Muistelen käyneeni vuonna 1983 Helsingin Suomenlinnassa
valokuvanäyttelyssä, jonka yksi huone oli omistettu maahan
haudatulle hevoselle. Hevosen nimeä en muista. Seinillä oli
valokuvia maan pinnasta, jonka alle piti kuvitella raato.
Kaiuttimista tulvi kohinaa ja humahtelua, joka kuulemma oli
nauhoitettu maan alla, maatumisen prosessista.

Yritin koko 16-vuotiaan taidetta rakastavan miehen raivollani
päästä sisälle siihen kokonaisaistilliseen elämykseen, joka
näyttelyn hevoshuoneeseen oli minua varten rakennettu,
mutta epäonnistuin. Tunsin oloni hölmöksi. Taisin jopa
harmistua, kun taide ei avannut minulle lämmintä syliään ja
puristanut.

Vuosia myöhemmin Savonlinnan Linnankadun eräässä
galleriassa (Linnankatu on se joka johtaa satamasta
Olavinlinnalle) piti kulkea mutkittelevaa käytävää gallerian
miestenhuoneeseen, jonne sai vain kurkistaa. Vessanpytyn
kannella töllötti sianpää. Gallerianpitäjä myhäili tyytyväisenä
ja painotti, että pää pitää aina yöksi kuljettaa kylmiöön, kun
se rupeaa muuten haisemaan. Tämä taide-elämys avautui
minulle jo paremmin kuin Suomenlinnan mätänevä hevonen.
Olin valmiimpi.

Molemmat näyttelykokemukset pulpahtavat mieleeni
vuosikymmenten takaa. Ne ovat tehneet vahvan vaikutuksen,
vaikka en teoksia katsoessani sitä tajunnut. Varsinkin hevosen
mätänemisen äänen olen ottanut usein keskusteluissa esille,
kun erikoisia taidekokemuksia on vertailtu. Olen kertonut siitä
samaan sävyyn kuin tässä kirjoituksessa – varovaisen
huvittuneena, koomisia sävyjä tavoitellen. Piiloviestinä olen
yrittänyt kertoa, että 'eiks taide ole hoopoa'. Ja silti taustalla
on ollut se 16-vuotiaan pelko, että entä jos tässä oli jotain
mitä en ymmärtänyt? Vaikka olisi pitänyt?


***

Kuvataiteet herättävät ihmisissä voimakkaita tunteita.
Epämiellyttäviin kuviin närkästytään, ahdistutaan, vihastutaan.
Tuomitsemisen tarve on voimakas. Jos meidät pakotetaan
katsomaan kuvaa, joka loukkaa esteettistä silmäämme tai
mieltämme, korotamme äänemme. Miksi tuollainen on pitänyt
tehdä? Onko tämä tarpeen? Kenen rahoilla, kenen luvalla tuo
kangas on sotkettu? Ehkä taiteilija on peräti hullu?

Tässä lehdessä on artikkeleita erilaisista kuvataiteilijoista.
Kaikilla on tarina, joka ei ole vielä päättynyt. Lisäksi voitte
lukea, kuinka unkarilainen runoilija on luonnostellut tekstejään
lumihankeen kävelylenkillä Lapin metsissä. Minusta kuva on
herkullinen ja laittaa ajatukset liikkeelle. Miten tiheästi
merkkejä on hankeen tullut? Mikä oli kirjoitusväline? Millainen
oli paluu Budapestiin, jossa keskustan vanhojen rakennusten
kivijalat ovat täynnä graffiteja. Ovatko ne katkelmia runosta,
joka ei ole vielä valmis?

Antti Leikas