Harmittavasti eteläpohjalaiset ovat onnistuneet omimaan Amerikkaan muuton. Tosiasiassa suomalaisten laajamittainen emigraatio alkoi Pohjois-Norjan Ruijasta 1860-luvulla, Etelä-Pohjanmaa nousi muuttoaallon kärkeen vasta sukupolvea myöhemmin 1890-luvulla.

Paitsi Ruijasta paljon muutettiin myös Torniojoelta, Kemijokivarresta, Sallasta, Sodankylästä, Kollismaalta ja Kainuusta. Muuttoliike käynnistyi 1864, tosin yksittäisiä kveenejä oli mennyt jo aiemmin. Osa miehistä ehti Yhdysvaltojen sisällissotaan tappelemaan, hengissä selvinneitä palkittiin maatiloilla. Ensimmäiset nimeltä tiedetyt Amerikan lappilaiset olivat suvuista Lahti ja Heikka (Tornionjoki), Niemi (Kemi), Rovainen (Matarenki), Tiberg (Alkkula) sekä Peltoperä ja Kujala (Kemijärvi).

Aluksi mentiin Norjan kautta. Esim. 1873 kolmisenkymmentä henkeä lähti Kemijärveltä hevoskyydillä Sodankylään, sieltä poroilla Vesisaareen purjelaivaan - Kostamoita, Kurtteja, Hietaloita jne. Muita lähtösatamia olivat Hammerfest ja Tromssa. 1870-luvulla alettiin käyttää myös Haaparannan reittiä kun Allan Linja perusti sinne haarakonttorin. Amerikassa sitten vaihdettiin sisäjärvien laivoihin ja jatkettiin yleensä joko Michiganin Hancockiin tai Minnesotan Duluthiin.

Muuttoliikkeestä on aika hankala saada kokonaiskuvaa, koska Pohjoiskalotin suomalaiset asuivat eri maissa. Jäämerellä vietettiin usein muutama vuosi tienaamassa matkarahoja, toisaalta suomalaisia oli asunut siellä satoja vuosia. On arvioitu että Pohjois-Norjassa ja -Ruotsissa sekä Venäjällä Muurmannin rannikolla asui parikymmentä tuhatta suomalaista 1870-luvulla. Monet ensimmäisistä suomalaisia laskettiin Yhdysvalloissa lähtömaittensa mukaan norjalaisiksi ja ruotsalaisiksi.

Ruijassa kiersi 1860-luvulla värväreitä etsimässä kaivosmiehiä Ylä-Michiganin Kuparisaarelle, josta pian kehittyi maailman kuparikeskus. Amerikassa elettiin sodanjälkeistä nousukautta ja kultakuumetta. Samoihin aikoihin Kaavuonon kaivos Norjassa oli ehtymässä. Kveenien asema vaikeutui muutenkin, maan hankinta ja kansallisuuden saaminen sidottiin kielitaitoon, suomi poistettiin kouluista ja kirkoista.

Osa suomenkielisistä on aina asunut Suomen kansallisvaltion ulkopuolella. Suomalaisuutta oli alettu "tuottaa" voimaperäisemmin vasta 1800-luvun loppupuolella silloisessa suurruhtinaskunnassa ja siitä projektista monet jäivät osattomiksi. Jotkut ulkosuomalaiset kuulivat vasta Amerikassa suomenkieliset kirkonmenot ja purskahtivat itkuun.

Etelä-Suomessa teollistuvat kaupungit vetivät maaseudun "liikaväestöä", mutta pohjoisessa ei teollisuutta samassa mittakaavassa ollut, tervakaan ei mennyt kaupaksi purjelaivojen kadotessa. Jonnekin piti suunnistaa. Lestadiolaisten vaino oli myös yksi syy, Kautokeinon kapina oli vielä viranomaisilla hyvässä muistissa (aiheesta on juuri valmistumassa Nils Gaupin elokuva).

Vuoteen 1873 yli tuhat pohjoissuomalaista asui Amerikan Lapiksi ristityllä Kuparisaarella. Kymmenen vuotta myöhemmin vielä n. 80 % suomalaisista siellä oli Oulujoen pohjoispuolelta, Minnesotassa 70-80 %, Oregonissa 80 %, Etelä-Dakotassa 90 %. Lopuistakin suurin osa oli Oulun lähistöltä. Ensiksi ehtineinä he säilyttivät valta-aseman suomalaisyhteisöissä usein pitkäänkin - "hihhuleilla on täällä hyvä menestys kaikissa edesottamisissa, he ovat varakkaampia kuin muut, ja he rakastaa toisiaan, ja yhteisiä laitoksia, niin kuin seurakuntia, kirkkoja ja kouluja", kirjoitettiin 1884. Kveenit olivat tottuneet yhteistyöhön vieraskielisessä Norjassa. Pohjoisesta lähdettiin myös useammin perheittäin - lopullisesti - kuin myöhemmin Vaasan läänistä, sekin auttoi sopeutumaan.

Kulttuuri ja pohjoissuomalaisittain murrettu fingelska säilyivät hyvin pienissä kaivos- ja farmarikylissä, siihen vaikutti myös lestadiolaisuus, jossa suomi on ollut "pyhä kieli". Siirtolaisuuden ensimmäinen aalto 1865-85 oli luonteeltaan suureksi osaksi lestadiolaista. Vuoteen 1888 lestadiolaiset olivat pystyttäneet jo kuusitoista kirkkoa Amerikkaan: kolme Kuparisaarelle, kuusi Minnesotaan, neljä Etelä-Dakotaan ja siitä lännemmäs vielä kolme.

Ensimmäisen itsenäinen suomalainen seurakunta Amerikassa oli lestadiolainen (1872), samoin kirjapaino (1879), koulu (1877) ja sivistysseura (1879). Ensimmäiset lehdet pysyivät pystyssä vain jos olivat myötämielisiä lestadiolaisille. Monet ei-uskovat joutuivat sopeutumaan tilanteeseen. Seurakuntiin liityttiin joskus ennemmin etnisistä kuin uskonnollisista syistä. Esiintyi Ruijasta tuttua "talvikristillisyyttä" - kesän ajaksi luovuttiin uskosta. (Lestadiolaisuuden alkuvaiheita Amerikassa on tutkinut erityisesti Pekka Raittila.)