Juha Siro (s. 1951) on tamperelainen kirjailija, graafikko ja kriitikko. Hänen tuotantoonsa kuuluu niin runoa kuin enenevässä määrin proosaa. Siron kirjallisessa tyylissä on nähty "vanhanaikaista ajattomuutta" ja "kypsää runoutta". Rivien välistä voi aavistaa myös paikallisuuden, pirkanmaalaisuuden merkityksen. Siro on saanut muun muassa Suomen kirjailijaliiton palkinnon vuoden 1998 parhaasta esikoisteoksesta sekä Olvi-säätiön kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000.

> Olet julkaissut kolme runokokoelmaa ja viimeksi yhden romaanin. Millaisen vastaanoton sai runoilijan proosa?

Jos mietin julkisten kritiikkien mittaria haukut ja kehut, löydän toisesta ääripäästä Hesarin Päivi Lehtisen, joka arvosti romaanin rakennetta, mutta ei pitänyt kielestä. Sitten on Saara Kesävuori, joka nosti romaanin Aamulehdessä vuoden parhaiden kirjojen listalle.
    Väliin mahtuu monenmoista. Kun naistenlehti sanoo tarinaan mahtuvan liikaakin käänteitä, Parnassossa todetaan, että on kerrankin ilo saada käsiinsä kirja, jossa ei ole mitään liikaa.
    Erityisen lämmittävää on saada hyvä arvio kriitikolta, jonka työtä on jo aiemmin arvostanut. Tuomo Karhu on yksi heistä.
    Kritiikkeihin ei auta jäädä kiinni jos aikoo kirjoittaa. Ei moitteisiin eikä varsinkaan kehuihin. Ne ovat kuitenkin tärkeitä, niissä vuosien työ tulee konkreettiseksi. Se että kirja on muutakin kuin tekijänkappale, jota pidät käsissäsi. Kritiikki on ikään kuin todiste siitä, että teksti on maailmalla ja joku on sen lukenut.

> Mitä on työn alla?

Olen aloittanut uuden romaanin. Se on vielä melkoinen palapeli. Omat muistiinpanot parin vuoden ajalta ja laatikollinen lähdeaineistoa.
    Selvitettävää riittää, vaikka haluan tekstiin illuusion henkilökohtaisesta kokemuksesta. Pitää penkoa poliisinkin arkistoja, vaikka dekkaria en koskaan kirjoita. Minulla on aika tarkka synopsis, joten aineiston ja faktojen haalimista voi sitten tehdä työn edetessä tarpeen mukaan. Voi käydä niinkin, että tarina kuljettaa arvaamattomaan suuntaan, joten liian tarkkoja suunnitelmia pitää välttää.
Ja runojakin on tehtynä. Niistä voi joskus kasvaa kokoelma, tai sitten ajatuksia ja tekstiä voi hyödyntää pitkässä proosassa.

> Minusta runosi ovat aika tunteellisia ja tunnustuksellisia.

Totta. Mustan runokirjan jälkeen sain uusromantikon leiman – ja kyllä se minulle kelpaa. Turha näitä on lokeroida, mutta tunteistahan minä kirjoitan. Mitä muuta meille jää kun kaikki turha riisutaan pois.
    Yhteiskunnallisuus, anarkia, uhma ja estetiikka, kaikki syntyy ja kasvaa lopulta yhden ihmisen tunteesta.
    Ja vielä, niin hullulta kuin se tuntuukin, runouskäsitykseeni kuuluu jonkin laatuinen ikuisuusaspekti. En halua kirjoittaa asioista, jotka ovat liiaksi kiinni tässä päivässä ja tuntuvat huomenna ohitetuilta ja eletyiltä. Sen ei silti tarvitse merkitä abstrakteja säkeitä, runon kieli on äärimmäisen konkreettista ja tarkkaa. Haluan, että tekstini vetoaa enemmän alitajuntaan kuin arkeen. Runossa pitäisi aina olla selittämätön ylimäärä, sanojen magia.
    Tunnustuksellisuuteen voin lainata vapaasti Italo Calvinon ajatusta: "Kun totuus kirjoitetaan kansien väliin, siitä tulee fiktiota. Kun fiktiota käsitellään samoin, sitä tulee faktaa."

