Koskaan ennen tätä matkaa en ole omatoimisesti omasta valinnastani matkustanut Helsingistä pohjoiseen. Etelään, länteen, itään – mitä suurempi metropoli, sitä enemmän olen nauttinut.

Matka Oulusta pohjoiseen on helppo aloittaa. Moottoritieliittymällä seistään puolisen tuntia ja sen jälkeen ahtaudutaan keski-ikäisen miehen autoon. Jalkatilaa ei juuri ole, mutta puhe sujuu.

"Liftareita ei täälläpäin paljoa ole", kyytimme selittää, ihan kuin se selittäisi mitään. Ei liftareiden määrä vaikuta siihen pääseekö eteenpäin, vaan kyyditsijän halukkuus ottaa tuntemattomia autoonsa, tarjota heille turvapaikka omasta liikkuvasta linnoituksestaan, toisesta kodistaan. Etelässä on joskus joutunut seisomaan tuntikausia pakkasessa vilkkaastikin liikennöidyllä tiellä, joskus kolmas auto nappaa mukaansa. Sama se on pohjoisessakin, kyllä ihmiset tietävät mitä nostettu peukalo tarkoittaa. Jotkut reagoivat, suurin osa ei.

Kemin kohdalla joutuukin jo odottamaan, ohi kulkee bussi toisensa jälkeen täynnä varusmiehiä palaamassa palvelukseen. Jotkut heistä heittäytyvät ajopelinsä ikkunaa vasten tuijottamaan matkaseuraani, hyvä kun eivät kuolaa. Aivan kuin eivät olisi naista aiemmin nähneet. Kai niitä nykyään jokaisesta varuskunnasta luulisi löytyvän. Naisen kanssa liftaaminen sujuu aina helpommin. Naiset eivät uskalla ottaa yksinäisiä miehiä kyytiin: ne norjalaisneidot, jotka hämmästelevät isoja rinkkojamme ja pahoittelevat pientä autoaan ennen kuin vilkuttaen jatkavat matkaansa, eivät varmaankaan olisi pysähtyneet, jos olisin ollut yksin.

Lämpimällä, pehmeällä mutta syvän vakaalla äänellään viimeinen kyytimme Tornioon puhuu ruotsia ja suomea, molempia yhtä hyvin. Kohteliaan, suorastaan herrasmiesmäisen käyttäytymisen ja lihaksikkaan mutta jäntevän olemuksen kruunaavat täydellinen vaalea takatukka ja viikset kuin parhaimmasta saksalaisesta pornoleffasta. Noin nelikymppinen tosimies on meille ensimmäinen osoitus siitä, että liikumme nyt vieraalla maalla ja olemme jättäneet Oulun vilkkaan yöelämän ja sikäläiset gangsta-tuttumme pilvenpoltteluineen ja poliisiongelmineen taaksemme. Olemme saapuneet Pohjoiseen. Jäämme pois Torniossa, vaikka kyytiä olisi luvassa Ruotsin puolella vaikka miten pitkälle.
Norjan puolella saamme kyydin ensin japanilaiselta turistiperheeltä kalliissa vuokra-autossa, sitten parilta nuorelta turkkilaiselta siirtotyöläiseltä. Ostamme kahvit kiinalaisperheen ravintolasta. Suomen puolella ei ulkomaalaisia näe, paitsi turistibusseissaan. Mikä voisi saada ne pysähtymään?

Pohjoisen tulisi olla avoin jokaiselle, joka haluaa sinne muuttaa. Ei ole varaa sulkea ketään pois, kun tilat ja talot jäävät tyhjiksi. Missään ei ole varaa ulossulkevalle siirtolaispolitiikalle, sillä siirtolaisuus ja liikkuminen itsessään tuottavat hyvinvointia, mutta kaikista vähiten ulossulkemiseen on varaa siellä, missä elävän ja kasvavan yhteisön ylläpitäminen on vaikeaa muuttotappion ja taloudellisen ahdingon takia. Mutta tämän te jo tiesitte. "Jokaisen, joka on niin hullu, että muuttaa tänne, pitäisi olla tervetullut", minulle sanotaan.

