Uutisvälityksen nopeus on ehkä yksi syy siihen, ettei nykytaide ole enää pureutunut yhtä suoraan kuin aiemmin sodan kysymyksiin. Kuitenkin kansainvälisessä taiteessa on reagoitu jo esimerkiksi syyskuun 11. päivän tapahtumiin. Kwangju-Biennalessa Etelä-Koreassa parhaillaan esillä oleva etelä-korealaisen taiteilijan Jee-whan Joon teos (1/10) Scale comparison, B-52 : Bin Laden (2001), käsittelee tämän päivän hämärtynyttä todellisuutta ja terrorismia. Itävaltalainen taiteilijaryhmä Gelatin on samaten tuonut performanssillaan True Love (2001) julki kantansa syyskuun tapahtumiin. Brittiläisen Lyn Löwensteinin aiheina ovat olleet antiglobalisaatio, USA:n sotilaalliset toimet Afganistanissa ynnä muut protestiluontoiset kannanotot.
1960-luvulla Vietnamin sota aktivoi kansanjoukot ja erityisesti nuorison miettimään sotaa ja sen oikeutusta. Amerikkalaisen toisinajattelijan H. D. Thoreaun (1817-1862) ajatukset vaikuttivat 60-luvun "nuorten radikaalien" ajatusmaailmaan: "...on monia, jotka istuvat selittäen, että jotain pitäisi tehdä. Mitään he eivät kuitenkaan tee." Lauseeseen kiteytyi ajatus valinnasta: yksilö voi ja hänen tulee tehdä valintoja. Thoreaun essee Kansalaistottelemattomuus julkaistiin jo vuonna 1848, mutta itse idea - valinta ja toiminta - oli tuttu jo aikojen takaa.
Sodanvastaisuudesta tuli Suomessakin 1960-luvun merkittävin kantaaottava aate. Vuonna 1963 perustettu Sadankomitea kyseenalaisti toiminnallaan perinteisiä valtarakenteita ja ravisteli armeijan merkitystä vaatien yksilölle oikeutta valintaan. Äärimmilleen toiminta huipentui julkisena sotilaspassien polttamisena Runebergin patsaan juurella Espan puistossa vuonna 1967. Passinpolttajien joukossa oli kulttuurin edustajia niin teatterista kuin kirjallisuudenkin piiristä. Missä olivat kuvataiteilijat?
Totta on, että kuvataiteilijoiden protesti päätyi tuolloin lähinnä kuviksi kankaalle, aktiivitoiminnassa ei heitä juuri nähty. Koko modernistinen taidekäsityshän lepäsi yksittäisen teoksen, taiteilijapersoonan ja taiteen autonomisuuden varassa. Kollektiivinen toiminta tai suorat kannanotot eivät kuuluneet sen piiriin. Taide sinänsä liitettiin myös enemmän rauhan kuin taistelun puolelle. Vuodelta 1967 on Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Laulu entiselle armeijalle, joka esitettiin "Pax kabareessa" Helsingin Kulttuuritalolla. Sen eräässä säkeessä taide asetettiin vastakohdaksi aseille, sodalle:
"Mitä me teemme, ystävät kalliit
aseille ja ammuksille?
Niistä me juuri työmme alamme:
sulatamme ja patsaiksi valamme.
Siten me saamme, ystävät kalliit
patsaita kaikille tarvitseville."
Television yleistyminen 1960-luvulla vaikutti ihmisten maailmankuvaan ja kuvataiteilijoiden kuvamaailmaan. Maailman tapahtumat, joita Vietamin tapahtumat paljolti hallitsivat, avautuivat lähes reaaliaikaisesti ensimmäistä kertaa eteemme. Poptaiteesta lähtenyt uusrealismi ja valokuvan käyttö ohjasivat uutiskuvien käyttöön myös maalaustaiteessa.
Suomen ensimmäisiin ja kansainvälisestikin varhaisiin Vietnamin sotaa kritisoiviin teoksiin kuuluu Niilo Hyttisen (1940-) maalaus Vietnam, rakastettuni. Teos valmistui loppukesällä 1965. Nuori taiteilija oli valmistunut Taideakatemian koulusta aiemmin keväällä, saanut jo talvella kutsun asepalvelukseen ja kieltäytynyt siitä - Hyttinen oli aivan ensimmäisiä siviilipalvelusmiehiä maassamme. "Jenkkien Vietnam-touhujen" innoittamana hän oli maalannut kyseisen teoksen, tarjonnut sitä turhaan Ateneumin kolmivuotisnäyttelyyn ja osallistunut syksyllä muutaman muun taiteilijan kanssa varjonäyttely "Reputettujen salonkiin" Helsingin kulttuuritalolla. Maailmanpolitiikka oli siis kyllä ollut teoksen aiheen taustalla, mutta Hyttisen henkilökohtaiseen sodanvastaisuuteen vaikutti kuitenkin eniten pienviljelijäisältä peritty väkivallan vastustamisen vakaumus.
