Muhoksella 1894 syntynyt isäni Matti Aleksander Holappa oli suoraan viidennessätoista alenevassa polvessa sukumme vanhimman tunnetun esi-isän jälkeläinen. Tämä oli 1509 vanhan Jääsken alueelle, siis Kannaksella, syntynyt Olof Oolai Holappa. Sukunimi on tarkoittanut venäjäksi maaorjaa ja palvelijaa. Poliittisina aktiivivuosinani paljastin tämän alkuperäni häpeilemättä useille neuvostodiplomaateille, mutta yksikään ei siitä riemastunut.

Jo sata vuotta myöhemmin suku sikisi Oulun tuntumassa muun muassa Muhoksella ja Ylikiimingissä, minun synnyinpitäjässäni. Jääskestä oli pitkä matka Oulunjoen suulle sen aikaisilla kulkuvälineillä. Sukututkijani Veikko Holappa selitti, että Kustaa Vaasa komensi väkeä asuttamaan Kainuun  rajaseutuja ja tukkimaan siten Venäjän ekspansiota.
 

Holapat pahukset eivät mukautuneet rooliinsa, vaan soljuivat jokea pitkin leutoa länttä kohti. Kirkonkirjoissa työmieheksi, sepäksi ja kulkumieheksi mainittu Matti Aleksander unohti vuonna 1927 25-vuotiaan Aino Vilhelmiinan, kolmatta lastaan, minua, viimeisillään odottavan vaimonsa sekä kolmivuotiaan esikoispojan, Sulon ja vuotta nuoremman tyttären, Senjan, rahattomana pieneen metsämökkiin Ylikiimingin sydänmaille. Onneksi Ainon tukena oli noin 15-vuotias pikkuveli Eero, minun enoni, joka oli seurannut isääni kuin koiranpentu isäntäänsä.
 

Tällä tavoin sattuma yritti kytkeä minut pohjoisen Suomen kohtaloihin. Se kytkös murtui alle kuukaudessa. Äitini sai lainattua jostain sen verran rahaa, että pääsi matkustamaan ensin hevoskyydillä Ouluun, sieltä junalla Tampereelle ja lopulta kestikievarikyydillä lapsuutensa kotiseudulle Ikaalisiin, Kyrösjärven länsipuolelle, karuille Kuruun rajoittuville kangasmaille, joilla isoisäni Vihtori Isoviita, syntyjään Rantanen, hankki pientilaksi itsenäistyneessä entisessä Isonviidan torpassa elantoaan monitoimisena maanviljelijänä, muurarina ja niin edelleen.
 

Olen usein kuvitellut, että aikamoinen yllätykseltä taisi kotiväestä tuntua Ainon paluu syyskuisena iltana helmoissaan Sulo ja Senja, sylissä alle kuukauden ikäinen Pentti. Kestikievarikyyti oli jättänyt äitini seurueineen maantien laitaan kolmisen kilometrin päähän naapuritaloon, jonka lapset olivat lähteneet saattajiksi.
 

Isonviidan talossa oli kyllä totuttu lapsiin, niitä Vihtori Isoviita oli siittänyt neljätoista. Kaksi vanhinta poikaa oli menetetty kansalaissodassa punaisten puolella. Mummulleni, Hilma Isoviidalle, tämä menetys riitti. Niinpä minun lapsuudenkodissani ei puhuttu politiikkaa eikä siedetty aseita, vaikka Vihtori, taata, oli tunnustuksellinen sosialidemokraatti. Posti, myös sanomalehdet, haettiin kylän kaupalta. Tamperelaista Kansanlehteä tuli kaksi, toinen kylän sepälle, toinen taatalleni, joka siis oli merkitty mies.
 

Kolmekymmentäluvulla Isoviitaakin pienempien tilojen aikamiespojat kävivät meillä rehvastelemassa mustissa paidoissaan, siitä on minulla selvä muistikuva, mutta heidät kuitattiin huvittuneella ylenkatseella. Talossa asui sentään viisi rotevaa enoani.

