Kieli ja kulttuuri ovat olemisen koteja ja siinä määrin kuin suomalaisilla on oma kielensä ja oma kulttuurinsa, heillä voi olla myös omaa ajattelua. Tähän maaperään juurtuen ja siitä voimaa imien voisi nousta suomalaisen ajattelun oras. Omalla ajattelulla tarkoitan tässä jotakin sellaista, joka kasvaa suomalaisesta olemisesta, sen kokemisesta ja on niin tiukasti kiinni juurissaan, että ei ole siirrettävissä mihinkään muuhun maaperään. Tämä ajatus voi olla vieras, jos kuvitellaan, että ihminen on jotenkin universaali olento, kaikkialla pohjimmiltaan sama. Useinhan ajatellaan, että on olemassa ihminen, ihmisluonto, joka on kaikille ihmisille yhteinen. Usko ihmisen universaalisuuteen, jos ei muuten niin kuolemattomuuden sielun tai kaikille yhteisen järjen kautta, ja muut hyvät tarkoitukset ovat juuri niiden tekojen taustalla. Ajattelen tässä esimerkiksi piispa Henrikiä ja hänen onnekkaampia seuraajiaan, jotka pahimmin ovat olleet hautaamassa ja mitätöimässä suomalaisen ajattelun mahdollisuuksia. Suomalaisen olemisen ja elämisen kato on myös suomalaisen ajattelun mahdollisuuksien kato, ja toisin päin.
Jotta ajatus suomalaisesta ajattelusta olisi ylipäätään mahdollinen, on hylättävä universaalisuus, on hylättävä ajatus kaikille yhteisestä ihmisluonnosta. "Ihminen" on paikallinen ilmiö, ei universaali. Se mitä ihminen on, se miten hän on ja mitä hän ajattelee, vaihtelee paikallisesti yhtä hyvin kuin ajallisestikin. Tämä pohjimmiltaan moniin reuna-alueiden kansojen perinteisiin, kuten esimerkiksi Euroopan äärillä elävien kansojen perinteisiin, ja muihin syrjäisiin kulttuureihin kuuluva ajatus on vieras ja vihamielinen länsimaiselle valtakulttuurille. Rationalistinen, länsimainen ihmiskuva ja siihen läheisesti liittyvä kristinusko ovat Suomessa, kuten monessa muussakin maailman kolkassa, tuontitavaraa. Sikäli kuin tämä rationalistinen ihmiskuva on myös erään kulttuurin ja kieliperheen ­ keskieurooppalaisen kulttuurin ja indoeurooppalaisen kieliperheen ­ tuote, se on pohjimmiltaan vieras niille kulttuureille, joihin se on enemmän tai vähemmän väkivalloin ja pitkän ajan kuluessa ympätty. Meille suomalaisille tuon vierauden pitäisi näkyä helpommin kuin joillekin muille eurooppalaistetuille eurooppalaisille, sillä kuten tunnettua, kielemme ei ole kauttaaltaan indoeurooppalainen.
Länsimaisen universalistisen ihmiskuvan mukaan on olemassa tietty kaikille ihmisille yhteinen olemus, jota kaikki eri tavoin, eri aikoina ja eri paikoissa pyrkivät toteuttamaan. Tämä yhteinen olemus voi esimerkiksi olla nimeltään järki, rationaliteetti. Ihmisen pyrkimys on järkeään käyttäen päästä johonkin, jota kutsutaan onnellisuudeksi tai onneksi. Yleensä tähän liittyy ajatus yhä paremmasta ja totuudellisemmasta maailmankuvasta, paremmasta hallinnasta ja teknologiasta ja myös yhteisöllisen onnen tavoittelusta demokraattisin menetelmin. "Onni" on kaikkien ihmisten päämäärä kaikkina aikoina. Tähän ihmiskuvaan sisältyy siis ajatus siitä, että perimmältään kaikki ihmiset kaikkialla ovat samanlaisia ja näin länsimais-eurooppalaisen kulttuurin leviäminen on jotenkin vääjäämätöntä. Valloituspyrkimys saa ilmaisunsa paitsi monissa filosofisissa systeemeissä, myös eurooppalaisen kulttuurin käytännössä. Filosofian itsensä osalta käytäntö ja teoria yhtyvät tällä kohdin. Länsimais-rationalistisen maailmankuvan mukaisesti filosofian tehtävä on tavalla tai toisella toimia tavoitellun totuudellisen maailmankuvan pohjana, sen totuudellisuuden takaajana tai sitten tieteellis-poliittis-hallinnollisen systeemin apulaisena tämän systeemin luodessa edellytyksiä onnen tavoitteluun.