Sadankomiteassa oli tuolloin muitakin taiteilijajäseniä; Raimo Reinikainen ja Kari Jylhä esimerkiksi. Heidänkin teoksissaan Vietnam-kannanotot näkyivät, Reinikainen teki tunnetun Jasper Johns -vaikutteisen Luonnos Yhdysvaltain lipuksi -teoksensa ja Jylhä maalaukset Tiikerinpennut ja My Lai. Järjestöjen ulkopuolella sen sijaan pysytteli Ismo Kajander, jonka sodanvastainen kannanotto oli esitetty jo vuonna 1964 esinekoosteena Homo Nagasakiensis.
1960-luvun sodanvastaisuus jatkui aina 1980-luvun alkuun asti ydinvarustelun vastustamisena. Taiteilijat olivat mukana esimerkiksi Rauhanjuna-tempauksessa. 1983 perustettu kansainvälinen Pand-järjestö - Taiteilijat rauhan puolesta -liike - sai taiteilijoita mukaansa myös Suomessa. Niilo Hyttinen oli jälleen yksi heistä.
Entä nyt? Missä on tämän päivän kantaaottava suomalainen kuvataide? 1990-luvulla rauhanliike on laajentunut esimerkiksi kestävän kehityksen vaatimukseksi. Reilun kaupan tuotteet, jotka pyrkivät turvaamaan viljelijöiden toimintamahdollisuudet ja siltä osin myös rauhan, ovat löytäneet tiensä suomalaisten kauppaketjujen hyllyille. Ihmisten oikeus turvalliseen elämään ja erityisesti pakolaisuudesta nousseet kysymykset ovat puolestaan olleet ajankohtaisia jo vuosikymmenien ajan. Kuvataiteilijoiden teosten kautta välittyy ongelmien maantieteellisen sijainnin muutos: Niilo Hyttisen Etelä-afrikkalainen kohtaaminen (1979) ja Sirpa Alalääkkölän maalaussarja Asuu ja työskentelee Suomessa (1998) kertovat hyvin tästä muutoksesta. Pakolaisuus on siirtänyt sekä ihmiset että ongelmat kotiseuduiltaan vaikkapa Suomeen.
Viime vuosina suomalaisessa kuvataiteessa päällimmäisinä ovat olleet yksilökohtaiset kysymykset toimeentulosta, minuuden pirstoutumisesta, selviytymisen vaikeudesta. Tiina Ketaran turvaverkkonsa kadottanutta yksilöä kuvaava teos Sinä ja minä (1996) tai Anu Tuomisen Nälkä (1997) ovat teoksia tästä päivästä. Timo Heinon installaatio Kasvatuslaitos (2001) on sekin eräänlainen vastine poptaiteesta ponnistaneille sodanvastaisille teoksille. Sen suurikokoiseen, turkispalloin koristeltuun häkkiin katsoja voi halutessaan astua sisälle. Teos tuo näkyville paitsi tarhauskysymyksen, mielleyhtymänä myös pakolaisleirien ahtauden, vankeuden ja uhan. Suloisten karvapallojen tursutessa häkin verkonsilmistä, kuin pyydykseen jääneinä, vangittu/kuollut, vapaa/elävä pyörivät konkreettisina kysymyksinä teoksen ympärillä.
Täällä Suomessa taide pysyttelee etäisyyden päässä maailmanpoliittisista tapahtumista. Kuinka monta sotaa, kuinka monta kriisiä tarvitaan, jotta myös suomalainen kuvataide tarttuisi pensseliinsä ja talttaansa? Vai onko 1990-luvun nuorison paljon puhuttu tulevaisuuden näköalattomuus tehnyt kannanottamisesta turhan tuntuista ajanhukkaa? Historiantutkija Jukka Relander on provokatiivisesti esittänyt: "koska ihmistä ei rakentuneesta todellisuusloukustaan voida vapauttaa, vapautettakoon edes ketut".
