Tai poika nukkui, soutamisesta väsähtäneenä, vaari souti uistinta lähistöllä. Eikä poikakaan juuri nukkunut auringonnousua pitemmälle; vaarin tullessa poika oli jalkeilla. Kalliot olivat kasteesta mustat, ruohonkielet välkehtivät, poika oli kyykkysillään nuotion ääressä ja keitti kahvia tai kypsytti juuri onkimaansa ahventa hiillustalla.

He olivat hyvä pari. Vaari piti pojasta joka oli tottelevainen ja aamuvirkku ja milloin ei askaroinut jotakin, tämä pitkät tovit oli polvillaan maassa muurahaisia katsellen tai makuullaan veden partaalla seuraillen sammakonpoikia ja kalanpoikia. Vaari antoi pojan olla itsekseen milloin tämä halusi, ja liikuttui nähdessään siniraitaisen pumpulipaidan ja polvihousujen verhoaman hennon vartalon rantakallioita ja ulappaa vasten. Kun pojalla joskus oli pieni pyyntö, vanhus täytti sen, sillä hän tuli iloiseksi nähdessään pojan kiitollisuuden. Toisinaan hän muisteli, oliko hän koskaan ollut näin kokonaan sovussa kenenkään kanssa. Ei, ei ollut. Ja pojasta tulisi hyvä mies, sen näki: ei valittanut eikä ruikuttanut. Vaarista tuntui toisinaan, että vasta poika oli opettanut hänelle kuinka piti elää. Pojalle hän ei sitä sanonut, oli vain muutoin hyvä.
   Kotirannasta oli neljä kilometriä eräälle järven parhaista anvenpalseista. Poikaa väsytti jo lähdettäessä ja hän sekosi tämän tästä tahdissa. Lopultakin häntä oli alkanut väsyttää ja kyllästyttää jatkuva soutu. Parin kilometrin päässä kun airot olivat olleet kolme kertaa peräkkäin ristissä, vaari sanoi:
   - Mene perään, minä soudan yksin.
   - Minä menisin nokkaan.
   - Noo, mene nyt sitten. Et sinä sielläkään paljon paina.
   Poika meni keulan pikkutuhdolle pitkäkseen ja painoi korvansa laitaa vasten. Laineet nukuttivat hänet.

Tyyntä. Aurinko oli kärventänyt pojan nilkan. Poskeen oli tarttunut auringossa pehmennyttä tervaa. He pysähtyivät ongelle, poika sai ahvenen ja vähän moitetta koska heitti kuvansa veneen kokkalautaan vaarin nenän vieritse. Karista luoteeseen heillä oli pari verkkoa. Toisessa oli kolmikiloinen kuha, pikkuisen kiduksensa reunasta silmässä.
   Verkoissa ei ollut pahempia sotkuja. He laskivat ne takaisin ja menivät rantaan keittämään kahvia.
   - Kyllä se on sellumista, vaari sanoi kun he istuivat kalliolla. Moottoriveneen menetys harmitti häntä jatkuvasti. Vene ei ollut kovin kookas, iso tietysti soutuveneeseen verraten, mutta moottoriveneenä tavallista sisävesikokoa, puukaaret ja suorat perä- ja kokkalaudat. Joskus poikakin nyyhkäisi, salaa, vaarin puhuessa siitä kuin poikansa menettänyt. Niinä tuokioina poika tunsi olevansa aikamiehen kirjoissa, vaari puhui hänelle niin kuin mies toiselle.
   Niin nytkin, kahvinjuontiin tuli melkein tupakan maku ja poika oli vähällä ojentaa kättänsä tupakkalaatikkoa kohti vaarin avatessa sen ja kiertäessä holkkiin. Onneksi hän ei huomannut pojan liikahdusta.
   - Syö sinä minunkin voileipäni. Saisi tulla pieni tuulenviri.
   Vaari oikaisi kalliolle toisen kyynärpäänsä varaan, teki sen kuten nuori mies, veti vielä hatun otsalleen. Hän oli niitä miehiä joille ei kelvannut lippalakki. Sen piti olla hattu, talvella porilainen ja pyhälakkina pojari. Alunalkaen poika oli luullut hattua harmaaksi, mutta sisäpuolelle vilkaistessaan huomannut, että se oli ulkoakin joskus ollut tummansininen.
   Poika laittoi sokerin ja kermapullon reppuun ja vei repun ja pannun veneeseen. Hän voiteli syljellä nilkkaansa ja söi linnunsiivuaan, jonka päällä oli pituussuuntaan leikattu suomimakkaran viipale ja kolme kurkunviipaletta. Voita hän ei laittanut nilkkaansa, siinä kun oli suolaa. Hän muisti vaseliinipurkin etutuhdon alla mutta söi ensin voileipänsä rauhassa loppuun ennen kuin lähti veneelle. Purkki oli melkein tyhjä, reunoista hän sai kaavituksi sen verran että se riitti palaneeseen. Nilkka oli punainen, jalkapöydän päälle oli nousemassa rakko. Vaseliini lievitti kirvelyä.