Toinen, hiukkasen vaatimattomampi, mutta olemukseltaan samaan laajaan ihmiskuvaan kytkeytyvä filosofinen asenne on ajatella, että filosofia toimii ­ jos ei suoraan tieteiden perustana ­ niin ainakin niiden auttajana ja kriitikkona, jotta totuudellisemman maailmankuvan ja onnen tavoittelun päämäärät olisivat helpommin saavutettavissa. Tällöin filosofiasta auttamatta tulee myös tieteeseen liittyvän poliittis-hallinnollisen vallan juoksupoika, jonka yhteiskuntakritiikinkin tulee olla "rakentavaa" ja "hedelmällistä". Tästä roolistahan on Suomessakin hyviä esimerkkejä. Kun filosofia ottaa vastaan tehtävänsä ­ esimerkiksi Suomen henkisen tilan selvittämisen tai tietoyhteiskunnan rakentamisen ­ poliittis-hallinnolliselta eliitiltä ja toteuttaa tämän tehtävän valtajärjestelmän sisäisen logiikan puitteissa, tulee se väistämättä pönkittämään tätä logiikkaa. Poliittisten päämäärien pönkittäminen tapahtuu miltei kokonaan riippumatta siitä, millaisen mahdollisesti "kriittisenkin" viestin filosofia tässä hallinnollisessa verkostossa esittää. Se viesti, jonka tämän hallinnollis-poliittisen roolin omaksuminen ja hyväksyminen lähettää, on paljon voimakkaampi ja paljastavampi, kuin se, jonka filosofia vallan lehdille kirjaa. Itse toiminnan epäkriittinen tapa jättää kaiken kritiikin tyhjiöön. On huomattava, että tämä epäkriittisyys seuraa suoraan siitä tavasta, jolla filosofia on ymmärtänyt itsensä rationaalisen ihmiskuvan toteuttamisen apulaisena, arvokeskustelun avaajana ja käsitteellisten kieroutumien oikaisijana. Kritiikin tyhjiöiminen, suoranainen aseptisuus, on looginen seuraus siitä, että filosofia ymmärtää tehtävänsä samalla tavalla kuin se poliittis-hallinnollinen verkosto, jonka osa filosofia on. Ja tämä ymmärrys on osa laajempaa filosofis-poliittis-hallinnollista kuvaa ihmisestä. On syytä painottaa kaikkia sanoja tässä ketjussa. Kuten yllä todettiin, filosofia ei monestikaan ole syytön tämän ihmiskuvan luontiin. Politiikka puolestaan suoraan perustaa ja perustuu ko. ihmiskuvaan, jonka motiivit ­ niin on syytä olettaa ­ ovat usein hallinnollisia: kontrollin, hierarkian, järjen ja sen järjestyksen, arvojen ja arvostusten motiiveja.
