"Muut häpeävät laittomuuksia, nivalalaiset tekevät niistä taidetta", katsastusmies, ilmiselvästi muualta tullut, toteaa.

Olen kolme viikkoa Nivalassa Pula!-oopperaa tekemässä, soitan orkesterissa ensimmäistä huilua. Aamupäivän olen kierrellyt asioilla: kirjastossa, farkkukaupassa, kenkäkaupassa ja parturiaikaa varaamassa. Olen kysellyt jokaiselta, onko tulossa oopperaa katsomaan.

Katsastusmies on ensimmäinen, joka empii. Muutamassa viikossa 13 000 lippua myytiin loppuun. Yleisöä tulee jonkun verran muualtakin, sillä Nivalassa ei ole kuin 11 000 asukasta.

Juodessani yksityisen katsastusaseman kahveja eräs isäntä saapuu tiskille. Maksettuaan sanoo katsastusmiehelle: "Iske leima, eikö se ole sillä selevä; kun on maksanut ja saanut leiman, mitä sitä autoa kahtommaan."

Näin Nivalassa.
 
Ooppera kertoo oman käden oikeudesta, oikeudenmukaisuudesta, siitä, miten kansa ottaa vallan käsiinsä ja kapinoi epäoikeudenmukaiseksi kokemaansa esivaltaa vastaan.

 

Kävelen postiin EU-vaalien ennakkoäänestykseen. Nivalan katukuva: kaupat, ihmiset, traktorit, on kuin suoraan 1980-luvulta: mitä sitä hyväksi koettua muuttamaan.

Parissa baarissa näkyy olevan terassi. Kolmen viikon aikana en näe niissä ketään, eikä tulisi itsellenikään mieleen istua siellä. Ei oluenjuonti ole syntiä, julkilaiskottelu vain. Terassit on laitettu, koska pitäähän sellaiset olla. Jos vaikka satunnainen kulkija, eteläsuomalainen tai rannikkoruotsalainen sattuisi istahtamaan.

Nivalalainen kohokuorisuus, komiamielisyys eli itseriittoisuus poikii menestyvästä maataloudesta, talonpoikaisuudesta ja siitä, että Nivala on maailman keskus. Oulussa on vankila, virkakoneisto ja kouluja. Helsingissä ja nykyisin Brysselissä ei muuta tehdä kuin vaikeutetaan maanviljelyä.

Muistan lapsena katsoneeni amerikkalaista A4-kokoista satelliittivalokuvaa Suomesta. Helsinkiä tuskin erotti, viljelty Kalajokilaakso näkyi komeasti.

Nivalalainen kökkä- eli talkoohenki poikii näyttämisen halusta ja yhteisöllisyydestä, jota voimakkaat herätysliikkeet körttiläisyys ja lestadiolaisuus ovat toistasataa vuotta ruokkineet.
Ensin kerrottiin, että 300, sitten 400 ja lopulta jo 600 ihmistä tekee oopperaa. Heistä suurin osa on talkoolaisia.

Talkoohengestä kertoo myös se, että aikoinaan suurin osa nivalalaisista äänesti Pekka-setäni eduskuntaan, vaikka ei hän varmaan monen mieleen ollut. Nivalassa ajatellaan kuitenkin, että parempi oma mies eduskunnassa kuin naapurikunnan mies. Koillismaan kunnissa äänet annetaan ristiin siten, että jos ei pääse oma ehdokas, varmasti ei toisenkaan.

Ei kökkäoopperaa ihan palakatta ole tehty. Lipputulojakin on kertynyt varmasti yli 200 000 euroa ja oopperahanke oli EU-projekti. Säveltäjä, solistit, ohjaaja, kapellimestari, puvustaja, orkesterilaiset ja muut ovat saaneet korvauksensa.

 

Nyt samoin kuin muinakin aamuina makaan asuntolan sängyssä ja luen. Lukemistona on uusin Harry Potter, Juha Seppälän Super Market ja Jumala oli mies, Dostojevskin Kirjoituksia Kellarista ja David Dubalin Keskusteluja Horowitzin kanssa. Menossa on Pekka Hakon uusi kirja Martti Talvelasta.

Laulaja seinän takana harjoittaa jo neljättä tuntia lemmenleikkejään – ne keskipohjalaiset kiihkeät emännät. Harjoituksia on aluksi kahdet päivässä, sittemmin yhdet. Siis oopperan. Aikaa jää hyvin lukemiseen.

Kyllästyneenä sängyn kitinään lähden soittajakavereitten kanssa pelaamaan potkupalloa Tuiskulan kentälle. 1980-luvulla Tuiskulan kuululla lavalla esiintyi amerikkalainen Metallica. Taitavat nyt olla Helsingissä.

