Perinteisen teorian mukaan suomalaiset ovat sukua monille Pohjois-Euroopan ja Länsi-Siperian välisellä alueella asuville kansoille kuten saamelaisille, mordvalaisille, samojedeille ja niin edelleen, ja suomen kieli on sukua näiden kansojen kielille samoin kuin myös indoeurooppalaisten kansojen keskellä eristyksessä oleville unkarilaisille ja unkarin kielelle. Kaikkien näiden kansojen ja kielten sanotaan muodostavan kieliperheen, jota kutsutaan suomalais-ugrilaiseksi / uralilaiseksi kieliperheeksi, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki nämä kielet ovat peräisin yhdestä ainoasta kielestä, mitä historiallisessa lingvistiikassa kutsutaan protokieleksi, tässä tapauksessa protouralilaiseksi kieleksi.

Protouralilaista kieltä uskotaan puhutun Ural-vuorten ja Volgan mutkan välisellä alueella vähintään 6 000 – 8 000 vuotta sitten. Tältä alueelta lähtenyt alun perin pieni protoyhteisö jakaantui vuosien kuluessa puiden oksien tapaan useiksi haaroiksi, jotka levittäytyivät alueille, joilla uralilaisia kansoja nykyisinkin tavataan. Suomalaiset ja muut suomensukuiset kansat, kuten virolaiset levittäytyivät Itämeren rannikolle, jonka oletetaan olleen asumaton ennen näiden kansojen saapumista. Tätä standardia uralilaista teoriaa opetetaan edelleen kouluissa ja yliopistoissa, ei ainoastaan Suomessa tai Unkarissa, mutta myös muualla, kuten esimerkiksi Italiassa.

Ryhmä eri tieteen alojen tutkijoita väittää, että tämä perinteinen teoria on väärä. Akateeminen väittely eri katsantokantojen omaavien tutkijoiden, niin sanottujen vallankumouksellisten ja traditionalistien välillä on kiihtynyt parin viime vuoden aikana vallankumouksellisen tutkijan, emeritusprofessori Kalevi Wiikin julkaiseman kirjan (Eurooppalaisten juuret, Atena 2002) seurauksena.

Traditionalistien mukaan Wiikin teoria on väärä ainakin kolmesta syystä:
a) Kielitieteellinen todistusaineisto ei tue tätä uutta teoriaa, joka koostuu pelkästään mielikuvituksellisista ja rohkeista olettamuksista.
b) Teoria ei sovi yhteen standardin uralilaisen teorian periaatteiden kanssa.
c) Standardi uralilainen teoria on hyvin perusteltu ja 200 vuotta sitten tieteellisesti todistettu pohjautuen selviin lingvistisiin tosiseikkoihin, ei olettamuksiin.

Monet sekä suomalaiset että muunmaalaiset ystäväni, jotka ovat osoittaneet kiinnostusta asiaan, mutta eivät kuitenkaan ole itse kielitieteilijöitä, ovat kysyneet minulta ´mistä tämä väittely oikein johtuu´. Sillä tottahan on, että sekä traditionalistit että vallankumoukselliset molemmat uskovat suomalais-ugrilaisen / uralilaisen kieliperheen olemassaoloon ja siihen, että suomalaiset kuuluvat tähän perheeseen.

Sekä yleisen kielitieteen että fennougristiikan asiantuntijana, Italiassa asuvana ja työskentelevänä italialaisena - ja näin ollen kaukana tällaisiin kannanottoihin liittyvistä tunteista - yritän nyt mahdollisimman objektiivisesti selvittää, mihin nämä kaksi toisistaan eriävää näkökantaa oikein perustuvat.

Historiallisen kielitieteen metodit

On tarpeellista ottaa askel taaksepäin ja selvittää, mitä analyysimetodeja kielitieteilijät käyttävät luokitellessaan kieliperheitä, ja kuinka ne toimivat. Toisin sanoen millaisen analyysin ja materiaalin perusteella suomea ja unkaria pidetään toistensa sukulaisina ja uralilaiseen perheeseen kuuluvina kielinä. Ovatko nämä menetelmät luotettavia eli onko suomalais-ugrilainen / uralilainen kieliperhe todella tieteellisesti todistettu, tieteellisesti myös siinä merkityksessä, miten sen nykyisin ymmärrämme?