Vain siinä tapauksessa, että uskomme tuohon rationaaliin, universaaliin ihmiskuvaan, on syytä ajatella, että siirtyminen siihen ja sen omaksuminen muuallakin kuin sen syntysijoilla sivistyneessä Euroopassa merkitsee kehitystä. Jos sen sijaan ajattelemme, että jokainen ajatustuote on jonkin kulttuurin ja kielen lapsi, eikä hienoimmissa vivahteissaan, jos olleenkaan, voi irrota niiden syvimmistä ja voimakkaimmista piirteistä, myös se länsimainen ihmiskuva, johon me suomalaiset nykyään haluamme samastua, on meille pohjimmiltaan mahdoton omaksua viimeistä finessiä myöten, jos ei muuten niin kielivaikeuksien vuoksi. Vaarana on, että valloittajakulttuuri omaksutaan ehkä kiihkeästikin, mutta kuitenkin vain kaikkein karkeimmissa ja pinnallisimmissa piirteissään niin, ettei reuna-alueen pseudokulttuurilla ole mitään omaehtoista annettavaa valtakulttuurille. Suomessa asuvina ja suomea puhuvina meillä on monta kynnystä tullaksemme saksalaisiksi, ranskalaisiksi tai brittiläisiksi. Nämä kynnykset ovat madaltuneet koko historiallisen ajan ja madaltuvat edelleen, mutta ne eivät ole kadonneet. Kuitenkin nykyisin on niin, että jos me miellämme omaa luonnettamme ja paikkaamme maailmassa, niin kriteerit tulevat juuri tuosta valta- ja valloituskulttuurista: Suomi korkean teknologian maana, teollistuneena ja kehittyneenä pohjoisena valtiona, Suomi kansainvälisen taiteen eturintamassa, Suomi eurooppalaisena sivistysvaltiona. Muuta keskustelua ei tahdo olla, kaikki muut vertailukohdat tai suunnat ovat kadonneet samoin kuin hyvin monessa muussakin maailmankolkassa. Poliittinen kulttuuri seuraa kansainvälisiä mittoja parhaansa mukaan, mitään muuta kriteeriä ei edes tunnusteta. Samoin on muiden vallankäytön alueiden laita, esimerkiksi tieteen ja taiteen.
Filosofia, sellaisena kuin se nykyään tunnetaan, on Suomessa aina ollut tuontitavaraa ja parhaatkin ajattelijamme ovat toimineet valtakulttuurin filosofian apupoikina, loistavan lahjakkaina, mutta sittenkin vain lähetteinä. Tuskin on tosissaan esitetty kysymystä siitä, mikä on suomalaisuuden ja täällä harjoitettavan filosofian suhde. Jos asetetaan kysymys suomenkielestä filosofian kielenä ja filosofian tekemisestä suomeksi, tuo kysymys nopeasti trivialisoituu kysymykseksi tieteen tulosten kansanomaistamisesta ja filosofian levittämisestä laajalle yleisölle, ikään kuin filosofian tehtävä olisi sivistää ja jalostaa ja suomenkieli olisi tässä tehtävässä paras väline ei-ammattimaisen ja ei-akateemisen yleisön tavoitteluun. Filosofia tieteenä tehdään valtakulttuurin vierailla kielillä, mutta kun sen valoa halutaan levittää kansan keskuuteen, voidaan käyttää myös kansan kieltä. Tämä kuvio on miltei suoraan verrattavissa siihen tapaan, millä kirkollisen valistuksen levittämisestä taisteltiin aikoinaan. Kirkon kieli oli latina, jota kansa ei ymmärtänyt. Jotta kirkon aatteet saataisiin leviämään tehokkaasti, ryhtyivät muutamat radikaalit ja kapinalliset kirkonmiehet julistamaan mahdollisuutta saarnata suomeksi ja muilla kansankielillä. He saivat tahtonsa läpi ja kansa kristillistyi ennätysvauhtia. Samaan tapaan ennen vanhaan saksaksi tehty ja nykyään englanniksi tehtävä suomalainen filosofia on saanut joitakin radikaaleja ja kapinallisia edustajia, jotka puhuvat tarpeesta levittää filosofiaa kansan omalla kielellä. Ja samaan tapaan kuin luterilainen usko on tuontitavaraa, on myös suomalainen filosofia saksalaisessa ja englantilaisessa variantissaan tuontitavaraa, molemmat eurooppalaisen kulttuurin viriilejä vesoja. Tokihan sekä luterilainen kirkkomme että filosofiamme ovat saaneet täällä tietyn ominaisvärinsä, mutta ei ole puhettakaan siitä, että ne olisivat alun perin ja omintakeisesti syntyään täältä tai edes siitä, että ne olisivat antaneet jonkin omintakeisen kulttuurisen panoksen emämaiden kirko(i)lle tai filosofialle. Suomessa ei valitettavasti sen paremmin uskonnon kuin filosofian ja tieteen hyöyn aikaan ole ollut riittävän ponnekasta valtakeskittymää, joka olisi säilyttänyt omalaatuisuutensa.
