Ensimmäinen kontaktini Jussi Helmiseen oli kuukausia ennen Jumalanteatterin Oulun esitystä 1980-luvun lopulla. Suomen teatterikorkeakoulussa esitettiin Erik Söderblomin kirjoittama ja ohjaama kohunäytelmä Tauti. Minä olin mukana projektissa näyttelijänä. Samaan aikaan, kun näytelmää näyteltiin näyttämöllä, sen kirjoittaja/ohjaaja Söderblom istui katsomossa kommentoiden esitys- ja maailmantilannetta mikrofonin kautta. Esitystä oli taltioimassa mm. A-studio, siitä tuli lööppikamaa, ohjaaja oli pyörtyvinään ensi-illassa ynnä muuta. Esitys oli hieno ja siitä tuli valtakunnallinen kohu.
Mukaan kohuun ja valtakunnanjulkisuuteen halusi myös pohjoisen alueen asiat omaksi tuntenut silloinen Oulun kaupunginteatterin johtaja Jussi Helminen, joka tuppasi Tauti-esitykseen istumaan ohjaaja Söderblomin viereen katsomoon ja hoki esityksen keskellä ohjaajalle: Erik, minä olen Oulun kaupunginteatterin johtaja Jussi Helminen, käytä mua, käytä mua!
No, Söderblom ei Helmistä käyttänyt. Mutta Helminen sai toisen tilaisuuden päästä valtakunnan julkisuuteen (ja sitä kautta suuntaamaan uransa kohti etelää): Jumalanteatteri! Helminen kutsui Jumalanteatterin, joka oli osa neljän teatteriopiskelijan taiteilijaksituloprosessia, esittämään pohjoisille teatteripäiville jotain rankkaa, jotta päivien väljähtyneen teatteriväen saisi herätettyä teatterikeskusteluun. Helminen oli ymmärtävinään saan minkä nuoret taiteilijaopiskelijatkin: näkyvissä oli suomalaisen teatteritaiteen viihteellistyminen ja sen yhteiskunnallisen merkityksen hussaaminen.
Helminen on myöhemmin väittänyt, että teatteriopiskelijat huijasivat häntä! Että hän ei tarkoittanut rankalla sitä rankkuutta, minkä sai. Mutta mitä hän luuli saavansa ryhmältä, joka kutsui itseään Jumalanteatteriksi ja joka viikkoa aiemmin oli pitänyt Helsingissä julkisen esityksen, jossa opiskelijat olivat riippuneet ristillä, ruoskineet itseään ja esityssaliin oli johdettu pakokaasua? Väittääkö Helminen todella, että hän oli tilaavinaan paikalle pelastusarmeijan teatteriryhmän?
Teatterinjohtaja Ahti Ahosen kirjoituksesta minulle selvisi, että Ahti Ahonen olikin Jumalanteatterin viides jäsen. Hän näet tietää ja muistaakin asiat niin hyvin. Hänelle on toki jäänyt Jumalanteatteria kohtaan lievä katkeruus, ymmärrettävästi, sillä me muut hylkäsimme hänet. Hän ei saanut kokea valtakunnallista suosiota. Liekö hän jäänyt punkkaan pitemmäksikin aikaa. Jumalanteatterin viides jäsen Ahti Ahonen siis tuli meidän kanssamme junalla Helsingistä Ouluun. Hän muistaa hyvin matkamme, tapahtumat ja ennen kaikkea mitä me ajattelimme. Ahti pyöri kanssamme oululaisissa kapakoissa performanssin jälkeen. Kyllä siinä oli pari entistä teatterikoululaista tyttöäkin, jotka yrittivät tarjota meille itteään, mutta me jätimme heidät Ahdille. Ahti joi kanssamme paljon viinaa ja nauroi paskanheittotapahtumalle. Ilmeisesti Ahtikin oli kovassa kännissä. En kuitenkaan muista Ahtia lavalla kanssamme itse esityksessä. Hänelle taisi sittenkin käydä niin, että juuri H-hetkellä pörähti oma kakki housuihin ja hän lähti vähän aikaisemmin viihteelle, kuten tavallista.
Helminen ja Ahonen väittävät, että Jumalanteatteri tuli esittämään teatteriprovokaationsa pohjoiseen, koska eivät uskaltaneet tai halunneet tehdä sitä etelässä. Totuus on, että tulimme Ouluun siksi, että teatterinjohtaja Helminen meidät sinne kutsui ja toivoi meiltä vielä jotain rankkaa ja kantaaottavaa.
