Jirí David saapuu kaulaliina liehuen klassiseen Louvre-kahvilaan. Valokuvista tuttu vaalennettu sänkitukka on ehtinyt kasvaa "perinteiseksi" taiteilijan pehkoksi, jonka luomaa kuvaa boheemista epämääräinen parta vielä korostaa.

Nokian rahoituksella pystytetty ja presidentin kanslian sähköllä punaisena sykkinyt neonsydän Srdce (sydän) syttyi samettivallankumouksen 13. vuosipäivänä 17.11.2002, sykki kaksi ja puoli kuukautta muistuttaen Václav Havelin elämäntyöstä ja sammui Havelin viimeisenä työpäivänä helmikuun alussa.

Sydän synnytti kiivaan keskustelun hyvän maun rajoista taiteessa. Monille se toi mieleen bordellien valot tai oli vain presidentin nuoleskelua. Mielenosoittajat kiipesivät teoksen jalustalle sen jälkeen, kun Havel oli allekirjoittanut kahdeksan EU:n nykyisen ja tulevan maan USA:ta tukevan julistuksen. Kun puolet sydämestä peitettiin, siitä tuli kysymysmerkki.

Itse taiteilija ei pane pahakseen työnsä saamaa huomiota:
- Vaikka taiteeni syntyy aina intuitiivisesti, niin en suinkaan pyri elämään missään norsunluutornissa ja huolehtimaan vain omista asioistani niin kuin monet sukupolveni taiteilijat. Seuraan maailman menoa ja haluan provosoida ihmiset pohtimaan asioita ja ottamaan niihin kantaa.

Neonsydän yhdistyi selvästi Haveliin, käyttäähän hän sydäntä nimikirjoituksessaan. Katsoja saattaa vaikkapa miettiä, miten idealistista tuli kova reaalipoliitikko: 90-luvun alussa Havel vaati Naton lakkauttamista Varsovan liiton tapaan. Hänen ansiostaan Tekki kuitenkin neljä vuotta sitten pääsi kaipaamaansa Natoon, ja Praha jää historiaan paikkana, jossa Naton seuraavasta laajenemisesta päätettiin. Viimeisessä puheessaan Havel varoitti eurooppalaisia jättämästä USA:ta yksin terrorismin vastaisessa taistelussa. Davidin Sydän toimi ikään kuin ukkosenjohtimena: parlamentti, joka antoi tekkiläiset armeijan yksiköt liittoutuman käyttöön, säästyi mielenosoituksilta, kun taas vasemmisto-keskustalaisen hallituksen ja oikeisto-opposition yhteisen linjan maailmalle julistanut Havel joutui silmätikuksi.

David ei jätä Havel-sympatioitaan vakan alle, vaikka hänen ikäluokkansa tekkitaiteilijat eivät ole hanakoita ottamaan kantaa taiteellaan.

Davidin taide on ollut jo 80-luvulta lähtien yhteiskunnallista. David kuuluu 1980-luvun alkupuolella syntyneeseen taiteilijaryhmään Tvrdohlaví (Kovapäiset), jonka jäseniä yhdisti epäilevä tai jopa torjuva suhtautuminen tsekkitaiteen kaanoniin. David oli ryhmän konseptualisti. Ryhmä on yhä väljästi olemassa ja pitää muun muassa Prahan keskustassa pysyvää myyntinäyttelyä ja on muuttunut itsekin osaksi kaanonia.

Ryhmä herätti ulkomailla huomiota jo kommunismin aikana, ja Davidin ensimmäiset omat näyttelyt ulkomailla olivat vuonna 1987-88 Isossa-Britanniassa.

Kovapäisten henki ei ole Davidista haihtunut minnekään:
- Suhtaudun skeptisesti kotimaahani, vaikka tajuankin, että itse ammennan siitä. Olen ollut neljästi Venetsian biennaalissa, mutta en kertaakaan Tekin osastossa. Yhdessäkään tärkeässä kansainvälisessä näyttelyssä en ole ollut tekkien lähettämänä, aina minut on kutsuttu Italiasta, Englannista tai Itävallasta. Se on kuvaavaa, minähän provosoin tätä ympäristöä.

Davidin työt ovat ajassa kiinni. Vuonna 1998 hän esitteli valokuvasarjan Moji rukojmí (minun panttivankini), joka sivusi lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Eikä aikaakaan, kun pedofilia nousi kansainväliseksi uutisaiheeksi. Ensimmäinen manipuloitujen valokuvien sarja Skryté podoby (salatut kuvat) ei ehkä osunut suoraan mihinkään ajankohtaiseen aiheeseen, mutta herätti kyllä huomiota. Siinä David teki kohteistaan - jälleen tunnettuja hahmoja - kaksi symmetristä muotokuvaa käyttäen kummassakin vain kasvojen toista puolta. Jos Havelin tunnisti molemmista "salatuista kuvistaan", niin Franz Kafkan vain vaivoin.