Aloittakaamme pohtimalla suomalais-ugrilaisen / uralilaisen kieliperheen olemassaolon mahdollisuutta kahdella alakysymyksellä:
1a: Mitä kielitieteellisen analyysin menetelmiä tähän asti on käytetty?
1b: Mitä aineistoa pidetään todistusaineistona oletetun perheen puolesta ja mitä aineistoa pidetään todistusaineistona sitä vastaan?

1a: Mitä kielitieteellisen analyysin menetelmiä on käytetty

Käytetyt metodit ovat pääasiassa niin sanotun historiallisen, komparatiivisen lingvistiikan eli vertailevan kielitieteen metodeja. Tutkiessaan kieliä kielitieteilijät tekevät havaintoja kielten välisistä samankaltaisuuksista samalla tavalla kuin kuka tahansa meistä.

Keskeisenä ongelmana on sen varmistaminen, että havaitut samankaltaisuudet, jotka osoittavat jonkinnäköistä yhteyttä tutkittavien kielten välillä, ovat aitoja, todellisia samankaltaisuuksia eivätkä pelkän sattuman tuloksena syntyneitä.

Kielitieteilijät pyrkivät varmistumaan siitä, että kielten sanoissa tai äänteissä tai kieliopeissa on niin sanottuja vastaavuuksia, ei pelkkiä vääriä vastaavuuksia eli pelkästään sattumanvaraisia samankaltaisuuksia. Väärät vastaavuudet ovat hyvin yleisempiä kuin tiedetäänkään, mikä selviää seuraavasta esimerkistä: italian kielen villa (maalaiskartano) vs. suomen villa (villa). Jo sanojen eri merkitykset kertovat, että sanat ovat todennäköisimmin vääriä yhtäläisyyksiä eli sattumalta samankaltaisia.

Eri historiallisiin ajanjaksoihin kuuluvien kielten välillä voidaan havaita mielenkiintoisia sekä äänteiden että merkityksen samankaltaisuuksia. Italialainen kielitieteilijä, professori Mario Alinei väittää vuonna 2003 löytäneensä hämmästyttäviä samankaltaisuuksia unkarin ja sukupuuttoon kuolleen itaalisen etruskin välillä. Esimerkiksi sekä etruskin sana maru että unkarin sana mér%u0151 tarkoittaa maanmittaajaa, etruskin parliu samoin kuin unkarin parol tarkoittavat keittää-verbiä.

Nämä samankaltaisuudet eivät kuitenkaan todista kielten sukulaisuutta vaan sitä, miten helppoa on löytää sattumanvaraisia yhtäläisyyksiä toisistaan täysin erilaisista kielistä, jotka ovat kehittyneet historiallisesti täysin erilaisissa konteksteissa.

Kuinka kielitieteilijät todistavat kahden kielen, esimerkiksi yllä olevan unkarin ja etruskin, välisen sukulaisuuden? He ensin tekevät havaintoja mahdollisista samankaltaisuuksista kieliopissa, erityisesti sijapäätteissä, verbien päätteissä, possessiivipäätteissä ja niin edelleen, sillä kieliopissa havaittuja samankaltaisuuksia pidetään yleensä varmimpana merkkinä todellisista vastaavuuksista. Jos nämä kieliopilliset vastaavuudet todetaan aidoiksi, kielitieteilijät olettavat, että myös muut havaitut yhdenmukaisuudet, etupäässä sanastoon ja äänteisiin liittyvät yhdenmukaisuudet ovat myös todellisia. Sitten he edelleen olettavat, että kaikki kielen eri tasoilla ilmenevät yhdenmukaisuudet johtuvat kyseessä olevien kielten polveutumisesta samasta kantakielestä. Kun kielitieteilijät ovat ensin tehneet olettamuksen jostain kantakielestä, he pyrkivät varmistamaan oletuksen todenpitävyyden tieteellisin keinoin.

1b: Mitä aineistoa pidetään todistusaineistona oletetun perheen puolesta ja mitä aineistoa pidetään todistusaineistona sitä vastaan

Jos voidaan osoittaa, että tutkittavissa kielissä on lukuisia säännöllisiä ja systemaattisia vastaavuuksia, alkuperäistä oletusta kielten sukulaisuudesta ja näin ollen myös kantakielen olemassaolosta voidaan pitää tieteellisesti todistettuna ainakin käytetyn menetelmän mukaisesti.

Alla olevassa taulukossa on esitetty perinteisen mallin mukaan muutama esimerkki unkarin ja suomen kielen oletetuista säännöllisistä ja systemaattisista vastaavuuksista.