Erityisen ankeana tämä valtakulttuurin nielaiseminen näyttäytyy "kansatieteissä", joiden sentään tulisi temaattisesti tehdä suomalaisuudesta aiheensa. Kohtuullisuuden nimissä on korostettava, että tämä nieleminen ei ole ollut täysin pureksimatonta. Menetelmiä ja kokonaisia tutkimusalueitakin on ansiokkaasti kehitelty Suomessa. Mutta täälläkin, niin kielitieteessä, kansanperinteen tutkimuksessa kuin musiikkitieteessäkin, on kansainvälisen tieteen kategoriat ja kehikot hyväksytty kritiikittä, edes ajattelematta sitä mahdollisuutta, että se suomalaisuus, jonka Lönnrot kaikista ansioistaan huolimatta suurelta osalta jätti pois Kalevalastaan ja jonka Snellman kammitsoi kuivaksi valtioaatteeksi, ehkä periaatteessakin, omasta olemuksestaan lähtöisin, on jotakin näiden välineiden tavoittamattomissa olevaa. Seuraavaksi yksi karkea esimerkki siitä, miten valtakulttuurin hyöky on tässä yhteydessä toiminut. Suomalaiseen kansatieteeseen ja myös populaarimpaan kansan käsitykseen itsestään on pitkään kuulunut taipumus ja toivomus tehdä suomalaisista kansana mahdollisimman eurooppalaisia ja arjalaisia. Meitä on loukannut ja yhä närkästyttää väite, että suomalainen rotu olisi mongolinen, tai se, että meidät sekoitetaan saamelaisiin. Miksi nämä väitteet ja sekaannukset tuntuvat pahoilta? Oletettavasti siksi, että mongolisuuteen liittyy negatiivinen arvolataus, samoin kuin saamelaisuuteen - oletettavasti taas mongolisuuden kautta. Tämä negatiivinen arvolataus puolestaan on peräisin eurooppalaisesta valloittajakulttuurista, jonka etuihin oletus mongolisuuden alempiarvoisuudesta (ja oletus rodullisista eriarvoisuuksista ylipäänsä) on hyvin sopinut. Nämä arvot on siis Suomessakin omaksuttu niin totaalisesti, että väitteet mongolialkuperästä tuntuvat loukkaavilta. Tämä valloittajakulttuurin arvojen omaksuminen ja oman aseman jäsentäminen niiden kautta on sangen tyypillistä reuna-alueiden kansoille, niin suomalaisille kuin saamelaisillekin.1
Suomalaisen kulttuurin kehitys, suomalaisten ja suomalaisuuden sivistyminen, on ollut samalla tarina tukahduttamisesta ja hylkäämisestä. Kun ruotsalainen sivistyneistö 1800-luvulla ryhtyy etsimään oikeutusta olemassaololleen Venäjän vallan alla, herää kiinnostus suomalaisuuteen. Tähän vaikuttaa tietysti myös laajempi germaaninen innostus kansanperinteeseen. Tämä tilanne vaikuttaa ratkaisevasti siihen tapaan, jolla suomalaisuus tematisoituu. Kaikki materiaali ei kelpaa Lönnrotille ja kumppaneille ja mikä vielä tärkeämpää, materiaalin systematisoiminen, järjestäminen ja syntetisoiminen tehdään sellaisten kehikkojen mukaan, jotka ovat peräisin suomalaisuudelle vieraista ja jopa vihamielisistä valtakeskittymistä. Alusta lähtien on selvää, ettei suomalaisuus sinänsä ole mitään arvokasta, vaan vain ne suomalaisuuden osat, jotka sopivat kulloiseenkin intressiin, jonka valitettavan usein sanelee uusin valtakulttuurin virtaus. Tässä kansallisen identiteetin lähtötilanteessa suomalaisuus ei käy kiistämään valtakulttuurin arvoja tai muotoja, vaan päinvastoin suomalaisuudesta pyritään löytämään seikkoja, jotka tukisivat oletusta, että me olemme itse asiassa jo kauan aikaa eläneet noiden arvojen ja muotojen mukaan. Kysymys ei ole Suomeen hyökyvän valtakeskittymän kyseenalaistamisesta, vaan suomalaisuuden tuomisesta keskuksen näkyviin, sen käytettäväksi ja hyödynnettäväksi.