Mummu otti minut viidenneksitoista lapsekseen ja varmaan rakasti minua enemmän kuin rintaperillisiään. Hilma ei pitänyt äidistäni, ehkä se oli mustasukkaisuutta. Ehkä hän lisäksi oli tyttärelleen katkera siitä, että isäni oli jättänyt hoitamatta vekselin, jonka toinen takaaja taata oli.
 

Veljeni ja sisareni jäivät taloa pitävän enoni, Toivon, ja tämän vaimon hoiviin, ja kaikista meistä maksettiin kunnallista köyhäinapua. Se oli merkityksellistä, sillä pientiloilla elettiin tuolloin lähes rahattomassa luontaistaloudessa. Äiti meni Tampereelle Pellavatehtaalle kutojaksi ja teki sitä kolmivuorotyötä yhtä soittoa neljäkymmentä vuotta. Melkein joka lauantai hän tuli meitä lapsia katsomaan. Hän ompeli itse meidän vaatteemme ja kesäisin menimme hänen luokseen ahtaaseen huoneeseen osalla keittiöön. Oli niin lämmintä, että saimme nukkua vintillä.
 

Kyllä isäni perään oli jollain lailla huudeltu, mutta vasta parikymppisenä minä ymmärsin poiketa Helsingissä Pelastusarmeijan henkilöhakutoimistossa. Pikapuoliin sain tietää, että Matti Holappa asui susiparisuhteessa Rovaniemen maalaiskunnassa. Pelastusarmeijan upseeri selvästikin pelkäsi minun järkyttyvän, mutta tosiasiassa juttu olisi jättänyt minut aivan kylmäksi ellen olisi ollut pahoillani äitini takia. Silloin veljeni Sulo oli jo kuollut, kaatunut Kannaksen läpimurtotaisteluissa kahdenkymmenen vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä. Sellaisia lapsia ovat kaikissa armeijoissa sotilaat, jotka määritellään miesvahvuudeksi.
 

Äiti otti avioeron ja hauras yhteyteni Pohjoiseen katkesi vuosikymmeniksi. 60-luvulla asuin muutaman vuoden Pariisissa. Palasin 1966 ja lähdin Olli-Matti Ronimuksen ja mustan villakoiran kanssa kiertämään telttaillen isänmaata. Kulkuneuvomme oli harmaa rättisitikka, minä sen kuski. Olin silloin 38:n ikäinen.
 

Oulusta käsin, Olli-Matin enon luota, kävimme Ylikiimingissä etsimässä synnyinmökkiäni. Emme löytäneet sitä, mutta eräässä talossa sen isäntää, Antti Hyryn näköistä miestä, arveltiin minun etäiseksi sukulaisekseni, jonkin asteiseksi serkuksi. Hän lähti näyttämään isoäitini, Matin äidin, viimeisen asumuksen jäännöksiä. Muutaman sadan metrin päässä talosta näreikön peitossa oli piileskellyt käsivarren paksuisista puista kyhätty maapohjainen mökki.
 

Ikkunaa ei enää ollut, ei ollut ovea. Nurkassa kyyhötti mukulakiviröykkiö, jonkinlaisen tulisijan jäännös. Briita Kaisa, omaa sukua Kaveri, oli asunut sillä paikalla ja sinne menehtynyt 81-vuotiaana. Yksin, vaikka hän oli synnyttänyt kuusi lasta, yksi heistä oli isäni Matti Aleksander.
 

Vähän pistää vihaksi. En ole sen koommin sietänyt pohjoisen kansan ylimalkaista ylistystä. Saatana! – Vaikka ehkä tunteettomuus on vain Holapoitten sukuperimää.
 