Suomi	Unkari	rekonstruointi
1) pää	fej	< P-U *päne
2) puu	fa	< P-U *puwe
3) pelkää	fél	< P-U *pele-
4) pääsky	fecske	< P-U *päck'

Taulukossa olevat sanat ovat ilmeisen samankaltaisia äänneasultaan ja myös merkitsevät samaa. Suomen kielen sanan alussa esiintyvä p-äänne on muuttunut ja vastaa systemaattisesti unkarin sanan alussa esiintyvää f-äännettä. Suomen pitkä ä, joka esiintyy taulukon ensimmäisessä ja neljännessä sanassa, vastaa systemaattisesti unkarin, myös taulukon ensimmäisessä ja neljännessä sanassa esiintyvää e-äännettä, ja niin edelleen. Sanat ovat siis toistensa vastaavuuksia.

Mikäli kielitieteilijät voivat osoittaa soveltamalla vertailevaa menetelmää lukuisiin samankaltaisiin sanoihin, että jokainen suomen sanan alussa esiintyvä p vastaa vain ja aina unkarin sanan alussa esiintyvää f-äännettä tai yleisemmin: jokainen suomen sanan alussa esiintyvä x-äänne vastaa vain ja aina unkarin sanan alussa esiintyvää y-äännettä, voidaan unkarin ja suomen kielet todistaa keskenään sukulaiskieliksi. Soveltamalla tätä menettelytapaa systemaattisesti kaikkiin oletettuun uralilaiseen kieliperheeseen kuuluviin kieliin, voidaan teoria uralilaisen perheen ja uralilaisen kantakielen olemassa olosta todistaa oikeaksi.

Uskottaessa hypoteesiin kieliperheestä ja yhteisestä kantakielestä, kieliperheen löytymisen jälkeen voidaan selvittää, millaisia alkuperäisen kantakielen sanojen, äänteiden ja kieliopin on täytynyt olla, voidaan siis pyrkiä rekonstruoimaan eli "herättämään henkiin" uralilainen kantakieli.

Tosiasiallisesti kielet muuttuvat niin monien tekijöiden vaikutuksesta ja ovat kehittyneet niin monimutkaisilla tavoilla, että kaikissa kieliperheissä on lukuisia epäsäännöllisiä äännemuutoksia – joita pyritään selittämään monin eri tavoin – mistä johtuen kantakielen täydellinen rekonstruointi on mahdotonta.

Jos voidaan kuitenkin näyttää toteen, että suurin osa äännemuutoksista / äänteiden vastaavuuksista on säännöllisiä ja jos laajoja osia kantakielestä voidaan rekonstruoida, voidaan kantakielen ja kieliperheen olemassaoloa pitää tieteellisesti todistettuna ainakin vertailevan menetelmän puitteissa.

Perinteinen uralilainen Sukupuumalli akateemikko Péter Hajdún mukaan (1975)

Mitä traditionalistit väittävät ja mitä vallankumoukselliset väittävät

Mistä vastakkaisten näkökantojen edustajat, traditionalistit ja vallankumoukselliset viime kädessä väittelevät? Vastaukseni voidaan jakaa kahteen osaan: uralilaisen perheen kielitieteellistä asemaa sekä uralilaisen teorian arkeologisia, antropologisia ja geneettisiä seurauksia käsitteleviin osioihin.

Traditionalistit väittävät, kuten traditionaalisesti rekonstruoitu sukupuu on osoittanut, että suurin osa kantakielestä on rekonstruoitu historiallisen kielitieteen vaatimusten mukaisesti. Heidän mukaansa uralilainen kieliperhe on hyvin käyttäytyvä perhe. Vallankumoukselliset puolestaan väittävät, että asia on päinvastoin. Heidän mielestään uralilaisissa kielissä esiintyvät samankaltaisuudet eivät ole tarpeeksi hyviä tai lukuisia vahvistamaan teoriaa kielisukulaisuudesta, ainakaan traditionaalisen teorian ja sukupuumallin mukaisesta sukulaisuudesta.

Traditionaalinen uralilainen teoria olettaa, että moderni suomalais-ugrilainen / uralilainen kansa tuli idästä, minne heidän alkukotinsa on teoreettisesti sijoitettu, ja että he vaelsivat länttä kohti puun oksien tapaan haarautuen. Tämä traditionaalinen malli myös olettaa, että kieli on sama kuin etninen ryhmä. Toisin sanoen, jos joku puhuu uralilaista kieltä, täytyy hänen myös kuulua alun perin uralilaiseen etniseen ryhmään.

