Purkaudumme Petroskoin asemalle yleiseen hulinaan ja hälinään perjantai-iltana yhdentoista aikaan. Asuntolan lattialla on hiekkaa ja sänkyinä hetekat. Kuvataiteilija Hannu Lukinin ja sarjakuvataiteilija Ville Rannan kanssa puramme sängyt, pudotamme patjat lattialle ja kannamme ylimääräiset tavarat käytävään.

Aamupalalla Petroskoin filharmonian salin kahviossa Hannu Lukin kertoo, kuinka kymmenen vuotta sitten, kun heillä oli kaksi vaippaikäistä lasta, hän sai ilmaisen matkan Petroskoihin. Hän heitti leikillään vaimolleen, että vaimo lähtisi matkalle. Vaimo lähti, löysi siltä reissulta toisen miehen eikä enää palannut.

Jalkapallostadionilla esiintyy Santtu Karhu ja Talvisovat. Olemme pakkautuneet lavan eteen aitaa vastaan. Karhun jälkeen esiintyy joensuulainen Ankara, sitten paikallinen Myllärit. Yleisö riehuu. Kaksi nuorta makaa nurmikolla ja pussaa. Miliisi käy erottamassa nuoret toisistaan.

Kaksi päivää Petroskoissa ilman että olisi mitään tekemistä. Sunnuntaina pääsee Kizhin saarelle, mutta siitä joutuu maksamaan. Kukaan kulttuurijunan suomalaisista ei esiinny. Myöhemmin kuulemme, että parissakin paikassa on odotettu suomalaisia, mutta kukaan esiintyjistämme ei ole saanut tietoa, minne mennä ja mihin aikaan. Paikallinen yleisö varmaan ajattelee, että ovat nokkavaa porukkaa tai humalassa, kun eivät ilmaannu.

Sunnuntai-iltana on kulttuurijunan karonkka. Pöytä on täynnä herkkuja. Venäjän kulttuuriministeriön edustaja Irina Shumskaja pitää puheen. Mainitsee kahdesti, että kulttuurijunassa on ollut pieniä ongelmia, mutta pienet asiat unohtuvat nopeasti. Toteaa, että me kaikki viemme mukanamme vain hyviä muistoja Petroskoista. Lopuksi hän kertoo, että psykiatrit sanovat, että tavallisesti ihmisillä kestää kaksi viikkoa sopeutua toisiinsa. Me sopeuduimme toisiimme viikossa.

Ulla Kuukasjärvi lausuu Arvo Turtiaisen runon Mikä elämässä on tärkeää.