Lappi ja yhtä oleellisesti Sápmi, eivät voi luottaa siihen, että kansallinen valta antaisi niille turvaa, toimeentuloa tai itsemääräämisoikeutta, sillä ne ylittävät kansalliset rajat eivätkä ole niiden määrittelemiä. EU:sta luvattu pelastaja on jotenkin hämmentävästi jäänyt saapumatta, kun olemassa olevien avun ja tuen rakenteiden on oletettu olevan sama asia kuin perille päätyvä apu ja tuki. Jos ei taistele oikeuksiensa puolesta, jäävät taskut tyhjiksi ja oikeudet saavuttamatta. Ja tuskin kukaan uskoo, että rakenne, joka ei voisi päästää itseään omaksi jäsenekseen, koska ei vastaa vaadittuja demokratiakriteerejä, pystyisi tarjoamaan kenellekään demokratiaa.

Eräänä yönä vuonna 2001 istuin torilla Mexico Cityn esikaupungissa, osallistumassa Chiapas-osavaltion intiaanikapinallisten marssiin. "La Marcha Zapatista" keräsi satoja ja jälleen satoja tuhansia ihmisiä Meksikon pääkaupungin teiden laidoille tervehtimään ja ihmettelemään etelästä tulleen EZLN-kapinallisarmeijan poliittisia komentajia ja Subcommandante Marcosia, runoilijasotilasta ja varsinaista julkkista. Tai sankaria.

Järjettömän neljäntoista miljoonan asukkaan Mexico Cityä ympäröivillä kukkuloilla ymmärsin pääkaupungin ja syrjäseudun ristiriidan, etelän ja pohjoisen, rikkaan ja köyhän välillä olevat syvät kuilut, ja sen kapinan, jonka on toistettava zapatistien vaatimukset vapaudesta, oikeudesta ja demokratiasta, leivästä ja siitä, että saisi itse hallinnoida omia luonnonvarojaan. Kuuman Meksikon yössä ymmärrän, että jos Suomessa, EU:ssa ja Euroopassa on oma Chiapas, oma kapinallinen maakuntansa, sen on oltava Lappi. Syrjässä, hylättynä, jossa alkuperäiskansan ja valtaväestön vaatimukset yhtäläisesti ovat kaikuneet kuuroille korville rikkaassa ytimessä.

Aivan yhtä romanttinen on käsitykseni Lapista. Ei se perustu mihinkään todelliseen, aivan kuten unelmien Chiapas ei ole sama kuin todellinen Chiapas. Jos nauratte romantisoinnilleni, niin hyvä on, naurakaa pois. Kunhan samalla
näette, että Chiapasissakaan ei ole ollut sen kummempaa kuin unelmia ja epätoivoa. Kyllä muut seuraavat, kunhan unelmalle ensin annetaan konkretiaa. Tulevat ja perustavat sen kasvisravintolan ja poliittisen kirjakaupan pieneen tuppukylään kuten San Cristobal de las Casasiin Chiapasissa. Miksei Utsjoellekin.

Kun jossain on vaikeampaa kuin muualla, niin totta kai ihmiset lähtevät pois. Sama liike joka pakottaa ihmiset henkensä uhalla EU:n ulkopuolelta sen rajojen yli pakottaa ihmiset rikkaan Suomen sisällä pois kotipaikoiltaan. Taloudellisen epätasa-arvon aiheuttaman muuttoliikkeen pystyy korjaamaan pelkästään yhteiskunnallinen oikeus, globaalisti ja paikallisesti.

Ainoat, jotka pystyvät muodostamaan vaatimuksia ovat ne, jotka vaativat näitä asioita itselleen. Rovaniemellä saan paikallisilta vasemmistonuorilta kuulla valituksen siitä, että me etelän aktivistit emme voisi edes ajatella lähtevämme tapahtumaan jossain pohjoisessa, siinä missä he uskollisesti järjestävät bussikuljetuksen jokaiseen tapahtumaan, sosiaalifoorumista kuokkavierashässäkkään. Totta. Etelässä me olemme itsekeskeisiä kusipäitä, sitä en kiistä.

Mutta on myös ymmärrettävä jotain huomiosta ja liikkeen dynamiikasta. Jotta saisi ihmiset tulemaan luoksesi, kannattaa tarjota sitä, mitä he eivät muualta saa. Jotain joka on vain sinulle ominaista, mutta kuitenkin yleistettävissä ja jonka vaatimukset koskettavat myös muita.
Takaan, että Helsingistä järjestetään bussikuljetus, vaikkapa Jyväskylän ja Oulun kautta, kun pohjoisen radikaalit määrittelevät vaatimuksensa. Ja teidän on ne määriteltävä. Siihen ette meidän apuamme tarvitse.

Markus Drake

Kirjoittaja on freelance-poliitikko ja opiskelee toimittajaksi Helsingin yliopistossa.