Zen Café -yhtyeen sanoittaja ja kitaristi Samuli Putro kirjoittaa lyriikkaa itsestään, mikäli kehtaisi tunnustaa kertovansa omasta elämästään.
 
Suomalaisen rocklyriikan arkirealistina tunnetun Samuli Putron mukaan suomalainen rockmusiikki on komea asia. Se on ollut erityisesti miesten musiikkia, sillä erityisesti miehet tarvitsevat sitä. Logiikka on yksinkertainen: miehen on helpompi tuntea voimakkaita tunteita, jos siihen liittyvät rummut ja särökitara. Kyse on äärimmäisen sympaattisesta ilmiöstä, joka parantaa elämänlaatua: on hienoa, jos mies kykenee tihrustamaan kyyneleitä neljän aikaan aamuyöllä.

Mikään rokkikukko Putro ei ole, vaikka joskus keikoilla nämäkin elkeet pääsevät esiin. Putron lähipiirissä on ihmetelty, miten tämä voi käyttäytyä keikoilla kuin mikäkin apina. Putro saattaa toivottaa festarikansalle hyvää pillunsaantia, vaikka on kasvokkain hyvin kohtelias ja korrekti. Samuli lavalla ei ole sama kuin Samuli yksityiselämässä.

Putro kuuluu siihen samaan pohdiskelevien, iskevien sanoittajien perinteeseen kuin nuoruutensa esikuvat Kauko Röyhkästä Tuomari Nurmioon. Eivätkä Putron sanoitukset ole miehisyydellä mahtailevia. Hänen hahmonsa eivät ole täydellisiä alfauroksia: Hontelot pojat nahkaa ja luuta / naisiksi moni tyttöjä vei / hontelot pojat ei.

Tällaisia kappaleita ei ole hankala esittää, sillä Putro katsoo bändin jäsenten edustavan 'Honteloiden poikien' mieskuvaa. Vaikka kappale tapahtuu menneessä, on se silti nykyaikaa, yhä vaikuttava asia.
- Siinä ikään kuin selitetään, että minusta on tullut tällainen näiden tapahtumien myötä. En esimerkiksi ole valloittaja, vahva ottajamies. Ajattelin aikoinani, etten tule ikinä saamaan tyttöystävää. Se helpottaa jokapäiväistä elämää, ettei tarvitse esittää.

Putro ei pidä tällaisen itseilmaisun perimmäisenä tarkoituksena narsismia, äänessä olemista. Päinvastoin, sen täytyy hänen mukaansa perustua siihen, ettei aina tarvitsisi pyytää anteeksi, potea huonoa omaatuntoa siitä, kun on sellainen kuin on.
- Ihmiseen jää tiettyjä asioita. Jos se voittaa juoksukilpailun ala-asteella, ei se halua siitä eroon. Se on kuin rypyt.

Putron mieshahmot ovat nuorena puolisokeita nelisilmiä, hieman muita fiksumpia tyyppejä, jotka jostain syystä ärsyttävät muita. Ja kun he pääsevät naisten kanssa tekemisiin, he tuntuvat pelkäävän läheisyyttä, jäävät tyhjää asuntoa sotkemaan tai neuvovat naista odottamaan miestä, jonka tämä todella tahtoo. Samalla he ovat haaveilijoita ja pelkäävät tulevansa jätetyksi, pohtivat samanaikaisesti, kannattaako tunnustaa jos pettää. Kuulostaa aivan siltä, kuin Putron lauluihin kirjoittamat hahmot olisivat edelleen epäsuhdassa ympäristöönsä, vaikka olisivat jo aikuisia ja pärjäisivät muuten hyvin. Ikään kuin menneisyys olisi edelleen suhteettoman suuri painolasti; tai nykyisyys liian absurdi käsitettäväksi.

