Olen asunut kaksi edellistä kesää Irlannissa, keskiaikaisessa Clondalkinin kylässä Dublinissa. Kylämaisemaa hallitsee 500-luvulla rakennettu pyöreä torni, kadut ovat kapeita ja mutkikkaita, niiden varrella voi piipahtaa Joen Teurastamoon tai Waterfordin Mainion Kristallin myyntipisteeseen, tai pysähtyä Guinnessille Mustassa Leijonassa.

Irlannissa on mystisyyttä tihkuvia nummia, Taran kukkula ja lukemattomia kiviaitoja, jotka erottavat omat ja naapurin lampaat. Lammaskoiria jolkottelee laumaeläinten lomassa, ovat töitänsä tekemässä, illalla odottaa kaunis kiitos isännältä ja täysi maha.

Iltaisin voi kuunnella surullisenkauniita balladeja lähikapakassa. Iiriä solkottavat paikalliset puhuvat kuin haltiat.

Tai sitten jääkin mieluummin kotiin, sillä busseja ei kulje yhdentoista jälkeen. Ja kapakasta ei kannata kävellä, ellei halua tulla mukiloiduksi pyöreän tornin varjossa. Heroinisteja maleksii Joen Teurastamon liepeillä, yksi kuolla kupsahti lähikaupan nurkalle asusteltuaan puskissa viikon.

Kaikkien koulua käyvien lasten on opiskeltava iiriä, mutta kukaan ei koskaan puhu sitä. 23-vuotias Dave Dublinista oli kerran kuullut maansa kieltä länsirannikolla lomaillessaan, kaksi vanhaa maanviljelijää oli haastanut äidinkielellään tuoppostensa ääressä. Se oli kuulostanut Davesta hienolta, hän sanoi, että vielä joskus oppisi tuntemaan maansa, matkustelisi ympäriinsä, vaikkapa. Tai jotain.

Hannu Niklander kutsuu Irlantia Éireksi. Se on käsittääkseni se osa Irlantia, joka vielä puhuu kauan sitten kadonnutta äidinkieltä, ikään kuin vähemmistö kansan sisällä. Se on myös se mystinen Irlanti, joka ilmenee maan postimerkeissä, ja jota lomalaiset saapuvat ihastelemaan.

Suomea ja Irlantia verrataan usein, historiasta talousraportteihin. Niklander rinnastaa saamen ja iirin, harjoittaa ajatusleikkiä.

Olisi mukava oppia tuntemaan oikeaa pohjoista. Matkustella ympäriinsä, vaikkapa. Tai jotain.

Katariina Parhi
katariina.parhi@kaltio.fi