Tästä syystä suomalainen identiteetti ja esimerkiksi valtioaate ovat muodostuneet vain eräiksi eurooppalaisuuden muunnelmiksi. On siis selvää, että suomalaisuus, se suomalaisuus, joka on valloittavalle kulttuurille näyttäytynyt alempiarvoisena kuriositeettina, on kätkeytynyt, marginalisoitunut ja esiintyy nykyään, jos ollenkaan, erilaisina purkauksina ja kouristuksina, sanalla sanoen häiriöinä. Itsemurhat, alkoholismi, mielisairaudet, eristyneisyys, omituiset vaikenemiset ja ihmeelliset sisunpurkaukset, kullervomainen vimma ja kostonhalu ­ tässä tyypillisiä reuna-alueen ääri-ilmiöitä, jotka eivät ole ominaisia ainoastaan suomalaisille, vaan monille muillekin sivistyksen reuna-alueille. Me olemme jo eurooppalaisia, pidämme itsekin itseämme vain lievästi poikkeavina eurooppalaisina. Suomen on vallannut indoeurooppalainen valtakulttuuri erilaisina aaltoina, balttilaisena, ruotsalaisena, germaanisena ja vihdoin angloamerikkalaisena. Tämä on se tilanne, jossa elämme, jota olemme eläneet jo satojen vuosien ajan. Häiriöt vähenevät, suhteet valtakulttuuriin muuttuvat yhä mutkattomammiksi vuosi vuodelta. Ja siksi on syytä puhua valloituksesta, vallasta, voimasta.
Suomalainen kulttuuri, kansallisuus ja henki sellaisina kuin ne nykyään useimmiten esitetään ovat akateemisia luomuksia, enimmäkseen Suomessa asuneen ruotsalaisen yläluokan identiteettiä pönkittäviä mausteita. Vain järkyttävinä kriisiaikoina, kuten 1917-1918 tai talvisodan aikaan, on suomalaisuudesta purkautunut jotakin näiden akateemisten kehikkojen ohi. Mutta osittain, johtuen juuri noiden kriisiaikojen sotaisista lopputuloksista, on niin talonpoikainen kuin punainen suomalaisuus samoin kuin talvisodankin henki uudelleen puettu ja tukahdutettu eurooppalaistettuihin kaapuihin. Se alkukantainen suomalaisuus, joka ennen eurooppalaisuuden invaasiota ehkä asui täällä, on kadonnut, kuollut. Korkeintaan joissakin saumakohdissa, joissa valtakulttuurin kontrolli on heikoin tai katkelmallisin, voi vuotaa läpi jotakin kummallista, jotakin valtakulttuurin kannalta epämiellyttävää ja kiusallista.
Ehkä tämäkin mahdollisuus on jo menetetty, ehkä me olemme jo rationaaleja, universaaleja ihmisiä. Ehkä eurooppalaisen ihmiskäsityksen voittokulku tieteineen ja taiteineen on jo viety niin äärimmilleen, että edes sellaisilla Euroopan entisillä äärillä kuin Suomi ei todellakaan ole muuta mahdollisuutta kuin omaksua indoeurooppalainen kulttuuri ja kieli. Ehkä näin on. Mutta jos mahdollisuus suomalaisuuteen, suomalaiseen ajatteluun on vielä olemassa, se perustuu pakoilevaan, äärimmäiseen reuna-alueeseen, johonkin, joka on hullua, valtakulttuurin riivaamaa, mutta voimassaan kammitsoimatonta, ahdistunutta, mutta hetkittäin humaltuneen, hekumallisen vapautunutta, ei-filosofista ja ei-tieteellistä, mutta elämään ja sen merkitykseen irrottautumattomasti kietoutunutta. Tämä mahdollisuus ei ole löydettävissä, sitä ei voi etsiä, mutta se voi olla keksittävissä, manattavissa, jäljitettävissä; sitä voidaan pyytää niin kuin eränkävijä pyytää saalistaan. ï

1Tämän arvolatauksen siirtymisen vaiheita samoin kuin sen nykykuntoa dokumentoi Hannes Sihvon toimittama kirja Toisten Suomi (Sihvo 1995).