 

Tunnelma oopperan harjoituksissa on kuin körttihenkisessä sukukokouksessa. Taiteellinen johtaja Esa Ruuttunen esittää isoisäänsä Sigfridiä, myös hänen lapsensa laulavat; meklari Jere Erkkilän äiti on Nivalasta, eläinlääkärin vaimo samoin... Produktiossa mukana olevan Kansallisoopperasta vastikään eläkkeelle jääneen kuiskaajan isä oli mahdollisesti se vanginvartija, joka saatteli Sigfridin Oulun lääninvankilaan. Selviää, että yhden jos toisenkin juuret ovat täällä.

Mitä omat juureni minulle merkitsevät? Itse en ole koskaan Nivalassa asunut, mutta isäni on täältä kotoisin, toinen oopperan libretisteistä on tätini, kuorossa laulavat setäni vaimo ja isäni pikkuserkku. Kukaan heistä tai muistakaan tapaamistani sukulaisista ei kolmen viikon aikana pyydä kylään, enkä itseäni tyrkytä, kun ei pyydetä.

Kolmessa viikossa elää monessa muistossa. Muistan isäni kodin, vuodesta 1835 lähtien jakamattoman Vilkunan talon vaikuttavan, voimakkaan, kalseahkonkin ilmapiirin.

Kaikkien juhlien, syntymäpäivien, hautajaisten... yhteydessä pidettiin siioninvirsiseurat. Lyhyitä puheita, kansantoisintoja keskiaikaisista virsimelodioista, sanoituksia helvetistä, perkeleestä, irstaudesta ja armosta. Naiset puuhasivat keittiössä, päätä muita pitemmät suvun miehet kävelivät rauhattomina ovista sisään ja ulos.

Veljeäni ja minua, olimme kaneksia, pentuja, penikoita, pyydettiin kerran soittamaan. Yksikään 200-päisestä seuravieraasta ei kuunnellut, jatkoivat vain juttujaan. Serkut kiusasivat.

Vaarivainajani Joose – joka 70-vuotiaana lähti vähäisen maksamattoman sakon takia viikoksi Oulun lääninvankilaan, pitäähän sielläkin kerran elämässä käydä – ei antanut kesäkylään tulleiden lasten vaipua toimettomuuteen. Että olisi touhukkaan näköinen, piti edes käsiä heilutella. Mies se tulee räkänokastakin, mutta ei tyhjännaurajasta.

Kuoron juurevat naiset tyrkkäävät lavalla esiintyjistämme kuuluisimman, Jorma Hynnisen sivummalle. Kun oli tiellä. Eivät näe kapellimestaria.

 

Puolitoista viikkoa harjoituksia on ohi, alkaa hermostuttava ja läkähdyttävä esitysrytäkkä: kuuden päivän aikana on kahdeksan esitystä, lauantaina ja sunnuntaina kumpanakin kaksi.

Muutama oululainen tuttu ihmettelee, miksi presidentti Kalliosta puhutaan oopperassa epäkunnioittavasti. Presidentti Kalliohan on tärkeä osa Nivala-kuvaa. On Kyösti Kallion tie, Kyösti Kallion koulu ja Kyösti Kallion museo. Oopperassa kerrotaan, että Kallio ei tuntenut sympatiaa, eikä auttanut Pula-miehiä. Ei edes ottanut lähetystöä vastaan.

Kuulen muitakin tarinoita. Paikallinen kuva presidentistä ei näytä olevan yhtä eheä kuin virallinen. Libreton kirjoittajat kertovat, että Kallion omat ja hänestä kertovat repliikit ovat lähteistä löydettyjä. Eivät valetta, kuten kaunokirjallisuus esimerkiksi.

Kyösti Kallion pojanpoikaa, Heikkilän vanhaa isäntää, kummisetääni Jouko Kalliota - joka antoi kaksiviikkoiselle kummilahjaksi puukon - ei ensi-illassa näy.

 

Olisikohan nyt viides esitys, menevät jo sekaisin. Oopperataloksi muuttunut jäähalli on jälleen täynnä. Sana kiertää, että Helsingin Sanomien kriitikko on paikalla. Kerron vasemmalla puolella istuvalle oboistille, joka on jo kuullut asiasta.

