- Ei se meänkieli ole minun asia. En ymmärrä miksi siitä tehhään minun kohalla niin suuri kysymys. Sanoo Bengt Pohjanen. Ohoh.
Ajan varta vasten Överkalixiin Tornionlaakson sydämeen kysymään profeetan vointia ja huomaan, että profeetta on rooliinsa kyllästynyt.
- Evankeliumit ovat osoitus sitkeydestä, Pohjanen sanoo. "85 kun kerran alotin, niin se piti saaha loppuun. Ei siinä enää ollut intohimoa, sitkeyttä vain. Meänkieli ei minua oikeastaan paljon kiinostakaan, jos puhutaan asiasta tosissaan."
15 vuotta on kulunut siitä, kun Bengt Pohjanen ryhtyi kääntämään Raamatun evankeliumeja meänkielelle ja saman verran on kulunut siitäkin, kun hän julkaisi maailman ensimmäisen meänkielisen kertomuksen Lyykerin.
- Torniolaaksolainen ihminen on semmonen, että jos sattuu nousemaan johonkin vaunuun, niin ei pääse pirullakaan siitä poies ja tämä on semmonen vaunu. Ko ei kehtaa sanoa, että ei pojat enää kehtaa värkätä tämän kanssa. Ja sitten kun on jäänykki vaunusta pois niin ne luulee että on vielä matkassa.
- Meänkieli on minulla vain harrastuksena. Ruotsihan se on minun taiteellinen kieli.
Tajuan kyllä, että Bengt Pohjasen romaanien tematiikka on hieman eri asia kuin se kieli, jota kuulee Matarengin kauppojen kassalla. Paradoksaalista kyllä, tuossahan kirjailijamies edessäni nahkasohvalla puhuu äidinkielellään - meänkielellä - Spengleristä, Dostojevskistä, Aristoteleesta, Platonista, Immanuel Kantista ja koko länsimaisen kulttuurin perikadosta. Mutta mikä kieltäjä semmoinen on, joka jättää papin viran ja kuitenkin alkaa kääntää Raamattua äidinkielelleen? Eikö siinä ole jotakin kummallista ja ristiriitaista?
- Ei se ole kummaa, tämä luterilaisen kirkon jättäminen. Sehän ei ollu vain pelkän kirkon jättäminen, vaan koko länsimaisen filosofian perinteen jättäminen. Eli se shokki minkä mie sain kun luin Spenglerin Lännen perikadon ja sitten tutustuin Ockhamiin.
Ockhamiin?
- Ockham oli keskiajan filosofeja, joka rakensi loogisen ajattelun perusteet Aristotelen pohjalta ja se tie johtaa suoraan Auschwitzin kulagiin. Se on rationalismin tie ja sitä tietä on kuljettu polun päähän.
Kysymys ei siis ollut uskonnollisuuden jättämisestä?
- Ei. Miehän olen metafyysinen ihminen. Mullahan on hengellinen eli metafyysillinen asia tärkeämpi ja todellisempi kuin tämä aineellinen maailma. Elikkä mie olen huippuidealisti. Tietenki. Siltä pohjalta kaikki suuri kirjallisuus syntyy. Dostojevskin teokset ne on kaikki syntyneet metafyysisistä havainnoista.
No, mikä uskonnossa on tärkeää, yritän vielä ja saan nenilleni.
- Uskonnossa ei ole mittään. En tykkää termistä uskonto. Mie en ole uskonnollinen, vaan metafyysillinen. Uskontohan on hierarkkinen kokonaisuus, rakennelma.
En anna periksi, vaan jankkaan. Sinullahan on kuitenkin kirkko ja palveluksia siellä?
- Joo, joo. On se kumma!
Nyt Pohjanen tunnustautuu siis aidoksi metafyysikoksi. Pohjasen esikoisromaani Och fiskarna svarar Guds frid (1979) luettiin kuitenkin Ruotsin ensimmäisiin postmoderneihin teoksiin.
- Kyllä mie tietenkin ajattelen kuin postmodernit. Mutta siinä mielessä mie en ole postmoderni ihminen, että mie olen kuitenkin kasunnu semmosessa kokonaiskulttuurissa, jossa on luultu että se maailma on kokonaisuus. Ei olla tietosia että se on pirsta. Eihän vanhanaikanen maailma tuntenu pirstoja. Sen takia se oli niin suuri ja pieni se maailma.
- Kun kyseessä on täysverinen taiteilija niin sen on aina kunkin teoksen kohalla valittava näkökulma josta se maailmaa kattelee. Kun taiteilija jotakin perspektiiviä hoitaa, sieltäpäin kattoo maailmaa, niin sehän on siinä roolissa. Eikä kirjailija voi - niinkö näyttelijä - ottaa naamaria pois illaksi ja käyä suihkussa ja olla taas tämmönen normaali ihminen. Kirjailija saattaa olla vuosikausia sama naamari päällä, kunnes prosessi on loppu ja kirjotettu valmiiksi. Eikä siittä aina tartte tulla romaaniakaan, saattaa tulla puhheitakin, niin kuin minun viimiselle kirjale kävi.