Putro väittää keksivänsä tarinoita tuntemattomista hahmoista, kadulla joka päivä seisoskelevasta berliiniläisestä kauppiaasta. Mutta voiko tarina syntyä noin vain tyhjästä? Sanoittaja alkaa epäillä, että ehkä sittenkin säkeet ja säkeistöt säilyttävät illuusion siitä, että tulevat paperille noin vain, juuri keksittyinä. Ehkä tiedot tulevatkin muistopankista, jonne puhe ja kuultu puhe tallentuu, ja hahmo vain suorittaa ne.
- Ihmiseltä vaaditaan uskomattoman paljon. Sen pitäisi osata käsitellä asioita nopeasti. Vanhojen kaiveleminen on äärimmäisen korrektia. Ymmärrän nyt teini-iän tekoja, ymmärrän tapahtumaketjuja.
On siis olemassa sanotaan nyt vaikka se berliiniläinen kauppias, joka on päivittäin tienaamassa elantoaan jollakin Berliinin kadulla. Kauppias kiinnittää sanoittajan huomion, jonka seurauksena syntyy tarina. Tarinalla on kauppiaan kasvot, mutta piirtyykö tarinaan kuva kauppiaasta vai sanoittajasta itsestään jossain aiemmassa yhteydessä, tai jostakusta toisesta mieltä askarruttaneesta henkilöstä, tai jostakin mieleen kaivertamaan jääneestä tilanteesta?

Monesti Putro käyttää tuttavia: loistavaa materiaalia, ei tarvitse keksiä hahmoa tyhjästä. Tekijä on kuitenkin aina kirjoittaja itse, minä on aina jotenkin mukana. Jos itseään ei saa mukaan tarinaan, se tuntuu Putron mukaan valheelliselta, laulussa on jotain mikä ei toimi, kokonaiskuva on vääränlainen. On vaikea tehdä suuri rakastaja -laulua, kun ei kerran sellainen ole. Sellaista väitettä on hankala saada laulun muotoon.

Putro on rocksanoittaja, miehisen genren edustaja, mutta kirjoittaa mieheyden epävarmuudesta. Kenties Zen Caféhen sisältyy paradoksi siitä, että ollessaan elinvoimaista, miehekästä rockmusiikkia se on samalla miehen tunteiden purkautumiskeino niin bändille kuin kuuntelijoilleenkin, eräänlainen ripittäytyminen ja avautuminen sallitussa muodossa yhteiskunnassa, jossa miehen ilmaisukeinot on rajattu kapealle alalle, eräänlaiselle hyväksyttävyyden trapetsille.

Zen Café ei suinkaan ole vain miesten musiikkia. Fanikuntaan kuuluu yhtä lailla naisia, jotka ovat viehättyneet sanoituksiin ja musiikkiin, osa myös bändin jäsenten ulkonäköön. Eräs naispuolinen fani kertoo Helvetisti järkeä (2001) -suosikkilevystään:
- Vaikkei se mielestäni ole bändin paras, se on kuitenkin ensimmäinen, johon olen kokonaisuutena tutustunut. Kutsun sitä ikävä-levykseni. Aina kun sitä kuuntelee, tulee haikea olo ja voi ikävöidä ihan vain ikävöimisen tarpeesta. Sitä ei kyllä pysty kuuntelemaan itkemättä, jos on oikeasti ikävä toista ihmistä...

Näin eräs toinen harras musiikin kuuntelija kuvaa mieltymystään yhtyeeseen:
- Parasta Zen Caféssa ovat Samuli Putron sanoitukset, jotka ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan lähes nerokkaita. Olen kieli-ihminen, teksti-ihminen, enkä yleensä edes kovinkaan suuresti pidä musiikista, jossa ei ole sanoja. Jotkut tekstit tuntuvat siltä, kuin niissä olisi oman elämän ja omien ongelmien ja kipupisteiden asioita juuri sellaisena kuin pitääkin, mutta ei vain ole itse kyennyt saamaan asiaa ilmoille.

