Koska Kyösti Julkun, Ago Künnapin ja Kalevi Wiikin aggressiivinen tapa puolustaa mielikuvituksellista historiantulkintaansa on hyvin tiedossa, osasimme kyllä odottaa, että kirjoituksemme Suomalaisten fantastinen menneisyys (Kaltio 4/2002) herättää kiivasta palautetta. Yhtä odotuksen mukaista on saamamme palautteen sisältö, ja saman voi todeta myös Künnapin kommentista Julkun alkuperäiseen artikkeliin Suomalaisten kaukaiset juuret (Kaltio 3/2002).

Oikeastaan voisimme esittää vastauksena alkuperäisen kommenttimme sellaisenaan, mutta koska mainittujen tutkijoiden Kaltiossa 4/2002 ja sen verkkoversiossa julkaistut kirjoitukset havainnollistavat hyvin aiempia väitteitämme ja Kaltion verkkolehteen voi kirjoittaa runsassanaisemmin kuin painettuun versioon, niihin kannattaa paneutua hieman huolellisemmin. Angela Marcantonion puheenvuoroa käsittelemme vain lyhyesti.

Kyösti Julkun mukaan "noin 15 vuoden aikana on perinteellinen suomalais-ugrilaisuutta käsittelevän tutkimuksen pohjalla ollut paradigma osoitettu perin pohjin virheelliseksi geologian [miten ihmeessä?], arkeologian, genetiikan ja fyysisen antropologian tuomin uusin tiedoin ja välinein". Lisäksi nyt "kielitieteen puolellakin on vanha paradigma tuhottu".

Tämä on hyvä esimerkki niistä kyseenalaisista väitteistä, joihin viittasimme. Mitään tällaista paradigmanvaihdosta ei ole tapahtunut. Esimerkiksi uralilaista varhaishistoriaa käsittelevässä tuoreessa kielitieteellis-arkeologisessa konferenssijulkaisussa Early Contacts Between Uralic and Indo-European (Carpelan et al 2001), joka edustaa alan kansainvälistä huippua, ei ole havaittavissa mitään merkkejä mistään uudesta paradigmasta. Tosin vielä edellisessä huippukongressin julkaisussa (Fogelberg 1999) oli vielä mukana Kalevi Wiikin artikkeli, mutta jo tuolloin hänen teorioihinsa suhtauduttiin yleisesti torjuvasti.

Kuten professorit Julku, Künnap ja Wiik epäilemättä tietävät, tieteellisen tutkimuksen tulee täyttää tietyt tiukat kriteerit ollakseen merkittävää. Tälläista meriittiä antaa esimerkiksi ohjattu ja kriittisesti tarkastettu tieteellinen opinnäytetyö tai riippumattomassa referee-käytäntöä noudattavassa tieteellisessä sarjassa julkaistu tutkimus. Tällöinkin esitettyjä tuloksia voidaan pitää vakuuttavina vasta jos niitä vastaan suunnattu julkinen kritiikki kyetään torjumaan. Tietysti myös itsenäisesti julkaistu tutkimus voi olla merkittävä, mutta silloinkin on keskeistä sen saama kritiikki ja vastaanotto.

Tämän valossa Julkun väittämä uudesta paradigmasta on tuulesta temmattu. Hänen ja tutkijakumppaniensa muodostaman "Roots-kultin" esittämän esihistorian tulkinnan tukena ei ole yhtään hyväksyttyä akateemista opinnäytettä tai tutkimusta, joka olisi ilmestynyt kirjoittajista riippumattomassa referee-käytäntöä noudattavassa tieteellisessä julkaisussa. Tällaisen normaalin, yleisesti hyväksyttävän tieteellisen toiminnan sijasta tämä ryhmä on ottanut tavakseen pitää suljettuja kutsutilaisuuksia (Julkun mainitsemat Roots-kongressit), jonne ei päästetä ulkopuolisia ja joiden esitelmät julkaistaan Julkun omassa julkaisusarjassa. Tuoreimman Roots-kongressin julkaisusta (Julku 2002b) saa turhaan hakea lähdeviitteitä kriittisiin julkaisuihin. Niitä ei ole; esitetty kritiikki vain yksinkertaisesti sivuutetaan - siihen ei yritetäkään vastata. Tämä ei lainkaan vastaa kuvaa kriittisestä ja avoimesta tieteellisestä tutkimuksesta. Siksi onkin edesvastuutonta korskeasti julistaa, että vallitseva näkemys olisi osoitettu "perin pohjin virheelliseksi".

