tai sensurointitapausten ytimessä ovat olleet neuvottelut taiteen arvosta ja merkityksestä sekä sen vapaudesta ja rajoista. Taiteen arvo ja merkitys ovatkin jatkuvassa prosessissa. Kulttuurissa esitetään toistuvasti kysymyksiä siitä, mikä on hyvää taidetta ja mikä ei. Tai siitä, mitä merkityksiä taide tuottaa ja mitä ei. Arvonanto- ja merkitysprosessit puolestaan ovat suoraan sidoksissa kysymyksiin taiteen vapaudesta ja sen rajoista: mikä on sallittua ja mikä ei? mikä ylipäätään on taidetta ja mikä ei?

Keskustelut taiteen rajoista johdattavat myös syvemmälle – pohtimaan taiteen tehtävää. Esimerkiksi: Kaltion tämänkertainen kansikuva herätti lehden toimituksessa kiehtovan keskustelun, eikä ristiriitaisilta mielipiteiltäkään vältytty. Mitä haluamme näyttää ja miksi?

Taidetta on tulkittava kontekstissaan, toteaa Teemu Mäki tämänkertaisessa kolumnissaan. Samankaltaisia ajatuksia esitti myös kuvataiteilija Ulla Karttunen, kun Helsingin hovioikeus piti voimassa hänen lapsipornoa kritisoivasta Neitsythuorakirkko-teoksestaan saamansa tuomion. Käräjäoikeus katsoi Karttusen syyllistyneen teoksen osalta lapsipornon hallussapitoon ja levittämiseen, ja samaa mieltä oltiin hovissa. Teoksen aineisto, joka esitteli kriittisesti internetin vapaapääsyisten teinipornosivujen lapsipornosisältöjä, takavarikoitiin.

Taiteen merkitys ja tehtävä eivät selvästikään ole selviä. Eikö taidetta osata lukea kriittisessä valossa? Vaikuttaa siltä, että siitä poimitaan vain pinnallisin merkitys – vaikka konteksti huutaisi jotain aivan muuta.


Sanna Karkulehto ja Johanna Ylipulli