Rovaniemellä soitin kirjailijakollegalleni Jorma Etolle, joka oli siellä kaupunginkirjaston johtaja. Tapasimme, ja kuinkas sattuikaan: Sain kuulla, että isäni asui avoliitossa Jorman tädin kanssa Rovaniemen maalaiskunnassa. Se oli minulle täydellinen yllätys. Epäröinnistäni huolimatta Jorma kyyditsi vieraansa isääni katsomaan. Tämä oli talon tuntumassa heinätöissä jonkun perillisensä kanssa, mutta tuli, kun hetken odotimme. Jorma esitteli minut isälleni: "Tässä on sinun poikasi Pentti". Käteltiin. "Näin minä sinut televisiossa", Matti Aleksander sanoi.
 

Sen tunteellisemmiksi ei ruvettu. Kerroin ehkä matkasuunnitelmastani ja säästäkin puhuttiin. Juttutuokio ei kestänyt varttituntiakaan. Lähdimme minun aloitteestani.
 

Isäni kuoli parikymmentä vuotta myöhemmin. Silloin sisarpuoleni ottivat yhteyttä ja sain tietää, että kadotessaan tietymättömiin vuonna 1927 Matti Alexander (33 v.) oli loikannut jonkun kaverinsa kanssa itärajan yli Neuvostoliittoon. Hän oli palannut sieltä jo kahden vuoden kuluttua perustamaan uuden epävirallisen perheen. Lapsia syntyi ja pappi kävi puhuttelemassa vanhempia painostaakseen heidät säädylliseen avioliittoon, mutta eihän Matti voinut syyllistyä kaksiavioisuuteen. Hän omaksui arvoituksellisen patriarkan rooliin ja vaikeni menneisyydestään, josta perhepiirissäkin vain kuiskailtiin.
 

Kommunisti, "ansandemokraatti", hän oli ja sellaisena pysyi, ei ollut menettänyt vakaumustaan edes vieraillessaan Neuvostoliitossa.

Risteilin sittemmin rättisitikalla pari kertaa Lapissa. Komeita maisemia ja paljon sääskiä. Viimeisen reissun tein muistaakseni 1980 ja sain virikkeet runoon, joka on julkaistu kokoelmassani Pitkiä sanoja:

Orfeus kulkee pohjoista maantietä,
viittaa ja pysähdyttää auton.
Ei voi olla pysähtymättä hänen hymynsä häikäisemänä
ja jo kuudennella tunnilla hän soittaa,
soittaa hereille turran sydämesi.
Aurinko loistaa yössä, sammalpeite kiihtyy,
tunturijärvi imee taivaan valosauvaa tuhannetta vuotta.
Hänen kosketuksensa tyynnyttää molekyylien sodan,
ihonsa kuparihohtoa vasten ihosi kiinteytyy,
tuntoaistisi kuuntelee hellyyden vuorovettä.
Aineen sisällä puhaltaa kyllä musta tuuli,
tiedät sen niin kuin unessa kuolisit
kerta kerran jälkeen. Hän noutaa sinut
takaisin, syntyy aina uudestaan
itsestäänselvästi, ihmeellisessä kauneudessaan
ei näy säröä, ei edes tuhon oiretta.
Ei Kreikan helteessä vaan Kainuun huurteessa
hän kasavoi valmiiksi, katseeseensa kypsyi lempeys,
sen osuessa sinuun suuhusi nousee viljan maku
ja tarkkailet itseäsikin pelästymättä.
Tilaatte kahviaamiaisen huoneeseen, radio soi,
hänen lyyransa lojuu lakanalla toimettomana,
ulkona levittäytyy metsiä ja soita, ne tuoksuvat.
Suljet erehdyksessä silmäsi ja samassa
labyrintit revähtävät, olemassaolon piste purkautuu,
mutta hänen kätensä ojentuu kaikkien kaaoksien halki,
tempaa sinut kohdallesi valvomaan kuvitelmaa,
napapiirin kesää, ihmiselämää ja rakkautta,
hän taluttaa sinut varmasti kuin nuorallatanssija
kuilujen yli
todellisuuden kolmea nauhamaista ulottuvuutta pitkin.
Pohjoinen Orfeus hengittää,
sinä hengität.

 

Pentti Holappa