Kieli & hiljaisuus – Annika Idström  niiden välimaastossa

 

On ensimmäisiä kauniita kevätpäiviä kun otan ratikan Töölöstä Ruoholahteen missä Annika Idström asuu. Jo rappukäytävässä valo tulvii sisään, ja asunnossa isot ikkunat antavat pihalle jossa vielä paljaat puut erottuvat sinistä taivasta vasten.

Istumme juomaan teetä ja puhelemme niitä näitä, olemme samalla ranskankurssilla ja meillä on yhteisiä tuttuja. Mutta yhtäkkiä keskustelu sukeltaa, kun Annika alkaa puhua Kuningatar Kristiinasta ja hänestä aikoinaan suunnittelemastaan kirjoitustyöstä.

– Mikä ajatus siinä olikaan… että samaistumalla miehiin hän pyrki katkaisemaan siteet hulluun äitiinsä, ja sitä kautta omaan hulluuteensa ja myös naisellisuuteensa. Sanalla "hulluus" tarkoitan sekä luovaa, anarkistista tilaa että sairautta. Ehkä enemmän tuota ensin mainittua. Descartesin avulla hän haki raameja itselleen, järjestystä kaaokseen ja pyrki "isän lain" vaikutuspiiriin, mutta huonostihan siinä kävi. Hän oli laiska filosofian oppilas, Descartes turhautui, sai flunssan ja kuoli, ja Kristiina itse tuli uskoon, luopui kruunusta ja lähti Roomaan.

Olen haastattelua varten lukenut Annikan edellisen romaanin, Luonnollinen ravinto (1994), ja tulen oitis ajatelleeksi sen päähenkilöä, nuorta opiskelijaa, Annaa. Myös hän pyrkii toimimaan "isän lain" mukaan eli valmistumaan yliopistosta. Mutta gradun tekeminen ei luonnistu, mikä johtuu aiheesta jossa kysytään, onko sukupuolten välinen rakkaus mahdollinen. Hänen omat kokemuksensa viittaavat siihen, ettei se ole, ja siitä syystä hän on liittynyt kerhoon jossa rakkaudessa pettyneet naiset kirjaimellisesti mässäilevät miehillä, joista he ovat tehneet aterioita.

Mielestäni kirja on hämmentävä ja mielenkiintoinen. Epäilen että Annika on sillä lähestynyt tabua. Vaikka rakkauden olemassaoloa saa kyseenalaistaa, niin varsinkaan naisen ei sovi antaa näin yksiselitteisen kielteistä ja raivoisaa vastausta. Annika itse torjuu kuitenkin koko kirjan.
– Sitä oli vaikea kirjoittaa, varsinkin loppua, ja kun se viimein syntyi, en ollut siihen tyytyväinen. En halunnut päättää kirjaa samalla lailla kuin Peter Greenaway päättää elokuvansa Kokki, varas, vaimo ja rakastajatar. Siinä tehdään mitä alussa luvataan: mies pannaan lihoiksi ja syödään. Halusin avoimemman lopun, sellaisen joka olisi synnyttänyt pikemminkin epävarmuutta kuin varmuutta siitä, että sitä saa mitä tilaa.
– Olin myös tullut kirjoittamisessa jonkun tien päähän. Ehkä halusin alitajuisesti tehdä kirjan jota ei haluta lukea, vapautua odotuksista. Taisin onnistua, sillä se sai nihkeän vastaanoton. Myös aihetta vierastettiin. Ja kirjan raivoa oli vaikea sulattaa, ajatusta että kun läheisyys ei toteudu, toinen syödään.

Ehkä ajatus rakkauden mahdottomuudesta antaa myös tietynlaista helpotusta? Kun kysymys on poissa päiväjärjestyksestä, voi antaa periksi raivolle ja oraalisuudelle. Tuskallinen jännitys häviää ja saa keskittyä mässäilyyn…
– Niin, kuin bulimikko, jolle ahmiminen on yhteydessä torjuttuun nautintoon, seksuaalisuuteen… Tämä arvottomuus, että kaikki on vain lihaa ja kuluttamista varten, saa minut ajattelemaan keskitysleirejä, ja niin sanottua seksiteollisuutta…
– Hyvä jos kirjani saa ajattelemaan niitä. Ehkä se ei olekaan niin huono! Annika nauraa, ja nyt kun hän näkee kirjansa paremmassa valossa, siirryn muihin aiheisiin.