Roots-kongresseissa toisiaan kehuville ja samoja vääriksi osoitettuja teorioita vuodesta toiseen toisteleville voi tietysti syntyä eräänlainen kollektiivinen itsepetos siitä, että he tekisivät merkittävää tutkimusta ja että heidän aatteensa olisivat leviämässä jonnekin. Valitettavasti kuitenkin Roots-kirjojen arvostelut (esim. Hasselblatt 2001) kertovat karua kieltään siitä, että niiden sisältö on vuosi vuodelta etääntynyt tieteen puutarhoista yhä syvemmälle pseudotieteen synkkiin metsiin.

Julkun mukaan "vahvistus kielitieteen pohjalta saatiin, kun italialainen fenno-ugristi Angela Marcantonio tänä vuonna julkaisi teoksensa The Uralic Language Family. Facts, Myths and Statistics". Kielitieteilijöiden vaihtoehtoina ovat Julkun mielestä joko lähteminen Marcantonion linjalle tai vaikeneminen. Oltiinpa Marcantonion kirjasta muutoin mitä mieltä hyvänsä, niin on kiintoisaa, että Julku katsoo kyseisen teoksen tarjoavan tukea hänen ajatusrakennelmilleen. Marcantonion kirjassaan esittämä näkemys suomalais-ugrilaisesta varhaishistoriasta on nimittäin tietyiltä osin olennaisesti erilainen: kun Julku jne. esittävät laaja-alaisia malleja Euroopan historiasta viime jääkaudesta alkaen, Marcantonion teosta voi luonnehtia lähinnä ääriskeptiseksi, jonka mukaan suomalais-ugrilaisesta muinaisuudesta ei voida luotettavasti osoittaa juuri mitään - sen paremmin kielisukulaisuutta kuin kontaktejakaan.

Näin ollen onkin vain odotuksenmukaista, että Marcantonio suhtautuu kirjassaan epäillen myös Kalevi Wiikin ja Ago Künnapin kontaktilingvistisiin ajatuksiin (s. 199 - 201), joille Julku antaa paljon painoa. Lisäksi Marcantonion mukaan ei ole esitetty mitään pitäviä todisteita sen puolesta, että suomalais-ugrilainen kieliyhteys olisi erityisen vanha (s. 180 - 202). Tämäkään ei sovi ajatuksiin jääkauden aikaisista suomalais-ugrilaisista (saati suomalaisista). Näiden ristiriitojen vuoksi on erikoista, että Julku vetoaa Marcantonion teokseen; kenties hän ei ole täysin hahmottanut sen sisältöä.

Kiintoisaa kyllä, päätellen Marcantonion kommentista Julkun artikkeliin, hän näyttää nyt osin kääntäneen kelkkansa ja suhtautuvan Julkun malliin ainakin jossain määrin optimistisesti. Mutta oli niin tai näin, olisi epäilemättä parempi odottaa millaisia arvioita Marcantonion teos tulee kielitieteellisissä julkaisuissa saamaan ennen kuin sanomaa "maanjäristyksestä" aletaan julistaa suurelle yleisölle. Vaikka tässä ei ole mahdollista esittää yksityiskohtaista arviota kielitieteellisestä teoksesta, sen lukeneina voimme todeta, että kirja tuskin tulee saamaan laajemmin positiivista palautetta. Marcantonion argumentaatiossa on nimittäin suuria heikkouksia, ja hänen tuloksensa perustuvat paljolti väärinkäsityksiin ja tilastotieteen virheelliseen soveltamiseen. Asiaa käsitellään tarkemmin tulevassa arvostelussa (Ante Aikio, tulossa).