Kuitenkaan tämä ei välttämättä ole totta, kuten Amerikan ja Australian esimerkit selvästi näyttävät. Näillä alueilla monet alkuperäiset kansat ovat vaihtaneet kielensä englantiin, espanjaan, portugaliin. Tämän tuloksena monet alkuperäiset kielet ovat kutistuneet, ja monet ovat jo kuolleet. Samanlaisia kielten kuolemia tai kielenvaihtoja on myös saattanut tapahtua esihistoriallisella ajalla missä tahansa maapallolla niin, että rinnastus: kieli on yhtä kuin etninen ryhmä ei välttämättä pidä paikkaansa.

Viime vuosina monet tutkijat ovat alkaneet käyttää genetiikkaa, paleoantropologiaa ja arkeologiaa hyväkseen jäljittäessään kansojen alkuperää ja liikkeitä esihistoriallisella ajalla tarjoten näin myös kielitieteilijöille mahdollisuuden testata teorioidensa paikkansapitävyyttä. Kaikki nämä kielitieteen ulkopuoliset tutkimusalat ovat toisistaan riippumattomina tulleet tuloksiin, jotka ovat selvästikin ristiriidassa uralilaisen teorian kanssa.

Mitä vikaa perinteisessä uralilaisessa teoriassa on

Oman näkökantani on, että traditionaalinen teoria on väärä seuraavista syistä:
a. Traditionaalisen sukupuumallin mukaan kielten periytyminen vanhemmilta lapsille on hallitseva - vaikkei ainoa tekijä kielen siirtymisessä. Näin ollen tämä lingvistinen malli edellyttää, että kaikilla uralilaista kieltä puhuvilla ihmisillä olisi samat geneettiset piirteet. Kuten jo varsin yleisesti tiedetään, tämä ei ole totta. Esimerkiksi samojedeilla ja obinugrilaisilla on pitkälti mongolidiset geneettiset tunnusmerkit, kun taas muilla (perinteisesti luokitelluilla) uralilaisilla kansoilla suomalaiset mukaan lukien, on suurimmaksi osaksi europoidiset piirteet. Suomalaisten europoidisuuden on myös vahvistanut paleoantropologia, jonka viimeiset tutkimustulokset ihmisfossiileista ovat osoittaneet, että Pohjois-Euroopan kansojen piirteet ovat pitkälti samoja kuin alkuperäisen europoidisen cro-magnoninihmisen piirteet. (Niskasen artikkeli Kaltiossa 5/2003).

b. Vaelluksista Uralvuorten alueelta länteen ei ole olemassa mitään arkeologisia jäännöksiä. Itse asiassa kansat ja teknologia, kuten nuolen päät, jääpuikot ja keramiikkateknologia, näyttävät levinneen yleisesti lounas-koillissuunnassa eli siis vastakkaisessa suunnassa kun mitä perinteinen malli olettaa.

c. Oletettu vaellus Uralvuorilta tyhjille Euroopan alueille on myös ristiriidassa niiden todisteiden kanssa, jotka osoittavat, että Koillis-Eurooppa on ollut pysyvästi paikallisten kansojen asuttama viimeiset 10 000 vuotta.

d. Oletetussa uralilaisessa kotimaassa asuneesta vanhasta yhtenäisestä yhteisöstä ei ole olemassa mitään antropologisia tai arkeologisia jäänteitä.

Siispä genetiikan, arkeologian ja paleoantropologian tulokset muodostavat selvän ja johdonmukaisen todistusaineiston uralilaisen teorian olettamuksia vastaan.

Vallankumouksellisten mukaan ei ole olemassa riittävästi hyviä äännevastaavuuksia / äännemuutoksia ja suurta osaa kantakielestä ei ole pystytty rekonstruoimaan. Toisin kuin oppikirjat tavallisesti väittävät, alan erikoiskirjallisuudesta voi löytää useita epäsäännöllisiä äännemuutoksia ja monia äännelaeista poikkeavia tapauksia.