Olet nyt ollut pitkään poissa julkisuudesta, mutta ennen olit aika paljon esillä. Mitä ajattelet siitä ajasta nyt?
– Julkisuus on muuttunut, siitä on tullut fiktiota, leikkiä. Jos esineellistää, "brändää" itsensä, pärjää. Näin ainakin väitetään. Minä pärjäsin huonosti, enkä tiedä olisiko tilanne tänään parempi. Yritin naistenlehtihaastatteluissa muuttaa kuvaa, joka minusta oli kirjojeni perusteella syntynyt, siistiä sitä, mutta eihän siitä mitään tullut. Kun sain lukea valmiin haastattelun, halusin aina muuttaa kaiken.

– 1990-luvun alussa muutin asumaan kahdeksi vuodeksi Valamon luostarialueelle. Tarkoitus oli elää aivan toisenlaisessa todellisuudessa, lähellä mysteeriä vaikka en ole ortodoksi. Elää hiljaisuudessa… Ensimmäinen vuosi meni hyvin, toisena tuntui että sitä hiljaisuutta oli liikaa. Kiinnostuin psykoanalyysistä, joistakin Jacques Lacanin teksteistä, ja osittain niiden innoittamana kirjoitin Luonnollisen ravinnon. Palasin Helsinkiin ja menin neljäksi vuodeksi psykoanalyysiin. Sekin oli jonkinlaista hiljaisuutta, sillä en pystynyt sinä aikana kirjoittamaan. Jotain tapahtui suhteessa kieleen ja ennen muuta puhumiseen, se lakkasi olemasta defenssi, jonkinlainen minän raivoisa manifestaatio. Analyysin aikana alkoi tuntua, että puhe oli sitä mitä sen kuului ollakin, vuorovaikutusta. Se ei eristänyt, se yhdisti.

– Olisi luullut että kirjoittaminen sen jälkeen olisi ollut helpompaa, mutta sitä se ei ollut. Nyt on kulunut kaksitoista vuotta edellisestä kirjastani, pitkä aika siis. Kirjoitan koko ajan, mutta en tiedä julkaisenko enää mitään. Moni julkaisee, luovuutta on paljon, aivan riittävästi. Luovuus on päivän sana, vapautetaan luovuus! Mille? Markkinavoimille? En usko että ihmisessä on ylenmäärin luovuutta, sellaista ainakaan jossa olisi todellista substanssia. Ei mieli pysty jatkuvasti työstämään kaikkea, ei ainakaan minun mieleni. Kirjoitan itsestäni käsin, se on prosessi jota en tietoisesti hallitse. 

 

Som i en ugn gräddad

Vaihdamme kieltä, och börjar tala svenska som är Annikas modersmål. Jag vill veta mera om hennes långa tystnad som författare. Det var faktiskt lika mycket den som det hon skrivit som gjorde att jag ville intervjua just henne. Vad är det som får en författare att tystna eller ta en längre paus i sitt författarskap? Bereder tillbakadragenheten utrymme för sådant som ett mera utåtriktat och offentligt skrivande till och med lägger hinder för?

Vad har du gjort under dessa tolv år?
– Jag gick som sagt i psykoanalys, och då kunde jag inte skriva fiktion. Drömmarna kom i stället, jag skrev ner alla mina drömmar. Psykoanalysen gick på finska, men allt jag skrev under den tiden, skrev jag på svenska. Det kändes befriande att äntligen ohämmat kunna använda sitt modersmål. Att låta det flöda… Jag har också undervisat i skrivande, och översatt. Och när psykoanalysen tog slut, började jag skriva fiktion igen. Men fråga inte när boken blir färdig…

Vad har hänt under den här tiden?
– Livet har blivit bättre och starkare. Och det har hänt känslomässigt starka saker. Det känns nästan som om jag blivit gräddad, som ett bröd i en ugn. Men skriv nu inte att jag har mognat… (Skratt)

Du skriver på finska som inte är ditt modersmål. Varför?
– Av någon anledning har jag alltid upplevt mig själv mer som finsk än finlandssvensk. Ändå gick jag i svenskspråkiga skolor och hemma talade vi svenska. Utom när farmor kom på besök eftersom hon talade bara finska. Jag tycker att jag alltid har haft en starkare finsk identitet, men på vad det beror på har jag inget entydigt svar.