Timo Hannula nostaa puikkonsa, Kallea esittävä Petri Pussila hioo viikatetta, kurjet soittavat trumpettejaan. Halla-aamu pellolla, Tilipussin ryöstö, Kallen tuvassa, Pakkohuutokauppa, Kallen kuolema. Kallen raato nostetaan lavitsalle, väki alkaa veisata:

Autuaat levossa levännevät odottaen Herran tuloo.
He sielun, ruumiin kans
tulevat ylös taivahan iloon.
Mikä tainnee suurempi riemu ol 
kuin asua taivahan korkeull
nähdä Herran kirkkaun valon.
Halleluja kiitos Luojan.
Mahdamme ain ajatella sen pääll,
kuoleman kautta elämään käymme tääll.
Halleluja kiitos Luojan.
    
Puistattaa. Ooppera kertoo 30-luvun pulavuosista. 1900-luvun alussa ja 1800-luvulla puute, katovuodet ja nälkä olivat ainaisia tuttuja. Me olemme ensimmäinen sukupolvi, joka ei nälkää tunne. Olemme kuitenkin perineet identiteettimme, elämäntuntomme, jopa huumorintajumme edellisiltä sukupolvilta. Se on kuin perisynti. Kolmanteen, neljänteen, viidenteen polveen se vaikuttaa. Ahdistus on pohjimmaisena. Kuoleman kautta elämään käymme täällä.

Nyt vasta oivallan ja olen valmis hyväksymään, että tapa, millä lapsuudessani minuun Nivalassa suhtauduttiin, periytyy aikaan, jolloin lapsikuolleisuus oli suurta. Lapseen ei voinut eikä kannattanut kiintyä, hänellä oli merkitystä vasta sitten, kun oli selviytynyt siihen ikään, että pystyi osallistumaan talon töihin.

Silloin laulettiin Siionin virsiä, nyt soitetaan oopperaa, kolmenkymmenen vuoden päästä Nivalassa tanssitaan sukkahousut jalassa Pula-balettia.

Esitys päättyy mahtipontiseen kuorokohtaukseen, kaikki esiintyjät ovat lavalla. Forte fortissimo. Aplodit räjähtävät, yleisö nousee spontaanisti seisomaan.

Joku aloittaa körttiversiona "Herraa hyvää kiittäkää". Solistit, kuoro ja hallintäysi yleisö yhtyvät virteen. Helsingin Sanomien kriitikko kohoaa ilmaan. Näen miten kriitikon ruumis lipuu laulun kannattelemana hitaasti jäähallin isoista ovista ulos.

 

On karonkka, vajaan kolmen viikon mittainen urakka päättyy. Nivalalaiset emännät, Maitotytöt isoine tisseineen esiintyvät. Esa Ruuttunen kuuluttaa, että Pulaa jatkuu vielä pari vuotta. Uuden oopperan säveltää eteläpohjalainen Jorma Panula kesäksi 2006.

Aivan liian vakava, Panula sanoo oopperasta. Ei tykännyt. Aikoo itse tehdä jotain hilpeämpää. Ei tainnut hänkään ymmärtää keskipohjalaista huumoria. Mitähän eteläpohjalainen hilipeys mahtaa sitten olla?
 
Viereisessä teltassa iso mies, ilmeisesti talkoolaisia, haastaa ohikulkijan toisensa perään vääntämään kättä kanssaan. Ainakin kädenvääntö on oikeudenmukaista täällä, sillä armostahan körtti ei koskaan voi olla varma.  

 

Esa Ruuttunen

 

Pula! Ooppera konikapinasta

Viranomaiset määräsivät nivalalaisen Sigfrid Ruuttusen Hilippa-tamman lopetettavaksi. Oli vuosi 1932 ja pula-aika. Väki vastusti hevosen lopettamista, syntyi nujakka, virkavalta vaiensi kapinoinnin. Osalliset saivat isommat rangaistukset kuin samana vuonna laillisen vallan syrjäyttämiseen tähdänneet Lapuan liikkeen johtohenkilöt.

Pula!-oopperan sävelsi Ilkka Kuusisto, sen libreton kirjoittivat Varpu Vilkuna ja Jaakko Uusitalo,  taiteellisena johtajana toimii laulaja Esa Ruuttunen, joka esitti oopperassa isoisäänsä Sigfridiä. Oopperan muissa rooleissa lauloivat muun muassa Jorma Hynninen, Merja Wirkkala, Tommi Hakala, Kristiina Nietula, Petri Pussila.

Konikapina on innoittanut taiteen tekijöitä aikaisemminkin. Muun muassa Bertolt Brecht ja Viina-Matti ovat tehneet kapinasta runot, siitä on kirjoitettu kirjoja, tehty teatteria ja elokuva.

Oopperaa esitetään Nivalassa seuraavan kerran kesällä 2005.