Ago Künnapin kirjoituksen johdosta

Ago Künnapin laaja kirjoitus (joka julkaistiin lyhentämättömänä Kaltion verkkoversiossa) on oiva esimerkki siitä harhaanjohtavasta julkaisutoiminnasta, jota tämä tutkijoiden ryhmä harjoittaa. Künnapin artikkeli sisältää paljon maallikolle vaikeasti arvioitavia kielitieteellisiä yksityiskohtia, ja kenties onnistuukin tämän vuoksi näyttämään vakuuttavalta aihetta tuntemattomien silmissä. Tästä huolimatta jokaiselle fennougristiikkaa lähemmin tuntevalle on selvää, että Künnap hämmentää tekstissään epämääräisiä perusteluja, puolitotuuksia ja täysin virheellisiä väittämiä yhteen tavalla, joka täyttää tieteellisen epärehellisyyden tuntomerkit. Poimimme tästä muutamia esimerkkejä. Katsomme tarpeettomaksi puuttua Künnapin esittämään kokonaiskuvaan, sillä sen virheellisyyden osoitukseksi riittää se, että hänen yleinen tapansa perustella näkemyksiään paljastuu harhaanjohtavaksi.

Erinomaisen esimerkin tarjoavat Künnapin saamen kielen mahdollisena baskilaisena substraattina esitettämät piirteet. Hänen mukaansa baskin vaikutusta voisivat olla saamen sananalkuiset soinnittomat heikot klusiilit. Nämä äänteet on kuitenkin uskottavasti selitetty myöhäisellä norjan ja ruotsin vaikutuksella. Tätä selitystä selvästi tukee se, että kyseiset äänteet esiintyvät vain harvoissa saamen murteissa skandinaavivaltaisilla alueilla; itäisessä saamessa niitä ei tunneta (ks. esim. Korhonen 1981: 127). Künnap kuitenkin sivuuttaa tämän päivänselvän selityksen epämääräisin perusteluin, ja sen sijaan haluaa selittää kyseiset äänteet jääkaudelta peräisin olevaksi baskilaiseksi vaikutukseksi - siitä huolimatta, että kyseessä on nykyisinkin saamessa täysin marginaalinen ja hyvin uusi murreilmiö.

Yhtä perusteeton on Künnapin ajatus, että saamen monikon tunnus -k ei olisi suomen monikon -t vastine (esim. saamen Nielsenin ortografian mukainen guolek ~ sm. kalat), vaan sen sijaan baskilaisperäinen. Päätteen -k rinnastus suomeen on täysin luonteva, etenkin kun tunnetaan myös äänteellinen rinnakkaistapaus, verbin toisen persoonan -k (Nielsen menek ~ sm. menet; ks. esim. Sammallahti 1998: 68). Künnap ei esitä mitään perustelua, jonka valossa aiempaa selitystä olisi syytä arvioida uudelleen. Tässä nähdäänkin Künnapin argumentaation yliolkaisuus: hän sysää yleisesti hyväksytyt ja vakuuttavat selitykset syrjään ilman perusteita, ja tuo niiden tilalle hämäriä spekulaatioita kymmenentuhannen vuoden takaisesta baskilaissubstraatista.

Käsittelemme vielä lyhyesti Künnapin kirjoituksessa esiintyviä taulukoita, joiden on tarkoitus valaista eri suomalais-ugrilaisille kielille tyypillisiä yhteisiä piirteitä. Taulukoihin liittyy lukuisa joukko kyseenalaisuuksia ja jopa selviä virheitä. Otamme kaksi esimerkkiä epätosista väitteistä. Künnapin mukaan akkusatiivin päätettä *-m ei tavata suomessa, saamessa, marissa eikä mordvassa. Vastoin tätä tietoa, akkusatiivin pääte -m tavataan tänäkin päivänä eteläsaamessa ja marissa, ja tämän seikan voi kuka hyvänsä tarkistaa kyseisten kielten kieliopeista (esim. Bergsland 1994: 101; Alhoniemi 1985: 44). Myös suomen n-akkusatiivi ja mordvan n'-genetiivissä olevat objektit on luotettavasti selitetty aiemmasta *m:stä johtuvaksi (esim. Laanest 1975: 62; Bartens 1999: 75), eikä tälle selitykselle ole osoitettu mitään päteviä vastaperusteluja.