Hur tror du att det har påverkat det du skriver att du inte är en finlandssvensk författare?
– Jag skulle aldrig ha kunna skriva de böcker som jag skrev på svenska. Om jag hade haft tillgång till bara ett språk och det hade varit svenska, hade jag knappast skrivit överhuvudtaget. Allt har att göra med språket, med det att jag skrev på finska. Det var mitt språk, det enda språk jag då kunde uttrycka mig på. Jag hade inte kunnat skriva på mitt modersmål, på min mors språk. Här jag ser en begränsning, en inskränkning i min frihet, som jag tycker att de flesta andra författare inte har. Den har otvivelaktigt också bidragit till att jag inte kommit ut med en ny bok på tolv år.

Kan du tänka dig att en dag skriva på svenska?
– Mitt ordförråd har krympt eftersom jag så ytterst sällan talar svenska. Och jag kan inte föreställa mig som en finlandssvensk författare, jag skulle inte passa in! Jag är för finsk, för grov!

 

Duras, heittäytyminen, hengitys

Hyväksyn tämän ja esitän taas kysymyksiä suomeksi.

Olet suomentanut Marguerite Durasin esseen "Kirjoitan" ja tarinan "Nuoren englantilaisen lentäjän kuolema". Tuon esseen pohjalta kirjoitit tänä vuonna kuunnelman. Onko Duras sinulle läheinen kirjailija?
– Hän on yksi suosikeistani. Hänen teoksensa avautuvat kuin runo, mielentilan kautta. Hän on yksi harvoista prosaisteista, joiden teokset toimivat ilman että ne ankkuroituisivat millään oleellisella tavalla todellisuuteen. Tuollainen tapa kirjoittaa edellyttää hurjaa heittäytymistä, paljaana oloa. Hänestä voi sanoa, että hän oli yhtä kuin kirjoituksensa. Siksi hän tulee niin lähelle, kun häntä lukee tuntuu melkein kuin hengittäisi hänen hengitystään. Aivan vaaratonta se ei ole, sillä mikään hilpeä kirjailija hän ei ollut.

Kuunnelmassa puhutaan paljon yksinäisyydestä kirjoittamisen edellytyksenä. Mutta Kaarina Helakisan toimittamassa antologiassa Unityöt (1991) kirjoitat myös että eristäytyvä elämäntapa voi alkaa toimia kirjoittamista vastaan.
– On oltava molempia, yksinäisyyttä ja sosiaalista elämää. Ulospäin suuntautuminen palvelee kirjoittamista, antaa suhteellisuudentajua. Duras esimerkiksi ohjasi elokuviaan ja näytelmiään ja sanoi, että näyttelijät ja kuvausryhmä olivat hänen perheensä josta hän ammensi voimaa. Hän oli myös poliittisesti aktiivinen, kirjoitti artikkeleita ja otti osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Mutta parhaimmillaan, paljaimmillaan hän oli kirjoittaessaan kirjojaan ja silloin hän oli yksin.

Duras kirjoitti: "Olla kuopassa, kuopan pohjalla ja huomata että vain kirjoittaminen pelastaa. Olla ilman ainuttakaan ajatusta tai ideaa, merkitsee että taas kirjoittaa." Onko sinulla kirjoittamisesta yhtä ankara näkemys?
– Enpä tiedä. Minut on varmaan pelastanut kuopan pohjalta moni muukin asia kuin kirjoittaminen. Ja jokin ajatuskin minulla on ollut ennen kuin olen ryhtynyt työhön. En tiedä mitä Duras loppujen lopuksi tarkoitti, hänellä oli tapana kärjistää, liioitella. Ja valehdella. Ja sitähän me muutkin kirjailijat teemme, vai kuinka? Me valehtelemme.

Teksti: Henrika Ringbom
Valokuva: Tyyne Pennanen