Yllä olevaan taulukkoon palatakseni, kaikki oppikirjat painottavat suomen p versus unkarin f, ja suomen pitkä ä versus unkarin e vastaavuuksien säännöllisyyttä. Samat oppikirjat jättävät mainitsematta, että näissä oletetusti säännöllisissä äännemuutoksissa on poikkeuksia. Esimerkiksi muutamissa tapauksissa suomen p-äänne vastaa unkarin b-äännettä eikä oletettua f-äännettä. Samoin samat oppikirjat jättävät mainitsematta, että muut äänteet, jotka muodostavat sanan, eivät säännöllisesti ja systemaattisesti vastaa toisiaan. Esimerkiksi, kun tarkastelemme oletettua vastaavuutta suomen sanan puu ja unkarin fa välillä, huomaamme, että vokaalit eivät vastaa toisiaan. Neljästä taulukon sanaparista vain sanapari pelkää vs. fél on säännöllinen kaikkien sanan muodostavien äänteiden osalta (Janhusen rekonstruoinnin mukaan 1981 1).

Poikkeuksia sääntöihin, siis äännelakeihin, löytyy tietysti kaikista kieliperheistä. Mutta jos epäsäännöllisten äännemuutosten / vastaavuuksien lukumäärä on säännöllisiä suurempi, kieliperhettä ei historiallisen kielitieteen vaatimusten mukaisesti voida pitää tieteellisesti todistettuna siitä yksinkertaisesta syystä, että vakiintuneet äännelait eivät ole yleisesti paikkansa pitäviä: ne eivät siis ole lakeja. Jos tämän todetaan pitävän paikkansa, samankaltaisuudet ovat joko vääriä yhtäläisyyksiä tai lainasanoja vertailevan menetelmän puitteissa.

Mielestäni kielitieteilijät, mukaan lukien indoeurooppalaisten ja uralilaisten kielten erikoistuntijat, eivät ole kiinnittäneet tarpeeksi huomiota oikeiden vastaavuuksien ja pelkkien samankaltaisuuksien väliseen tasapainoon. He ovat kiistelleet siitä, voiko kieliperhe olla tieteellisesti todistettu ilman, että olisivat tehneet kvantitatiivista analyysia säännöllisten ja epäsäännöllisten vastaavuuksien välisestä suhteesta.

Vasta kvantitatiivisen analyysin jälkeen voimme sanoa - tulosten niin osoittaessa - että kieliperhe on tieteellisesti todistettu termin tieteellinen nykyisessä merkityksessä.

Olen tehnyt kvantitatiivisen analyysin, josta olen kertonut tarkemmin kirjassani The Uralic Language Family: Facts, Myths and Statistics.2 Olen määrittänyt ja mitannut uralilaisen komparatiivisen materiaalin (comparative corpus), mihin perinteinen hypoteesi sukulaisuudesta perustuu, säännönmukaisuudet ja epäsäännöllisyydet. Olen todennut, että epäsäännöllisten vastaavuuksien / äännemuutosten määrä on huomattavasti suurempi kuin säännöllisten määrä. Tutkimustulosteni mukaan eri uralilaisissa kielissä esiintyvät vastaavuudet ovat niin huonolaatuisia ja vähäisiä, että suurinta osaa uralilaisesta kantakielestä ja sen sukupuusta, ei pystytä rekonstruoimaan. Näin ollen uralilaista kieliperhettä ei voida pitää tieteellisesti todistettuna, ei termin perinteisessä eikä sen nykyisessä merkityksessä.

Yhteenvetona

Uralilaisen kantakielen ja kieliperheen olemassaolon paikkansapitävyyttä ei vielä ole kielitieteellisellä tasolla tieteellisesti todistettu toisin kuin yleisesti väitetään. Lisäksi teorian olettamukset ovat jatkuvasti ristiriidassa muiden tieteenalojen tuloksien kanssa.

Täytyy myös painottaa, että sukupuumalli ei kahdestakaan syystä heijasta tarpeeksi hyvin tapaa, jolla kielet leviävät ja kehittyvät. Ensinnäkään se ei ota huomioon sellaisia kielensiirtoprosesseja kuten lainausta, kieltenvaihtoa, kielten sekoittumista, kielten kuolemaa ja niin edelleen. Toiseksi puumalli edellyttää, että heti kun kielet / kansat ovat eriytyneet, ne eivät enää ole kosketuksissa toistensa kanssa, mikä ei selvästikään ole totta.