Pohjanen korostaa olleensa aina erilaisten keinojen kokeilija. Viimeisin ruotsiksi ilmestynyt teos (På ett litet men vilar ett helt millenium, 2000) on jatkanut tällä linjalla ja siitä kirjailija onkin saanut henkilöönsä kohdistuvia syytöksiä taantumuksellisuudesta aina mielisairauteen saakka. - "Mutta eihän ne tajua että mie olen kokkeilu sitä Pietarin Dostojevskin perspektiiviä, kaunokirjallisuuen ulkopuolella."
56-vuotiaan Pohjasen kirjailijan tie on aina ollut hakemisessa. Hän kokee kuuluneensa yhteiskunnallisesti täysin osattomaan luokkaan. Kunnon proletariaatilla oli sentään edes kommunisminsa, jopparipojalla ei ollut mitään. Ruotsin puolella pohjoisessa ei ole ollut kirjailijoita. Esikuvia ei ollut ­ paitsi Eyvind Jonsson. Ja sitten sielun veli Timo Mukka, mutta hän oli kuitenkin rajan toiselta puolen, suomalalainen ja häipyi jo varhain maisemista.
- Olen opiskellu ortodoksista teologiaa, mutta mie olen nyt luopumassa siitä. Olen alkanu taas lukea kaunokirjallisuutta, Se tarkoittaa, että olen karsimassa poies ja hakemassa loppusuoraa. Onhan tämä minun elämä kuitenkin aika poikkeuksellinen, kyllä siitä melkein memuaaritkin kannattaa tehä.
Viimeisin Bengt Pohjasen kirja on tänä vuonna julkaistava ruotsinkielinen salapoliisiromaani, jossa muuten ensimmäistä kertaa päähenkilö on nainen. Dekkarin jälkeen kirjailijan kieleksi on alkanut jälleen tulla suomi. Aihiona on historiallinen romaanisarja Ruotsin Torniojokilaaksosta. Aluksi se oli Pohjasen mielessä ruotsinkielisenä, mutta sitten hän löysi kertojakseen vanhan tutun Leanderin Oskarin Kristalliarkista.
Kielellä on tietysti yhteys kotiseutuun, mutta Pohjanen ei ole historioitsija eikä antropologi. Kotiseudun kuvaamisessa Pohjasta on verrattu joskus William Faulkneriin. Faulkner rakentaa romaaneissaan kotiseutua, jota ei ole kuitenkaan missään. Pohjasen mielestä sellaisen tarinan kieleksi sopii nimenomaan suomi.
- Minusta tuntuu, että sillon kun tekkee ruotsinkielistä romaania niin tekee sillon sitä postmodernismia.
Itse asiassa Pohjasella on haussa suomenkielen ja meänkielen välimuoto. Meänkielellä kirjoitettu romaani ei toimi hänen mukaansa enää Suomessa. Ja päähenkilökin on kotoisin Haaparannalta, jossa on aina puhuttu aika hyvää suomea. Mutta silti Pohjasen aliupseeri ei puhu Suomen suomea.
Bengt Pohjanen on yksi harvoista taiteilijoista, joka on jäänyt työskentelemään ja elämään Pohjoiskalotille. Mutta ei häntä pidä pohjoisessa arktinen luonto eikä kotiseuturakkaus. Silti hän vain on paikallaan. Konflikti vierauden ja johonkin kuulumisen kaipuun välillä on kipeä. Kun ei kuulu mihinkään. Kun luulee, että voisi muuttaa lähemmäksi syntysijojaan, Torniojoen äärelle. Sitten haluaakin Helsinkiin, Tukholmaan ja Berliiniin.
- Ne on vaan semmosia erämaan kilvottelijan unelmia. Tulee keskipäivän demoni, joka sanoo, että lähe poies täältä.
Pohjanen lupaa demonille lähteä, kunhan talvi on mennyt. Mutta aina tulee kevät ja kesä ja sitten on jo taas uusi talvi.
Luonnolla sinänsä ei ole mitään merkitystä Bengt Pohjasen kirjoissa. Se on ikään kuin häivytetty kokonaan näkyvistä. Luonto on hänelle väline sisäisen maailman kartoittamisessa. Se antaa metafyysisen kokemuksen.
Uudessa luomisvaiheessa katse on tavallista enemmän luonnossa, mutta ei oikeastaan luonnossa, vaan siinä mikä on sen takana. Ei pelkkä lumi vaan lumen idea.
- Sitä paitsi enhän mie triivastu luonnossa. Se on niin ankara, tulee hiki ja pakkaset.