Merkittävää on siis erityisesti tunnetilojen kuvaus ja musiikin ikään kuin katharttinen kokeminen. Mutta jääkö jäljelle muuta, jos sanoitukset riisutaan pois? Yhdysvaltojen armeijan orkesterissa ammatikseen soittanut Zen Café -fani Eric Lorbach pohtii musiikin vetovoimaa sanomalla, että bändi kuulostaa puhtaalta. Popmusiikki Yhdysvalloissa kuulostaa hänen mukaansa teolliselta. Siltä kuin teknikot, tuottajat ja tietokoneet olisivat hioneet musiikkia liikaa. Siinä ei ole enää tunnetta ihmisen läsnäolosta – kaikki kuulostaa liian steriililtä, liian täydelliseltä. Zen Café kuulostaa sopivasti sekä särmäiseltä että seesteiseltä. Musiikki on tarpeeksi yksinkertaista, jotta voi vain rentoutua ja kuunnella, mutta ei niin yksinkertaista, että se loukkaisi tiedostavaa musiikin kuulijaa.

Zen Café on ollut kasassa vuodesta 1992, mutta parempaan tietoisuuteen se nousi vasta Ua Ua -albumin (1999) ilmestymisen jälkeen. Niinpä niitä faneja, jotka olisivat seuranneet bändin tekemisiä ihan alkutaipaleelta saakka, on kohtuullisen vähän. Ensimmäinen Zen Cafén radion soittolistojen ykkössijalle päässyt kappale on vuonna 1996 julkaistu 'Sella'.

     Sella, saanko sua ajatella?
     saanko sinut kuvitella?
     Saanko tulla käymään?

     Sä olet päivisin mulle
     vain kaukainen haave
     nurkissa roikun
     minä räkäinen aave
     ...

Vuonna 2003 Samuli Putro lausui Runoraadissa 'Sellan' näyttelijä Seela Sellalle.

Monet tarinat sijoittuvat pohjanmaalaiseen pikkukaupunkiin Raaheen, Samuli Putron kotipaikkakunnalle. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Putro uskalsi ja kehtasi alkaa käyttää lapsuutensa ja nuoruutensa maastoa. Tuttua paikkaa on kirjoittaessa helppo käyttää. Jos vaikka Putro miettii Merikadun yläastetta ja lukiota, lukioaikaa, hän laskeskelee mielessään, ehtivätkö hahmot käydä ostamassa välitunnilla lähikioskilta tupakkaa. Maisemat, koulut, pellot ja huoltoasemat toistuvat, vaikka tarinat vaihtuvat.

Vasta kymmenen Helsingissä asutun vuoden jälkeen Putro pystyy mielestään kirjoittamaan pääkaupungista luontevasti. Mutta millaisia hahmot olisivat, mikäli sanoittaja olisi syntynyt Helsingissä? Putro arvelee, että toimijat olisivat itsevarmempia, niin, tai ainakin näennäisen itsevarmoja. Hahmoilla olisi kenties ylpeyden suojamuuri, he eivät näyttäisi epäonnistumistaan. Mutta Putro pitää säröjen näyttämistä rohkeutena. Henkilö, joka hoitaa hommat, on epäkiinnostava. Ulkoisesti näyttävä ja urallaan menestyvä hahmo on luotaantyöntävä materiaalimielessä ja muutenkin.

Uusimmalla albumilla liikutaan Helsingin maisemissa. Laiska, tyhmä ja saamaton (2005) kertoo pieneltä paikkakunnalta tulleesta Untamosta, hieman pöhlöstä tyypistä, joka aloittaa vuoden päättämällä parantaa tapojaan, viettää tipattoman tammikuun ja auttaa kaveria muutossa. Kuulostaa kuitenkin siltä, että vuodesta tulee samanlainen kuin aiemmistakin: iltaisin ilakoidaan Helsingin yössä, aamuisin kävellään kaikin puolin pahoinvoivana kadulla.

Keitä ovat nämä hahmot, jotka eivät ole helsinkiläisiä, mutta eivät oikein pikkupaikkakuntalaisiakaan enää? Mitä ovat nämä välitilan ihmiset, jotka eivät kuulu oikein mihinkään?

