5/99

Laitos, miten mielenkiintoinen sana. Kaasulaitos, sahalaitos, oppilaitos, hierontalaitos, tielaitos, luostarilaitos, pumppulaitos. Laitostua. Laitos: teollisuuden harjoituspaikka, isohko koneellinen työpaja, valmistamo, tehdas tms.

Pohjois-Suomessa on useita pitkälti verovaroin kustannettuja laitoksia, kulttuurilaitoksia: museoita, taidemuseoita, orkestereita ja teattereita. Miksi? Tuovatko ne meille pohjoisen pimeyteen länsimaisen lainakulttuurin korkeinta, kirkkainta ja pyhintä valoa ­ onko kulttuurilaitos eräänlainen kansan kasvatuslaitos kulttuurikasvatusprojekteineen.

Olisiko mahdollista, että kulttuurilaitokset voisivat toimia myös pohjoisen kulttuurin näyteikkunoina ympäröivään maailmaan. Taiteilijan saadessa työnsä paikallisen teatterin, taidemuseon tai orkesterin esittämäksi siipien levittäminen kotitörmää kauemmas on jo asteen helpompaa. Kulttuurilaitos voisi parhaimmillaan olla alueellisen taiteen ja kulttuurin synnytyslaitos ja mahdollisesti myös voimalaitos kulttuurin ylläpitäjänä ja kehittäjänä.

Kun katsoo syksyn ja vähän vanhempiakin näyttelyluetteloita, taidemuseot (Rovaniemi, Tornio, Kemi, Oulu, Kajaani) saavat paikallisuustehtävässään arvosanakseen hyvä+. Viime keväästä tähän syksyyn näytteillä on ollut ja tulee mm. askalaisen Helena Junttilan, inarilaisen Merja Aletta Ranttilan, kemiläisten Liisa Rautiaisen, Nina Vanaksen ja Leea Tiihonen-Pellegrinon, puolankalaisen Niilo Hyttisen, oululaisten Vuokko Isakssonin, Esko Männikön, Veikko Törmäsen ja hailuotolaisen Anni Rapinojan töitä.

Koska museot esittelevät pääasiassa ainakin alueellisesti jo noteerattujen taiteilijoiden töitä, pisteet jäävät arvosteluasteikossani uupumaan kiitettävästä. Taidemuseot itse katsovat, että heillä on taidekasvatuksellista vastuuta ja siksi näytteillä olevat työt yleensä edustavat turvallista kanonisoitua taidetta. Eikö olisi jo aika luopua tsaristisista hallinto- ja vastuukulttuurin rippeistä, jolloin museoidenkin olisi mahdollista nostaa uusia tekijöitä esille nopeammin reagoiden, pyrkien moniarvoisuuteen ja jättäen taiteen arvottamisen historiankirjoituksen tehtäväksi.

Teatterit jakautuvat kahtia. Oulun ja Kemin teatterit pääsevät juuri ja juuri luokaltaan ehtojen jälkeen. Kummaltakin löytyy vain pari pohjoiselta kirjoittajalta tilattua teosta koko 90-luvulla, mikä varsinkin Oulun teatterin koko ohjelmistoa ajatellen on ohut siivu koko tarjonnasta.

Kajaani ja Rovaniemi saavat arvosanakseen hyvän. Vuosikymmenen aikana näillä teattereilla on ollut useita tilattuja teoksia, Veikko Huovista, Petri Kejosta, Jukka Häkkästä, Antti Mäkistä, Jari Forsmania, Esko Janhusta, joista varsinkin Janhunen ja miksei myös Kejonen ja Mäkinenkin ovat kirjoittaneet ajankohtaisista aiheista. Merkittävä osahan pohjoisista näytelmäteksteistä on romaanien dramatisointeja ja sijoittuvat aiheeltaan menneeseen maailmaan. Teattereista kerrotaan, että Pohjois-Suomessa ei ole varsinkaan yhteiskunnallisten ja ajankohtaisten aiheiden tekstien kirjoittajia. Kysyntähän luo myös tarjontaa. Laitosten tulisi synnyttää tai vetää Pohjois-Suomeen paluumuuttajina nuorten vihaisten naisten ja miesten kirjoittava, maalaava ja säveltävä sukupolvi, joka "lihat irti luista" -menetelmällä ruotisi yhteiskunnallista tilaamme.

Orkesterit, Lapin kamariorkesteri ja Oulun kaupunginorkesteri, jäävät ehdoitta luokalle pohjoisuusnäkökulmassa. Oulun kaupunginorkesterin syksyn ohjelmassa on mm. Tshaikovskia, Schumannia ja Mozartia. Ainoina suomalaisniminä ovat Sibelius ja Einojuhani Rautavaara. Lapin kamariorkesterin ohjelmiston ainoa suomalaissäveltäjä on Kalevi Aho. Kaustislaista Pehr Henrik Nordgrenia ja vuosi sitten Oulussa ollutta nuorten säveltäjien konserttia lukuun ottamatta kumpikaan orkesteri ei ole esittänyt 1990-luvulla yhdenkään pohjoisen säveltäjän tuotantoa.

Tällä pohjoisuus- tai paikallisuusprojektin tutkimisella ei tietenkään voi sulkea pois kulttuurilaitosten muuta ansiokasta toimintaa. Taidelaitoksen täytyy pyrkiä korkeaan tasoon ja sillä on selkeä roolinsa myös kansainvälisen taiteen esittelijänä. Mutta minkä muun organisaation tehtävänä on tuoda aika ajoin esille alueen omien taiteilijoiden töitä kuin alueen taidelaitosten? Kerran tai kahdesti kymmenessä vuodessa on liian harvoin. Kulttuurilaitos on aina oikeuslaitos päättäessään kenen teokset pääsevät esille tai esitettäväksi. Siitä saattaa pahimmillaan tulla puhtaanapitolaitos, toivon mukaan ei kuitenkaan kastilaitosta.

Jussi Vilkuna