Helminen ja Ahonen esiintyvät myös tomerasti pohjoisen miehinä. Ihmettelen kuitenkin miksen ole kuullut esim. Rovaniemen kaupunginteatterin kovaäänisestä kritiikistä suomalaista aluepolitiikkaa kohtaan. Ahosen olisi pitänyt pyrkiä luomaan omassa teatterissaan mahdollisuuksia vahvaan paikalliseen ja valtakunnallisesti näkyvään kulttuuriin, ei viihdekulttuuriin, jotta siitä olisi ollut käsikassaraksi pohjoisen etujen poliittisille ajajille. Pohjoinen alue on perinteisesti kyennyt luomaan vahvaa, omanlaistansa ja valtakunnallisesti merkittävää kulttuuria. Rovaniemen kaupunginteatterin merkitys pitäisi Suomen teatterikartalla olla merkittävimpiä. Näin ei kuitenkaan ole, valitettavasti. Kiitos Ahosen. Ehkä tämän keskinkertaisuutensa takia Ahonen yrittää nyt keräillä irtopisteitä konservatiiveilta nousemalla 15 vuotta vanhan Oulun provokaation tuomitsijaksi. Ehkä hänkin, Helmisen tavoin, on pyrkimässä populistina etelään! Pohjoisen asiat omaksi tunteva, entinen vasemmistolainen, nykyinen taiteen bisneksenä ja katsojalukuina ymmärtävä teatterinjohtaja Helminen on päässyt jo Espooseen asti. Onnittelut!
Ottakaa Rovaniemellä oppia Kajaanista - siellä on kunta, joka ymmärtää tekijöistä jotka ymmärtävät! Ja se koituu alueen kaikkien hyväksi. Taide ja yhteiskunnallisuus eivät ole yksinkertaisia asioita. Mutta koska ne kulkevat käsikädessä niistä pitäisi olla ammattilaisella edes jonkinlainen ymmärrys. Helminen esimerkiksi onnettomuudekseen luulee, että taiteen merkitys mitataan katsojaluvuissa! Ahonen taas ei tunne teatterin peruskäsitteitä. Hän ei ymmärrä, että provokaatio on teatteritaiteessa eräs olennaisimmista elementeistä, piti siitä tai ei. Hän on aktiivisesti pyrkinyt unohtamaan vuoden 1987 todelliset tapahtumat, vaikka juuri hän tietää, Jumalanteatterin viidentenä jäsenenä, että Oulun kaupunginteatterin yleisönä aamulla klo 10.00 oli juuri hänen kaltaisensa teatterin ammattilaiset. Provokaatio osui Ahoseen ja Helmiseen mutta heidän konservatiivista maailmankuvaansa se ei avannut.
Kun nämä teatterinjohtajat haluavat verrata jumalanteatterilaisia omiin teatterinjohtaja-tekemisiinsä voin vastata, että esimerkiksi minun ei olisi tarvinnut kuin pieraista heidän toimistoihinsa niin siellä olisi ollut enemmän henkeä, osaamista, yhteiskunnallisuutta, taidetta, ja niin edelleen, kuin mitä he ikänään ovat saaneet aikaan. Valitettavasti heidän kaltaisten teatterinjohtajien kapasiteetilla itse teatterintekijät eivät voi koskaan tuntea rooliaan yleisönsä sivistäjinä ja yhteisönsä kulttuurin rakentajina - eli taiteilijoina, vaan vain viihdyttäjinä.
Ja lopuksi provokatorisesti kiistaton teatterifakta: Tammikuussa 1987 teatteri viimeistä kertaa oli yhteiskuntamme keskiössä, sillä oli viimeistä kertaa suora vaikutus poliittiseen päätöksentekoon. Ja vaikka se sillä kertaa olikin negatiivista, se kääntyi positiiviseksi paljastamalla aikansa kulttuuripiireissä vaikuttavien pikkiriikkisen konservatiiviset, pelokkaat ja markkinoita nuolevat maailmankuvat. Teatterinjohtajat Jussi Helminen ja Ahti Ahonen: Teidän ajatuksissanne oli silloin ja on vieläkin enemmän paskaa kuin Oulun performanssissa osui kollegojenne takinliepeisiin.