Putro yrittää kirjoittaa helsinkiläishahmoja, mutta ne vääntyvät maalta muuttaneeksi porukaksi, jolla on epäonni aina päällä. Samalla hahmot ovat kuitenkin selviytyjiä: he ovat selvittäneet kaupungin ongelman, selvinneet pois kotoa uuteen ympäristöön. Se on Putron mukaan yksilön voitto ja kertomisen arvoinen tarina. Putro kirjoittaa mikrohistoriaa, tarinoita yhdestä ihmisestä, pienistä ilmiöistä. Hänen hahmonsa eivät ole täydellisiä häviäjiä.
- Ihminen voi vahvistua pyrkimällä oikeisiin ratkaisuihin. On äärimmäisen huippu ajatus, että elämä ei ole mielettömän paska, vaan ihan hyvä idea.


Zen Cafén menestyslevy oli Vuokralainen (2002). Sitä seuraavaan levyyn kohdistui suuria odotuksia erityisesti siksi, että Jättiläinen-kokoelmalla (2003) julkaistut kappaleet 'Piha ilman sadettajaa' ja 'Tavallaan jokainen on surullinen' soivat radiossa alinomaa.

Sanoitusten tematiikka on vaihdellut ainakin pinnallisesti eri levyissä. Ua Ua (1999) katseli romantisoivasti menneeseen, sen jälkeen sanoitukset keskittyivät yhteen parisuhteeseen, Vuokralaisessa oli kolmenkympin kriisiä, aikuisiän pelkoa ja odotuksia. Putron sanoitusten tunnelma on laskenut levy levyltä. Hänen mukaansa se ei tarkoita sitä, että elämästä olisi tullut kurjempaa. Aiemmin ei vain ole uskaltanut liikkua tiettyjen teemojen alueilla. Sanoittajana Putro on tullut siinä mielessä rohkeammaksi: laulussa on luontevampaa kertoa sellaista, jota ei uskaltaisi muuten sanoa kavereilleen. Musiikki on turvallinen kilpi.
- Myös kauneudesta, hyvyydestä ja puhtaudesta on älyttömän hankalaa puhua, sellaista pidetään kornina ja tyttömäisenä. Ehkä myös sitä kannattaisi penkoa, kun on mahdollisuus lauluformaattiin – siihen, että voi sanoa, etten se ole minä? Ei tuo viinassa ja surkeudessa rypeminen voi jatkua. Eihän sitä jaksa pirukaan kuunnella.

Putron sanoitusten rehellisyys ja tietty omakohtaisuuden näkyminen on päässyt vitsiksi asti. Internetissä rockilmiöitä parodioivassa Rockhuoran Akatemiassa on pilapiirros Putrosta kotonaan: "Zen Cafén arkirealististen sanoitusten taso laski huimasti, kun Samuli Putron naapuriin muuttivat venäläinen friikkisirkus, Wolverine sekä Wu-Tang Clan -yhteyksistään tunnetut tappajamehiläiset."

Putro on kirjoittanut sanoja koko syksyn. Marraskuun hän vietti Beninissä kirjoittamassa, ja tämä vuosi on bändille uuden levyn teon aikaa. Putro kertoo olevansa hyvä rutiininomaisessa säveltämisessä ja kirjoittamisessa, mutta haluaa työtavastaan pois. Yhdeksi keinoksi hän on ottanut uuden instrumentin, pianon. Piano tuo Putron luomistyöhön mahtipontisuutta. Siinä on kitaraan verrattuna jonkinlaista suuruutta, ja tarinakaaristakin tulee isompia. Pianon kanssa tekeminen on ollut roiskimista, riemukasta leikkimistä, taakaksi muodostunut tulosvastuun tunne on puuttunut.

Putron mukaan esimerkiksi Vuokralainen-levyllä oleva 'Nainen vailla historiaa' on melko takuuvarma kappale, se on tehty tutulla Zen Café -tyylillä. Putro on tyytyväinen siitä, että Zen Café on pystynyt luomaan oman tyylinsä, että se ei kuulosta ei miltään, epämääräiseltä. Mutta nyt yhtye haluaa tyylistään eroon. Siinä on Putron mukaan kyse rohkeudesta, halusta kokeilla asioita, halusta ajatella, ettei yhtye ole kuollut.

 
Kuva: Paavo Heinonen