Myös Bez soucitu (Ei myötätuntoa) -sarja koostuu manipuloiduista valokuvista, joissa joukko maailmanpolitiikan huippuja Havelista Osama bin Ladeniin ja Putinista Bushiin poseeraa kyyneleet silmissä. Heidät on ikään kuin yllätetty tunteilemasta virantoimituksessa.

- Poliitikot eivät itke. Kuvien eteen on pysähdyttävä miettimään, mitä he ovat miehiään ja mikä heidät saisi kyyneliin. Niinkin triviaalilla tunteella kuin liikutuksella voi tunkeutua politiikkaan, ja se on tämän projektin ydin. Yhdessä nämä erilaiset miehet viestivät, miten maailma tällä hetkellä mielestäni toimii tai miten voisi toimia. Mutta tulkinnan jätän katsojille. Yleensä työni ovat monimielisiä.

Mistä Ei myötätuntoa lähti liikkeelle?
- Olin valmistelemassa isoa näyttelyä perinteisistä maalauksista. Eräänä aamuna vain tajusin, että niissä ei ole mitään järkeä. Näin edessäni kuvan jostain kuvitellusta itkevästä mahtimiehestä. Ja siinä minulla oli eräänlainen nykymaailman ikoni. Tajusin, että maalaus on keinona liian tunteellinen ja hämärtää katseen. Töistä ei olisi tullut vakuuttavia. Niinpä valitsin välineen, jolla tällä hetkellä maailmaa kuvataan kaikkein yleisimmin: värivalokuvan.

David sanoo valitsevansa tekniikkansa aina aiheen sisäisen merkityksen perusteella. Valokuvasarjojen ja neonsydämen jälkeen hän on valmistelemassa abstrakteja maalauksia.
- Niiden toivon paljastavan maailman näkymättömän "toisen puolen", vähän samalla tavoin kuin fraktaalit ja genetiikka.

Ei myötätuntoa ei saanut Tekissä myötätuntoa. Sitä epäiltiin jonkinlaiseksi agitaatioksi, mutta se on ajankohtainen milloin sodan takia, milloin maailmanpolitiikan miehisyyden heijastajana. Se on ollut esillä jo Wienissä Viktor Bucher Projektraumissa, FIACin Gandy Galeriessa Pariisissa ja Euroopan tämänvuotisen kulttuuripääkaupungin Itävallan Grazin Neue Galeriessa suuressa sota-aiheisessa M_ARS-näyttelyssä ja siirtyy sieltä loppukeväästä moskovalaiseen Mars-galleriaan.

Miten helppoa tai vaikeaa pienestä maasta on päästä kansainväliseen julkisuuteen?
- Geopolitiikka jyllää. Maailmalla on ikäisiäni taiteilijoita, joiden työ ei ole sen kummempaa kuin minun, mutta he ovat Saksassa ja Englannissa ihan eri asemassa ja nykytaide reflektoi heitä ihan eri tavalla. Kun on kotoisin geopoliittisesti heikolta alueelta, on muuria vaikea murtaa, vaikka mitä tekisi. Ellei sitten muuta ulkomaille.
David sanoo, että taiteilija tarvitsee suhteita. Hän voi tehdä omissa oloissaan nerokkaita töitä, mutta ilman taustajoukkoja, lehtiä ja arvostelijoita, jotka asettavat hänet yhteyksiinsä, eivät ovet hevin aukea.

- Länsi on varsin arrogantti muualta tulevia kohtaan. Selvähän se, siellä on tarpeeksi omiakin taiteilijoita. Miksi pitäisi syventyä jonkin keskieurooppalaisen tai pohjoisen kansan toisenlaiseen kokemukseen, toisenlaiseen muistiin? Se voi hetken verran virkistää länsimaista taidetta, mutta tasa-arvoiseksi kumppaniksi ulkopuolinen ei tahdo päästä. Siltä ainakin minusta on alkanut tuntua.

David itse toki on saanut jalkansa länsimaiden ovenrakoon. Hänen toimeentulonsakin on pitkälti länsimaisten ostajien varassa. Tekissä hänellä on pari uskollista keräilijää, Kansallisgallerian Nykytaiteen museo ei ole ostanut häneltä mitään - ainoan siellä esillä olleen työnsä David veti pois protestiksi museon johtajan itsevaltaisia menettelytapoja kohtaan. Muihin kotimaansa tärkeimpiin nykytaiteen kokoelmiin hänen töitään on toki ostettu, ja lisäksi muun muassa Wienin 1900-luvun taiteen museoon, Chicagon Art Instituteen, Budapestin Ludwig-museoon ja newyorkilaiseen Jack Tilton Galleryyn.