> Miten runo makaa Suomessa, Tampereelta käsin katsottuna?

Vaikka asiaa katsoisi mistä, mielestäni tilanne on hedelmällinen. Vei ihmeen kauan vapautua lopullisesti modernismin perinteestä, mutta nyt kaikki on toisin. On tilaa ja tilausta kirjoittaa monin eri tavoin. Kaikille lukijoille on tarjolla makunsa mukaan.
Aiemmin pieneltä kustantajalta julkaissutta nuorta avantgardistia katsottiin nenänvartta pitkin. Nyt sellainen voi nousta Hesarissa kokosivun jutuksi.
    Uskoakseni vasta kustannuspolitiikan muutos antoi mahdollisuuden tarjonnan laajenemiseen. Kun pienkustantajat julkaisevat kotimaisten tekijöiden lisäksi maailmankirjallisuuden klassikoita, niitä ei voikaan enää tylysti laskea puuhasteluosastoon. Kustantajan liikevaihto ei enää ole taiteellisen laadun tae.
Toki taso on myös kirjavoitunut, eikä laajentunut tarjonta automaattisesti merkitse lisääntyviä myyntilukuja, mutta innostus on laajempaa. Elävää runoakin kuullaan estradeilla kenties enemmän kuin koskaan aiemmin.

> Taidat lukea paljon runoja. Kirjoitat selkeästi tietyn modernismin tradition läpi.

Luen hilkkua vaille kaiken, mikä suomeksi julkaistaan. Jo senkin vuoksi, että teen itse kritiikkejä. Laskin viime vuonna julkaistut kritiikit, ja niitä kertyi tasan neljästäkymmenestä eri kirjasta.
    Julkaisin kolme kokoelmaa, jotka muodostavat omanlaisensa trilogian. On selvää, että niitä täytyy sitoa tyylillinen yhtäläisyys. Jälkimodernismi on ollut mieleen, en ole omissa teksteissä kokenut läheiseksi toisenlaista otetta. Tykkään kyllä lukea muilta hyvinkin erityyppistä runoa. Raakel Liehu on tehnyt hienoja kubistisia kokoelmia. Ja uusista tekijöistä esimerkiksi Catharina Gripenberg, Aki Salmela ja Olli Sinivaara vaikuttavat juuri nyt mielenkiintoisilta.
    Kun omaa kirjoittamista piti jatkaa, minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko kehittää uudenlainen ilmaisu ja runokieli, tai vaihtaa välinettä. Pitkään proosaan siirtyminen houkutteli enemmän. Siinä sivussa voi myös hakea mahdolliseen runon tekoon uutta tapaa.

> Olet viljellyt sekä säe- että proosatekniikkaa. Osaatko sanoa näitten erosta jotakin?

Rytmi on yksi runonkielen tärkeimmistä jutuista. Jonkin tekstin rytmi vaatii säejakoa, toinen saattaa toimia paremmin proosarunona. Luen aina omaa tekstiä ääneen ja maistelen korvalla soundia.
    Omissa kokoelmissani proosarunolla on ollut toinenkin tehtävä. Ne ovat rytmittäneet kokonaisuutta. Kokonainen kirja säerunoa alkaa helposti "soljua läpi", varsinkin jos ne ovat keskenään liki saman mittaisia.
    Muutamat uudet, julkaisemattomat runotekstit ovat hyvinkin proosamaisia. Haluaisin viedä tekstiä mahdollisimman yksinkertaiseen ja eleettömään suuntaan.

Timo Lappalainen

 

Juha Siron teokset:

Vapaa pudotus (runoja). Like 1998.
Musta runokirja (runoja). Like 2000.
Elämän tarkoitus (runoja). Like 2002.
Kuningatarperhonen (romaani). Like 2004.

