Kristian Smeds istuu kaupunginteatterin työhuoneessaan ja vilkuttelee iloisesti ulos. Siellä huristavat ohi penkkariautot helmikuisessa pakkasessa. Teatterissa vasta esitetyn Romuna-rockrevyyn abityöryhmä huiskuttelee kuorma-auton lavalta teatterinjohtajalle.

Smedsin kausi Kajaanin kaupunginteatterin johdossa päättyy 31. heinäkuuta. Kahdeksan vuotta teatterinjohtamista putkeen – ennen Kajaania Teatteri Takomossa Helsingissä – ja kolme vuotta työtä näyttämötaidetoimikunnassa on pitkä aika.
"Katson, että siinä on yhteiskunnallisen kakun hoitoa riittävä määrä", Smeds sanoo.

Smeds tuli Kajaaniin omien sanojensa mukaan pohjoisen äänen takia. Hänestä on ollut tärkeää voida osoittaa mahdollisimman komean teatterin tekemisen voivan onnistua missä vain. Tekijöistä, ihmisistä riippuu, mitä saadaan aikaan. Ja paljon saadaan, kun taiteilijayhteisö ja sen johtaja pystyvät aitoon kommunikointiin ja toistensa tsemppaukseen.

Kun uusi esitys aina aloitetaan tyhjästä, kaivetaan teoksen sisältä esiin sen motiivi eikä sama kaava päde toista kertaa, on työyhteisö joka kerta raa´an haasteen edessä. Onnistumiseen vaaditaan Smedsin mukaan kaikkien työpanos, ei vain taiteellisen henkilökunnan: koko joukko on mukana rakentamassa korkeatasoista taidetta. Se on kaikille kuluttavaa, mutta myös palkitsevaa.
"Kajaanin kaudesta jää hyvä mieli. Ollaan tehty yhdessä paljon töitä, ne päämäärät ja asiat ovat toteutuneet, mitkä asetettiin, ja onnistumisista voidaan olla ylpeitä. Mutta ei sen päälle voi jäädä makaamaan!"

Smeds sanoo nyt tarvitsevansa taukoa ja lepoa ennen uusiin haasteisiin tarttumista.

Taiteilijuus on Kristian Smedsille ammatti, jonka hän sanoo oppineensa kiinnostuksen ja koulutuksen kautta, työtä tekemällä. Sillä on oma arvonsa.
"Minulla kun ei ole lahjakkuutta ymmärtää ja korjata autoja niin kuin velipojalla", hän hihkaisee.

Taiteilijuus on hänelle myös kutsumustyö, siinä kuin työ voi sitä olla papille, lääkärille tai opettajalle. Taiteilijan tehtävä ei Smedsille silti ole aina rakentaa yhteisöllisyyttä, vaan tuoda myös oppositiota, tehdä vastaväitettä synteesin sijaan. Taiteilija voi, jos haluaa, ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun siinä missä poliitikkokin. Kompromisseja tekemättä!

Teatteri on yhteisönsä kanssa kommunikoiva taidemuoto, joka voi Smedsin mielestä ottaa aktiivisen roolin yhteisössä. Hän tokaisee teatterintekijöiden antavan liian herkästi lausuntoja, miten heitä ei kuunnella ja arvosteta, ja sanoo ankarasti, että teatterilla on juuri se arvo, minkä tekijät sille asettavat ja lunastavat. Merkitys ja arvo lähtevät sisältäpäin. Eikä esitystä ole olemassa ennen kuin se kohtaa yleisönsä, kommunikoi sen kanssa.

Mitä Smeds ajaa taiteellaan takaa?

"Viime kädessä teen koko ajan yhtä ja samaa teosta. Haen kohtaamisen ja kommunikaation mahdollisuutta näyttämön ja katsomon välille. Elämisen tuntua, makua ja hajua! Teemat, tekemisen tavat ja ihmiset vaihtuvat, mutta alkujuuri on sama. Eivätkä työni synny ilman muita ihmisiä: töitä ohjailee se, kun tekee tiettyjen ihmisten kanssa, se on mahdollisuuksien näkemistä siinä tilanteessa, heidän kanssaan. Kajaanissa syntyi erilainen Woyzeck kuin olisi syntynyt jossain muualla."

Pohjoisessa tapahtuu juuri nyt Smedsin mielestä. Hän kehuu Oulun teatterin ohjelmistoa komeaksi, puhuu kajaanilaistanssijoiden Routa-ryhmästä, harrastajateatterista ja Generaattori-kulttuurihankkeesta.

"Näillä rajoilla on olennaista keskittyä siihen, mitä on tässä ja ympärillä. Rakennusaineet löytyvät siitä. Eikä tämä liity vain taiteeseen, vaan yleensä olemiseen. Täällä on rauhaa, tilaa, kunnon pakkasia, puhdasta luontoa: paljon rahaa arvokkaampaa. Kun käyn Helsingissä, käyn kuin ulkomailla, juon kupin espressoa, katson naisihmisten uudet tukkalaitteet ja muuta semmoista ulkomaan touhuilua."

Smeds sanoo olevansa levoton luonne, täynnä ajatuksia ja suunnitelmia, joista viidensadan joukosta löytyy se toteuttamiskelpoinen. Rauhaa hän kokee työskennellessään, keskittyessään.

Hän puhuu identiteetistä, jota yritti jo koulupoikana löytää vain huomatakseen olevansa maaseudun ja kaupungin väliin jämähtänyt. Ikäluokalleen lienee tunnistettava kokemus.
"Aina kaipaa sinne missä ei ole. Savuisesta rokkiluolasta kaipaa järvenselälle kalalle, ja päinvastoin."

Smedsin suomen kieli, kieli jolla hän puhuu ja etenkin kirjoittaa, on hänen mukaansa sekoitus yleiskieltä ja Oulun ja Lapin murretta, englantipitoista yleisslangia, omia keksittyjä sanoja, ja vaikutteita kotimaisesta kaunokirjallisuudesta: fuusiokieltä, jota hän itsekin sanoo ihmettelevänsä.

Kristian Smedsin Kainuu-trilogia, jonka jo toteutetut osat ovat Huutavan ääni korvessa ja Woyzeck, päättyy lokakuun lopulla ensi-iltansa saavaan Tshehovin Kolmeen Sisareen.

Sen jälkeen Smeds haaveilee jostain pienimuotoisesta ja yksinkertaisesta, yksittäisiin taiteilijoihin liittyen.

"On ajateltava myös järjettömiä, lapsellisuuksia, hulluja ideoita! Ei niitä saa tyrmätä. Mieskuoro Huutajat on järjetön ajatus, mutta toimii. Se on ihmisistä kiinni. Jos ihmiset tekevät yhdessä sitä mihin uskovat, niin kas kummaa! Alkaa tapahtua."

Aiheesta lisää: Ääni korvessa, Kristian Smedin haastattelu, Raisa Kilpeläinen, Kaltio 5/2001
Lue haastattelu >>