Kyseessä ei ole yksittäinen virhe, sillä saman taulukon mukaan myöskään preteritin tunnus *s' ei esiinny itämerensuomessa, saamessa, mordvassa eikä marissa. Sen edustaja kuitenkin tavataan marissa ja mordvassa, ja jälki siitä esiintyy eteläviron ja hyvin todennäköisesti myös luulajansaamen kieltoverbin preteritimuodoissa. Jälleen kerran tieto on kenen hyvänsä tarkistettavissa (ks. esim. Bartens 1999: 129; 140-141; Kangasmaa-Minn 1998: 229; Sammallahti 1998: 80; 224).

Esitetyn valossa on tarpeetonta luetella enempää esimerkkejä Künnapin perusteettomista spekulaatioista ja aineiston manipuloinnista. On jo selvää, että hänen kielitieteellinen argumentaationsa on joko tyystin leväperäistä tai tarkoituksellisen harhaanjohtavaa. On vain kaksi vaihtoehtoa: Künnap joko - mikäli hän todella tarkoittaa mitä sanoo - ei tunne oman alansa perustietoja eikä keskeisiä lähdeteoksia, tai hän pyrkii harhauttamaan lukijoitaan esittämällä tekaistuja väitteitä. Ensimmäinen lienee kuitenkin epätodennäköistä, koska hän on julkaissut myös ansioitunutta tutkimusta. Tällöin jäljelle jää vaihtoehto, että hän ei ainoastaan petkuta yleisöään, vaan surkuhupaisasti myös omia kumppaneitaan. Syntyy vaikutelma, että Künnap on keksinyt tutkimustuloksiaan ad hoc, omasta päästään.

Kalevi Wiikin vastineen johdosta

Kalevi Wiik käy vastineessaan suoraan kirjoitustamme vastaan. Koska hän esittää perättömiä väitteitä ja pyrkii näin hämmentämään keskustelua, on tarpeen kommentoida hänenkin puheenvuoroaan. Emme käy Wiikin esittämää kymmentä kohtaa yksitellen läpi, vaan toteamme hänen puheenvuoroonsa sisältyvät keskeiset epärehellisyydet. Omaan arvoonsa jätämme sen alentuvan paternaalisuuden, jolla hän nimeää itsensä meidän opilliseksi isoisäksemme.

Wiikin kirjoitukselle on ominaista se, että hän esittää perusteluja, jotka eivät liity lainkaan perusteltavaan väitteeseen. Esimerkiksi sillä, että saamelaiset ovat selvästi jossakin vaiheessa käyneet läpi kielenvaihdon ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että he olisivat olleet baskeja. Samaten Latviassa ja Liettuassa tavattavilla suomalais-ugrilaisilla paikannimillä ei ole minkäänlaista yhteyttä oletukseen, että Swidryn arkeologinen kulttuuri Puolassa 10 000-12 000 vuotta sitten olisi ollut suomalainen.

Suorastaan valheellinen on Wiikin väite, että termejä Finns ja Finnish (sm. suomalaiset) käytettäisiin kansainvälisessä tutkimuksessa merkityksessä 'suomalais-ugrilaiset'. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa; jos Wiik ja hänen aateveljensä käyttävätkin, kyseessä ei ole vakiintunut tapa. Avointa keskustelun vääristelyä jo onkin väittää, että "Julku käyttää termiä "suomalainen" viittaamaan perinteisiin suomalais-ugrilaisiin". Siteeraamme Julkun alkuperäistä artikkelia: "Swidryn kulttuuri oli nimenomaan suomalainen, enkä tässä tapauksessa halua edes laajentaa termiä suomalais-ugrilaiseksi" (Julku 2002a: 105). Kerran julkaistua ei pysty enää muuksi muuttamaan.