Tekstinäytteitä:

              'Oikopolkuja'

              Kuljen missä kuljen, aina vieraassa maassa.
              Kaikki tarttuu minuun kuin koiran paska kenkään,
              ihmisten hyvä ja huono tuuli kiirehtii kalloni läpi.
              Nielen sitruunan siemenen

              ja samalla sekunnilla
                              puu työntää silmuja suustani ulos.

              Valo viiltää pisaroita ja kirkastaa
              puiden oksilla heilahtavaa helminauhaa.
              Minä näen enemmän estetiikkaa
              paistopeltiin kiinni palaneissa silakan nahoissa.

              Nukkuessani en tiedä, että olen täällä yhä.
              Musta öljy meren laineilla on vahva,
              siipensä sotkenut lintu heikko.

              Olen huoleti, vielä minutkin unohdetaan.

                                          Kokoelmasta Elämän tarkoitus

 

                            Mies valittaa naiselle jatkuvaa juomistaan.
                            "Minä teen sinulle kohtuuden maljan", nainen sanoo.
                            Ja niin hän ostaa kahdenlaista hopealankaa: 
                            ohutta, ja vieläkin ohuempaa. 
                            Toista hän alkaa ensin punoa ja kiertää,
                            taivuttaa pohjan, josta jalka alkaa kiertyä ja kohota.
                            Sitten syntyy maljamaisen yläosan kehys. 
                            Kaiken päälle hän alkaa kieputtaa hiuksenhienoa hopealankaa.
                            Muotoillessaan maljaa hän pujottaa lankaan 
                            pieniä lasihelmiä, läpinäkyviä ja kristallinkirkkaita. 
                            Niin työstä valmistuu läpinäkyvä valon siivilä. 
                            Kun sen asettaa ikkunalaudalle auringonvaloon,
                            helmet heijastavat seinälle sateenkaaren kuvioita.
                            Nainen sanoo: "Ole hyvä, tein sinulle kohtuuden maljan."

                                                        ennen julkaisematon

 

 

Vedän verhot vuoteiden väliin, ettei tarvitse katsella miten toiset syövät. Ääniä se ei estä, päinvastoin. Tuijotan kattovalaisinta ja kuulen lihavan miehen puhinan.
    Hengitys syvenee juuri ennen kuin haarukka työntyy suuhun. Ilma suhisee nenässä ja sieraimissa kun suu mussuttaa ja hampaat hienontavat. Maha kurahtaa, purressa rasahtaa raaka kaalinpala ja suolakurkun siivu, kuuluu haarukan kilahdus posliiniin. Lämmin syötävä saa nenän vuotamaan, kuuluu kupliva rahina, kun valumaa vedetään takaisin, nälän kiireeltä ei ehdi niistää. Väliin juomisen pulpahdukset, nielemisen kulaukset ja kevyt läähätys. Kiisseli horisee huulilla viimeisiä lusikallisia ryystettäessä, sitten syvät puhallukset, ähkäisyt ja nenän pärisevä niisto serviettiin. Hampaiden imeskely, lussutus ja maiskahdukset. Ontot kalahdukset, kun kieli loksuttelee tekohampaita kitalakea vasten.
    Hän arvaa, etten ole koskenut ruokaani.
    - Josko sinulta leivän siivut jäi... voisin iltateen kanssa...

Kuuloaistille kirjoitettu kohtaus romaanista Kuningatarperhonen
(arvostelu Kaltiossa 3/05 sivulla 166)

 

Kaltion Kirjailijaviesti

Numerossa 4/01 Jusa Peltoniemi haastatteli Johanna Sinisaloa,
6/01 Johanna Sinisalo Pasi Jääskeläistä,
1/02 Pasi Jääskeläinen Sari Peltoniemeä,
2/02 Sari Peltoniemi Mike Pohjolaa,
4/02 Mike Pohjola Jarkko Lainetta, joka ei jatkanut viestiä.
4/03 Mike Pohjola kirjoitti Turun runoudesta sekä haastatteli Esa Hirvosen ja Tapani Kinnusen,
joka numerossa 4/04 haastatteli Timo Lappalaista.