Valmennuspäiväkirja, ensimmäinen luku

 

 

Paavo:

Kaltion työelämävalmennettavan toinen valmennusviikko alkaa yhtä hyvissä merkeissä kuin ensimmäinenkin. Polkupyörän takarengas vuotaa. Talutusmatkalla poikkean varttitunnin etuajassa avattuun alan liikkeeseen ostamaan uuden sisäkumin. Himottaisi suorittaa vaihtotoimitus mahdollisimman julkisesti; saa nähdä, lämpeneekö päätoimittaja ehdotuksilleni toriperformanssista.

Pääsiäispyhät vajauttivat myös ensimmäisen viikon tyngäksi. Piinaviikonloppu ja sitä seuraava tiistai osoittavat, etten vielä ole sopeutunut aikaisin heräilevään päivärytmiin. Lauantaina kävin kärsimässä Melgibson-Passion, jonka ympärille olin ajatellut kehitellä jonkinlaista keskustelua uskonnon ja ajattelun kuvallistamisesta  ja ulkoistamisesta; elokuvan ahdistava keskinkertaisuus kuitenkin pakottaa pohtimaan tällaisen projektin mielekkyyttä.

Tänään pitäisi yrittää taas soitella ihmisille, vääntää taustamateriaalia Jouni Kestin henkilökuvalle. Jännittää, yhä. Pelottaa. Edelliset yöt olen nukuttanut itseni selailemalla menneiden Kaltioitten haastatteluja, vaikuttavat hyvin kirjoitetuilta. Tiivistä tekstiä, tyyliltään toisella mantereella verrattuna Britannian kirjallisuusteoriakouluissa oppimaani. Kuin vierasta kieltä. Englannissakin olin aina jotenkin vaivautunut ja itsetiedostava luuriin puhuessani. Sitten kirjoitin graduni puhelimista ja kirjallisuudesta ja huomasin, kuinka outo ja aavemainen tämä Läntisen Maailman Mitä Jokapäiväisin Esine vasta onkaan. Ei siis helpottanut.

Ei tässä silti pelkkää tervaa ole juotu. Amorfisena, eriytymättömänä lohkareena näyttäytyneet työtehtävät loksahtelevat vähitellen lokeroihinsa. Edelleenkään en osaa niitä suorittaa järkevässä ja tehokkaassa järjestyksessä, mutta tämän oppimiseen minulla on puoli vuotta aikaa. Toisaalta tahtoisin nähdä maailman ja itseni siinä tietyllä tapaa kokonaisvaltaisesti, mikä vaatii lopullisen eriyttämisen ajatuksen kieltämistä: jos länsimaisen subjektin lisääntyvä tunne-elämän ja skitsofreenisuuden pahanlaatuiseksi ja lääkehoidolla korjattavaksi kokeminen on millään tavalla kytköksissä siihen, kuinka kapitalistinen ideologia hunnuttaa ihmisyksilön tuotannon välineenä olemisen absoluuttisen vapauden retoriikkaan, on kaiken taiteen tarkoitus näyttää näiden kahden näennäisesti vastakohtaisen roolin jatkuva päällekkäinen olemassaolo ja murtaa tämän ideologian asioiden välille rakentamat muurit.

Eli siis tehtäviä eriyttävä tehokkuusajattelu estää meitä näkemästä maailmaa Sellaisena Kuin Se On, minkä vuoksi siltä on pyrittävä pakenemaan. Tai sitten olen vain laiska. Mene tiedä.

Jälkimmäistä hypoteesia vastaan puhuu kuitenkin se, millä vauhdilla sain ensimmäisen valmennusviikkoni aikana – päätoimittajan ystävällisellä avustuksella – selvitettyä rehellisyyden olemuksen, visuaalisuuden ja auditiivisuuden keskinäisen suhteen musiikkivideoissa sekä taiteen merkityksen noin yleensä. Harmittaa vain, näin myöhemmin, että ei tullut otettua nauhuria mukaan terassille.

Puoli tuntia myöhässä tänäkin aamuna. Useimmilla työpaikoilla varmasti hieman hävettäisi käyttäytyä näin. Jopa minua, joka suostuu tuntemaan ylpeyttä vain pakaroidensa väliin siinneestä mätäpaiseesta. Ehkä päätoimittajaakin risoo, ei vain näytä sitä. Tarjoaa kaurapuuroa mustikoilla.

                                                                                                                      seuraava jakso >

                                                                                                                     sisällysluettelo >>