Mmmmmmmmmmmmmmmuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu
ussssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssttttttttttttttttt
ttaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa on enemmän musta eli musta kuin melns, juodas, čierny, sort, siyah, fekete, чёрный, preto, czamy, must, nero, black, noir, negro, svart, zwart, schwarz.  

Minulle.   

Kuka saa sinut tappaa, kauniimmin, henkesi viedä, kysyin vastikään Hannu Väisäseltä illastaessamme lammasta, kun hänet oikeusmurhattiin Oulussa (tästä lisää myöhemmissä
Kaltion numeroissa, ehkä, mistä tietäisin varmaksi). Minulla on kaksi, niitä, jotka saavat. Joita luulen rakastavani. Tarkemmin sanoen kolme. Nyt yritän hämätä, mutta ketä? Olen mies, olen paha. Tai tiedän, että he ovat hyviä. Ja aina oikeassa, oikeasti. Kun,  

Kari 

Lapsuudenystäväni kuului Savosta tulleeseen suomalaisittain mustaan sukuun. Pelattiin hänen kanssaan paljon: jalkapalloa, squashia. Hän oli ilmiömäinen. Niin nopea.  

Luulen, että ette ole nähneet, miten ihminen tärisee baareilla? Nytkähtelee. Tärähtelee ja vavahtelee niin perkeleellisesti juotuaan kolme päivää pontikkaa.  

Kuuluin tukiryhmään. En tiedä, osasinko auttaa.  

Osa II 

Aikaisemmin tapahtunut (Kaltio 6/04): 
Hääkulkue ohittaa minut, kenkäni ovat märät ja leski katsoo perääni.  

Nyt: Missä olet? En löydä Sinua. Olet matkoilla, minulle kerrottiin. Minäkin olen ollut vuoden poissa. Pitempäänkin.  

Nyt olen takaisin, uskoisin niin. Täällä, täällä. Täällä.  

Istun katukiveyksellä. Lumi ränsyy harteilleni. Hääkulkueen viimeiset soitot helkkyvät tihenevässä ilmassa. Pitelen päätäni. Mustiin pukeutunut nainen hutkii luudalla.  

Hevoset hirnuvat, koirat haukkuvat. Pääni lentää.   

 

Jussi Vilkuna