Wiik myös painokkaasti väittää, että keskustelussa on kyse koulukuntakiistasta "uudistajien" ja "innokkaasti vanhasta kiinnipitävien" välillä. Ensinnäkin, väite siitä, että olisi olemassa jokin yksi "uudistajia" vastustava vanhoillisten koulukunta on virheellinen. Ei tarvitse kuin lukea yllä mainitsemamme kaksi kongressijulkaisua nähdäkseen, että mitään yhtenäistä vanhoillista koulukuntaa ei ole, vaan Wiikiä ja hänen kumppaneitaan kritisoivat kaikki keskenään kiistelevät kielitieteelliset koulukunnat. Toisekseen, Wiik voisi tietysti esittää oman nimilistansa teoriaansa kannattavista tutkijoista, kuten hän toteaa. Erona vain olisi se, että kyseessä olisi joukko hänen kaltaisiaan marginaalitutkijoita, joilla ei olisi osoittaa väitteidensä tueksi riippumattomissa tieteellisissä julkaisuissa ilmestyneitä tutkimuksia. Tämä on yksinkertainen tieteessä käytetty tapa määritellä "alan johtavat tutkijat" - termi, jonka käyttö näyttää ärsyttävän Wiikiä suuresti.

Julkaistun tutkimuksen puutetta tietysti voidaan selitellä sillä, että "vanhoilliset" eivät salli uusien ideoiden tulevan esiin omilla foorumeillaan. Tieteessä valitettavasti kuitenkin huomioidaan vain hyväksyttävät tieteelliset näytöt; kentän ulkopuolella tehtyjä maaleja ei lasketa. Koska Wiik on lakannut puolustamasta teoriaansa tieteellisillä foorumeilla ja sen sijaan keskittynyt julkaisemaan näkemyksiään aikakaus- ja sanomalehdissä (ks. alla), hänen julkaisutoimintansa ei enää kuulu tieteen piiriin.

Wiik on myös närkästynyt käyttämistämme termeistä: "Se, että Aikiolla on ehdottoman "hyviä" ja "pahoja" tutkijoita, tarkoittaa samalla myös sitä, että (heidän termejään käyttäen) toiset harjoittavat "vakavasti otettavaa tutkimusta" ja toiset "populismia"." Wiik on ymmärtänyt puheenvuoromme osittain oikein, osittain väärin. Meidän mielestämme kysymys ei ole "hyvistä" ja "pahoista" tutkijoista, vaan rehellisestä ja epärehellisestä tieteen harjoittamisesta. Oikeassa Wiik on siinä, että emme pidä häntä (nykyisellään) vakavasti otettavana tutkijana, vaan populistina. Tästä huolimatta on tietysti selvää, että hän on uransa aikana julkaissut pätevää tutkimusta muista aihepiireistä.

Voodootiedettä

Koska on ilmeistä (ja ainakin kielitieteen piirissä yleisesti tiedossa), ettei tämän oppisuuntauksen ajatuksille löydy mitään hyväksyttäviä tieteellisiä perusteita, on pohdittava, millaisesta akateemisesta ilmiöstä on pohjimmiltaan kyse. Miksi joukko kokeneita tieteen ammattilaisia on toiminnassaan ajautunut tieteen ulkopuolelle?
Amerikkalainen fyysikko ja tieteen tutkija Robert Park on tutkinut tieteen lieveilmiöiden olemusta, syntyä ja kehitystä. Teoksessaan Voodoo Science: The Road from Foolishness to Fraud (2000) hän esittää selkeän jaottelun tieteen rajamailla liikkuviin ilmiöihin. Park jaottelee "voodootieteen" neljään eri kategoriaan:

Patologinen tiede ("pathological science"), jossa tutkija onnistuu pettämään itse itseään.
Roskatiede ("junk science"), jossa esitetään tarkoituksellisesti vääristeltyjä teorioita ja argumentteja tiedeyhteisön ulkopuolisten henkilöiden, kuten lainlaatijoiden, poliittisten päättäjien, rahoittajien tai suuren yleisön, harhauttamiseksi.
Pseudotiede ("pseudoscience"), jonka harjoittajat omaksuvat näennäisen tieteellisen muodon ja kielen perustellakseen jotain, mille ei ole osoitettavissa tieteellisiä todisteita.
Petoksellinen tiede ("fraudulent science"), jossa alussa inhimillisestä erehdyksestä alkanut prosessi etenee vähitellen lähes huomaamattomin askelin itsepetoksesta petokseen.
Vaikka Parkin jaottelua voitaisiinkin täydentää ja osin kritisoida, hänen neljännessä kohdassa kuvaamansa prosessi vastaa lähes täsmälleen Roots-kultin kehittymistä ja ajautumista tieteen ulkopuolelle. Kun Kalevi Wiik toi teoriansa germaanisten kielten suomalais-ugrilaisesta substraatista esille 1990-luvun puolivälissä, siihen suhtauduttiin kielitieteen piirissä varovaisen uteliaasti. Tässä vaiheessa Wiik (ja hänen ympärilleen nopeasti muotoutunut koulukunta) osallistui vielä tieteellisiin kongresseihin ja harjoitti näin asianmukaista tieteellistä toimintaa: hän asetti teoriansa julkiselle kritiikille alttiiksi merkittävissä kongresseissa Lammilla 1997 (ks. Wiik 1999) ja Cambridgessä 1999 (Wiik 2000).

Kun malliin kuitenkin alkoi kohdistua voimistuvaa kritiikkiä ja kaikki Kalevi Wiikin germaanisia kieliä koskevat substraattihypoteesit osoitettiin perusteettomiksi (esim. Kallio 1997; Kallio, Koivulehto & Parpola 1997; 1998), ryhmä vähitellen lopetti keskustelun muun tiedeyhteisön kanssa ja alkoi järjestää omia edellä mainittuja suljettuja kokouksiaan. Esitettyä kritiikkiä ei kyetty torjumaan, mutta tästä huolimatta Wiik jne. alkoivat entistä aktiivisemmin levittämään näkemyksiään alaan perehtymättömien maallikoiden keskuuteen muun muassa sanoma- ja aikakauslehdissä. Julkisuuteen saatiin näin syntymään kuva siitä, että kyseisillä teorioilla olisi pitäviä perusteluja ja asiasta käytäisiin jonkinlaista tieteellistä keskustelua. Jokainen, joka seuraa alan riippumattomia julkaisuja tietää, että näin ei ole. Tässä vaiheessa tieteellisenä koulukuntana alkanut liike muuttui joksikin muuksi, jota mielestämme sopii parhaiten kuvaamaan termi "kultti".

On ilmeistä, etteivät nämä suursuomalaista esihistoriaa rakentavat kirjoittajat tule mielipiteitään muuttamaan, ja sen vuoksi monet tutkijat epäilemättä kokevatkin keskustelun heidän kanssaan turhauttavaksi. Mielestämme on kuitenkin tärkeää tuoda julkisuudessa esille, että heidän levittämänsä historiankuvan tukena ei ole mitään yleisesti hyväksyttyä tutkimusta, vaan kysymyksessä on lähinnä kansallismieliseksi liikkeeksi luonnehdittava ilmiö. Alkuperäinen kirjoituksemme ei siksi ollutkaan suunnattu varsinaisesti Julkulle, vaan hänen lukijoilleen.
Kun luovutaan sekä tieteellisen kritiikin vaatimuksista että terveestä järjestä, ajaudutaan vaarallisen helposti Robert Parkin kuvaamaan petokselliseen tieteeseen. Spekulaatiot toimivat yhä uusien spekulaatioiden perusteluina, kunnes lopulta päädytään tyystin järjettömiin väitteisiin ja harhaanjohtavaan argumentointiin. Kun aletaan puhua saamelaisista kieltään vaihtaneina baskeina ja suomalaisista pohjoisen Euroopan asuttaneina puhdasrotuisina Cro Magnonin ihmisinä, on siirrytty sille tasolle, ettei väitteisiin eikä niiden esittäjiin enää voida suhtautua vakavasti. Vertauksemme Sigurd Wettenhovi-Aspaan ei ollut retoriikkaa; yhtäläisyydet ovat ilmeisiä (ks. esim. Wettenhovi-Aspa 1935). Jottemme tekisi vääryyttä suurelle suomalaiselle kulttuurihahmolle, on kuitenkin todettava ettei Roots-kultin kirjoituksista ole löydettävissä Wettenhovi-Aspan hullun nerouden loistoa eikä hänen hienoa itseironiaansa.