Ulappa oli liikkumaton. Auringon kuvajainen kellui paikallaan. Poika käveli varjoon vaarin viereen ja asettui mahallensa. Vaari makasi kalliolla, poika havunneulasten peittämällä metsänpohjalla. Iso matkavene vartosi tuulta kaupungin uloimman tähden kohdalla. Kaupunki jymisi, se jymisi yötä päivää.
   - Vaari.
   - Jaa.
   Vaarin pusero haisi kalalle. Poika muisti muorin aina torvenneen siitä.
   - Etkö sinä hikoile kun sinä aina pidät puseroa ja hattua?
   Vaari naurahti.
   - Ei vanhan miehen sillä lailla tule hiki kuin klopin.
   - Käykö Tampella kolmea tuuria?
   - Eiköös se käy. Kyllä se käy.
   - Niin ja Lapinniemi.
   - Ja Finlayson. Kaikki ne käy kolmea tuuria.
   - Niin mutta jouluna. Käykö ne sitten aina?
   - Kyllä ne joskus pysäytetään. Rasvausta ja semmoista varten.
   Vaari keikautti tupakastaan tuhkan. Harmaa tuhkapölkky oli oudon näköinen ruskeassa maassa.
   - Minä menen uimaan.
   - Mene vaan.
   - Minä otan veneen.
   - Ota nyt. Mutta pääset sinä tuolta nokaltakin suoraan äkkisyvään.
   - Voiko sieltä sukeltaa?
   - Voi.
   - Oletko sinä sukeltanut?
   - Olen minä.
   Poika meni nokalle ja riisui. Hän olisi halunnut uida uimahoususillaan koska hänellä oli uudet siniset uimahousut, mutta vaari huusi:
   - Ota ne uimahousutkin pois. Mitä niitä suotta kastelet.
   Vedessä välähti ja poika huomasi kallion juurella särkiä. Yksi iso oli liikkumatta, sen tumma selkä näytti oikein isolta. Poika hiipi lähemmäs.
   - En minä vielä veteen mene, hän vastasi vaarille hiljaa.
   Mutta iso särki ui hitaasti syvälle ja jäi sinne.
   - Suuri ahven, ihan rannassa.
   Poika juoksi veneelle ja otti ongen ja juoksi takaisin kalliolle ja ruimaisi. Vaari katseli pensaan varjosta ja nauroi niin kuin perunoita olisi kumissut lattialle.
- Eikös iso särki ole petokala?
   - Jaa että sun ahvenestas tuli särki.
   - Kyllä se oli ahven.
   - Ei Näsijärven ahven tule rantaan maata kesäkuumalla jos se on iso.
   - Joo mutta tässä on aika syvää.
   Poika heitti muutaman kerran ja kiersi siiman hitaasti kelaan. Se oli vihreää suonisiimaa, sellaista oli vasta pari vuotta sitten ruvettu valmistamaan. Tätä siimaa ei ollut tehty ennen sotiakaan. Poika etsi kuvasta ja tapsista uusia hampaanjälkiä, mutta hänen karista saamansa ahven ei ollut purrut kuvaa.