Monet kielitieteilijät, itseni mukaan lukien, uskovat, että tämä epärealistinen, vanhentunut malli pitäisi hylätä tai ainakin sitä pitäisi käyttää yhdessä enemmän realististen kielten leviämis- ja kehittymismallien kanssa. Lisäksi pelkästään kielitieteellisen tutkimuksen välityksellä emme pysty jäljittämään kielten / kansojen alkuperää kauas historiaan. Itse asiassa pelkkä rekonstruoitu kantakieli kertoo meille vain vähän oletetun kielen/perheen/yhteisön iästä sen vuoksi, että rekonstruktiot (sanojen, äänteiden, kieliopin) eivät ole muuta kuin abstrakteja malleja, jotka auttavat meitä kuvaamaan havaitsemiamme samankaltaisuuksia kielten välillä jotensakin systemaattisella tavalla. Siispä näitä kielitieteilijöiden kehittämiä malleja ei pystytä ajoittamaan.

Uskon, että vallankumoukselliset ovat oikeassa hylätessään tai ainakin modifioidessaan huomattavasti perinteistä uralilaista teoriaa. He ovat oikeassa varsinkin ottaessaan käyttöön monitieteisen lähestymistavan yrittäen sovittaa yhteen kielitieteen, antropologian, arkeologian ja genetiikan tulokset. Erityisesti nämä kolme viimeistä tieteenalaa auttavat meitä jäljittämään kansojen, vaikkakaan ei kielten alkuperän, melko pitkälle taaksepäin.

Arkeologiset tutkimukset kertovat, että idän "alkukodista" ei ole tullut vaelluksia ja että Baltian rannikko on ollut tauotta asuttua viimeisen 10 000 vuoden ajan. Tiedämme myös genetiikan ja paleoantropologian alalta, että suomalaiset ovat etupäässä europoidista kansaa, peräisin Keski-Euroopasta, mahdollisesti Ukrainan refugiumista eli jääkauden aikaisesta pakopaikasta yhdessä muiden Euroopan kansojen kanssa (Wiik 2002).

Jos yhdistämme nämä tosiseikat, on järkevää olettaa, että Baltian rannikon aikoinaan asuttaneet kansat ovat nykysuomalaisten ja muiden suomensukuisten kansojen esi-isiä. On myös järkevää olettaa, että he liikkuivat etelästä pohjoiseen seuraten jääpeitteen vetäytymistä noin 15 000 - 10 000 vuotta sitten.

Tämä onkin itse asiassa vallankumouksellisten uusi perusidea. Perinteiset tutkijat ovat esittäneet, että ei ole olemassa keinoa saada selville, puhuivatko nämä vanhat paikalliset balttilaiset kansat jotain kantauralin muotoa. Siispä käsittelemmekin tässä pelkkiä oletuksia, emme faktoja.

Tämä on varmastikin totta, mutta ei olennaista, mikäli otamme huomioon seikan, että kantauralia todennäköisesti ei koskaan ole ollut olemassa tai jos se on ollut olemassa, se ei varmastikaan ole saanut alkuaan tai kehittynyt perinteisen mallin mukaisesti. Näin ollen on enemmänkin kuin tarkoituksenmukaista tutkia muita, erilaisia oletuksia uralilaisesta kantakielestä tai ainakin suomalaisten suorasta kantakielestä, mikäli halutaan käyttää tätä käsitettä.

Uralilainen kantakieli on voinut olla vaikka niin sanottu lingua franca eli niin sanottu välityskieli, joka on samankaltaistanut lukuisia eri kieliä laajalla alueella, kuten Kalevi Wiik, Ago Künnap ja monet muut väittävät. Tai uralilainen kantakieli on voinut olla Skandinaviasta Länsi-Siperiaan levittäytyvien kielten / murteiden ketju, kuten toiset tutkijat uskovat.

Olkoon miten tahansa, huolimatta siitä hyväksymmekö nämä uudet oletukset ja uudet tutkielmat oikeiksi vai emme, eräs seikka on kuitenkin päivänselvä: perinteistä uralilaista teoriaa ei toistaiseksi ole pystytty tieteellisesti todistamaan, ei edes historiallisen kielitieteen metodien perinteisten vaatimusten mukaisesti!

                                                                                                                    Lue lisää aiheesta. Suomalaisten juuret -pääsivulle >>

Alaviitteet:

1. JANHUNEN, J. (1981). URALILAISEN KANTAKIELEN SANASTOSTA. SUOMALAIS-UGRILAISEN SEURAN AIKAKAUSKIRJA 77: 219-274.
2. MARCANTONIO, A. (2002). THE URALIC LANGUAGE FAMILY: FACTS, MYTHS AND STATISTICS.
    PUBLICATIONS OF THE PHILOLOGICAL SOCIETY 35. OXFORD UK & BOSTON USA: BLACKWELL PUBLISHERS.