Subjektin sisäistä ydintä etsimässä

Katariina 26.4.2004:

Lehteä pitäisi olla juuri nytkin tekemässä hurjalla vauhdilla. Kolme, neljä artikkelia pitäisi toimittaa, tehtävät ovat jäsentymättöminä Päätoimittajan excel-taulukoissa, joita en osaa käyttää. Pelkään jokaista Jussi Vilkuna –sähköpostia, ne narauttavat tekemättömistä töistä, vaativat suorittamaan, päättämään, kommentoimaan. Ei toimi, etkö ole tehnyt sitä, missä se ja se viipyy, tee uudestaan, hio. Luomisen ja tekemisen prosessi on yhä uudelleen toistuvaa syyllisyydentunnetta omasta saamattomuudesta tai kyvyttömyydestä, usein se syntyy aiheetta ja ansaitsematta. Tuleeko lehdenteon sisältää tämä kiro, joka painollaan kivistää entisestään toimittajan kirjoitustyössä jumiutuvaa selkää?

Saman pohjattoman syyllisyydentunteen muistan ensimmäisestä Kaltio-syksystäni vuonna 2001, jolloin olin vielä vasta aloittanut toimitusavustaja. Matkasin Helsinkiin edustamaan lehteä Kultti ry:n esittelypisteeseen ja olin jo valmis sanoutumaan irti työharjoittelijan tehtävästäni. Minulta vaaditaan liikaa, ajattelin. Edessä kolme päivää kylmässä kaupungissa, kotona kirjoittamattomat artikkelit ja ärisevä työnantaja. Kirjoitin vihkoon kaiken kaikkiaan kymmenen syytä, miksei minusta kannata luopua. Kaiken varalta, jos minua ei enää haluttaisikaan.

Sen jälkeen olen ollut eroamassa tehtävästäni rituaalinomaisesti puolivuosittain. Viimeisimmillä kerroilla on alkanut vaikuttaa siltä, että molemminpuolisissa – siis minun ja Päätoimittajan – lopettamisuhkailuissa on pelin elkeitä. Niiden syyt eivät ole vielä selvinneet, on kuin viimeisimpinä keinoina väkivalloin kovisteltaisiin irti sitä, mitä lempeä diplomaatti, tai vaikkapa Paavo, saisi liikkeelle oluella tai kahvikupilla.  

Koko viikonlopun ajan ohjasin liikennettä massatapahtumassa, messuilla. Totuin ihmisten ärjyntään ja pahan olon purkamiseen lähimpään läsnä olevaan, silti vakaaksi pohjavirta-ajatukseksi jäi vakuuttuneisuus ihmisten rumuudesta ja tyhmyydestä. Maanantaina päätin palata omieni pariin ja soitin eräälle taidegraafikolle työasiasta. Tämä valitteli, kuinka kuvitustyö voi olla hieman vaikeaa, koska ei ole rahaa matkustaa kotikaupunkiin työtarvikkeiden äärelle. Köyhyys ei näillä leveyksillä jalosta ihmistä, jos nyt ei liikenteenohjauskaan. Puhuimme illalla vielä uudestaan, taiteilija kertoi etsivänsä henkistä kotiaan. Hetkisen aikaa murteeni sai hänet muistelemaan kotipaikkakuntaansa. Kuulosti kuitenkin siltä, ettei hän ole tulossa takaisin. Miksipä tulisi, eivätkö ne kaikki muuta täältä pois.

Sosiologi Stuart Hallin mukaan ihmisen identiteetti muodostuu minän ja yhteiskunnan välisessä vuorovaikutuksessa. Subjektin sisäinen ydin muokkautuu jatkuvassa vuoropuhelussa ulkopuolella olevan maailman ja sen tarjoamien kulttuuristen identiteettien kautta. Identifikaatio ei ole automaattista, se riippuu siitä, kuinka ihmistä puhutellaan ja kuinka hänet esitetään, näin ollen identiteettikään ei koskaan ole muuttumaton tai ristiriidaton. Kuinka merkittävän aseman antaa Kaltiolle oman identiteetin kokemisessa ja mieltämisessä, kuinka merkittäväksi yhteisöksi se tulisi arvottaa? Taidegraafikon tavoin etsin henkistä kotiani, paikkaa, missä on hyvä olla, missä yksinolon melankolia ja ahdistavuus lievittyvät lohduttavaksi tunteeksi yhteisöllisyydestä. Identifioituako Päätoimittajaan, Paavoon ja Villeen? Mieskööriin, jonka taipumuksena on heittäytyä lapselliseksi ja villiintyä poikamaisiin koiruuksiin? Tai lehteen, tunturilähteeseen, imeä voima paperisilta sivuilta, yhteisöstä, joka tosiasiallisesti koostuu vain excel-taulukollisesta avustajia?

Poikaystävääkään ei enää ole. Identifioidunko minä kissaani? 
                                                                                                        seuraava jakso >

                                                                                                       sisällysluettelo >>