Poika veti ongen ja vaatteensa veneeseen. Hänen ahvenensa oli maha pystyssä tapin kohdalla, kuhasta näkyi vain pyrstö perätuhdon alta. Kuhan vaari oli nuijinut perämelalla hiljaiseksi. Poika oli lyönyt ahvenensa niskan aironvarteen, ahven oli mennyt jäykäksi ja värissyt. Toisen lyönnin jälkeen se oli ollut vainaa. Poika aina tappoi kalansa heti, hänestä ei ollut hauska tietää, että niitten leukaperiä tai sisuksia särkisi ja että ne lisäksi hitaasti tukehtuisivat.
   Poika riisui uimahousut ja sukelsi kalliolta. Vesi oli kylmää.
   - Täällä on paljon kylmempää kuin meidän rannassa.
   - Se on selkävettä. Se on puhtaampaa. Tule rannalle ennen kuin tulee vilu.
   Vedessä oli lämpimiä ja kylmiä kohtia. Poika ui venevalkaman ohi ja takaisin, hyppi vähän aikaa kalliolla, laittoi uimahousut jalkaan ja meni aurinkoon vaarin lähelle pitkäkseen. Vaari kasteli sormellaan natsansa pään ja paukautti sen holkista ja nousi ja kysyi:
   - Joko pian lähdetään.
   - Mennäänkö ongelle vielä?
   - Jos vaan haluat.
   - Minä menisin elokuviin illalla, pitäisi sitä ennen keritä kotiin.
   - Kyllä sinä vielä kerkiät vaikka pari tuntia ongitaankin. Onko sinulla rahaa?
   - On minulla vähän.
   Vaari otti lompakkonsa ja sieltä ruskean viisikymppisen.
   - Seh.
   - Kiitos.
   - Vie se housusi taskuun. Tai minä tulen kanssa, kai me jo lähdetään.
   Seteli oli kuin nahkaa, niin pehmeä. He kävelivät rinnakkain veneelle. Siellä vaari seisahtui tuokioksi, poika myös, ja katsoi ihmetellen vaariin.
   Voi perkeleen perkele kun se vene meni.
   - Hommataan kiikarit, sillä näkisi pitkälle.
   - Ne on ehtineet upottaa veneen ja myyneet moottorin. Tai sitten vieneet sen toiseen vesistöön. Turha meidän on sitä enää haeskella.

Vaari ja poika seisoivat vaiti. Purjeveneeltä kuului puhetta vaikka se oli ainakin neljän kilometrin päässä. Salmen kautta näkyi laivan piippu horisonttia vasten. Laiva tuli Koljonselkää ja pian se näkyisi kokonaan. Savujuova oli paikoillaan ja hajonnut loppupäästään pilveksi.
   - Ensin meni Vappu, sitten meni vene... No niin, mennään sitten. Jaksatko sinä soutaa?
   - Joo.
   - Ei sinun pakko ole.
   - Kyllä minä jaksan.
   - Huilaa sinä poika silloin kun saat. Tulee aika ettet saa.
   Vaari taputti poikaa hartioihin, antoi kätensä olla vähän aikaa pojan olkapäällä. Sitten poika meni perään ja vaari työnsi veneen irti. Poika ei voinut katsoa häntä vähään aikaan. Kun tuli tukevampi olo, hän ryhtyi laulamaan ja katseli taivaalle. Mutta laulu loppui pieneen nyyhkäisyyn hänen huomatessaan vaarin varovasti ja salaa roiskivan hankoihin vettä. Poika kääntyi sivuttain ja yritti ajatella muuta.
   - No sehän loppui kesken.
   Poika ei vastannut. Hän ei voinut sanoa miten paljon hän piti vaarista ja että hänen kävi sääliksi vanhaa miestä jolta oli mennyt elämäntoveri ja vene. Poika tunsi ensi kerran, että vaari oli ihminen jolla oli surua. Koskaan ei ollut tuntunut tällaiselta. Kaikin voimin hän yritti ajatella, ettei vaarilla ole surua, koska hän on iso ja vanha.
   Poika pelästyi, tuntui kuin hän olisi jäänyt yksin maailmaan. Sitten tuntui siltä, kuin hän olisi ollut monta vuotta vaaria vanhempi. Hänen piti sanoa: "älä vaari sure", mutta vaari ehti sanoa:
   - Pistä paita päällesi ettei selkäsi pala.
   Se tuli hiljaa ja lempeästi. Poika oli pitkään paidan sisällä. Kun hän viimein tuli esiin, vaari souti harvakseen ja tasaisesti niin kuin aina ja katseli toinen silmä ummessa ulappaa.

Laiva oli lykännyt taivaanrannalle mustan savumöykyn ja tuli jo Näsiselkää. Koneitten jytinän pikemmin arvasi kuin kuuli.

Hannu Salama

KALTIO 1/1962