Ante ja Aslak Aikio
                                                                                                    seuraava kirje >

                                                                          Suomalaisten juuret -pääsivulle >>

Lähteet:

Alhoniemi, Alho 1985. Marin kielioppi. Suomalais-ugrilainen seura, Helsinki.
Bartens, Raija 1999. Mordvalaiskielten rakenne ja kehitys. Suomalais-ugrilaiset seuran toimituksia 232.
Bergsland, Knut 1994. Sydsamisk Grammatik. Davvi Girji, Karasjok.
Carpelan, Christian, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.) 2001. Early Contacts Between Uralic and Indo-European: Linguistic and Archaeological Considerations. Suomalais-ugrilaisen seuran toimituksia 242.
Hasselblatt, Cornelius 2001. Wo ist die Revolution? - Finnisch-Ugrische Forschungen 56: 429-436.
Julku, Kyösti 2002a. Suomalaisten kaukaiset juuret. - Kaltio 3/2002.
Julku, Kyösti (toim.) 2002b. ¤The Roots of Peoples and Languages of Northern Eurasia IV. Societas Historiae Fenno-Ugricae. Oulu.
Kallio, Petri 1997. Uralic Substrate Features in Germanic? - Suomalais-ugrilaisen seuran aikakauskirja 87: 123-130.
Kallio, Petri, Jorma Koivulehto & Asko Parpola 1997. Kantagermaanin suomalais-ugrilainen substraatti: perusteeton hypoteesi. - Tieteessä tapahtuu 8/1997: 47-51.
Kallio, Petri, Jorma Koivulehto & Asko Parpola 1998. Kantagermaanin suomalais-ugrilainen substraatti: edelleen perusteeton hypoteesi. - Tieteessä tapahtuu 3/1998: 45-48.
Kangasmaa-Minn, Eeva 1998. Mari. - Daniel Abondolo (toim.), The Uralic Languages. Routledge, London.
Korhonen, Mikko 1981. Johdatus lapin kielen historiaan. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki.
Laanest, Arvo 1975. Sissejuhatus läänemeresoome keeltesse. Eesti NSV Teaduste Akadeemia, Tallinn.
Marcantonio, Angela 2002. The Uralic Language Family: Facts, Myths and Statistics. Blackwell Publishers, Oxford.
Park, Robert 2000. Voodoo Science: the Road from Foolishness to Fraud. Oxford University Press, Oxford.
Paul Fogelberg, (toim.) 1999. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153.
Sammallahti, Pekka 1998. The Saami Languages - an Introduction. Davvi Girji, Karasjok.
Wettenhovi-Aspa, Sigurd 1935. Fenno-ägyptischer Kulturursprung der alten Welt. Genius-Verlag, Amsterdam.
Wiik, Kalevi 1999. Pohjois-Euroopan indoeurooppalaisten kielten suomalais-ugrilainen substraatti. - Fogelberg (toim.) 1999: 37-52.
Wiik, Kalevi 2000. Some ancient and modern linguistic processes in northern Europe. - Colin Renfrew, April McMahon & Larry Trask (toim.), Time Depth in Historical Linguistics, Vol. 2: 463-479. McDonald Institute for Archaeological Research, Cambridge.