Päärakennus oli taidehistorian opintoja aloittelevalle niin yllättävä, että pitkään hapuilin tuntemuksieni parissa. Kokonaisuus sai nuoren mieleni kuohuksiin. Minulla ei ollut käsitteitä mieltää tätä kokemusta.

Ensivaikutelmaa vain korostivat yliopiston ulkoasun värikkäitä konttilaatikoita tai legopalikoita muistuttavat ulokkeet, jotka voimistivat täsmentymätöntä kuvaa jatkuvasta muutoksesta, liikkeestä ja väliaikaisuudesta. Outoutta herättivät myös rakenteiden loputon toistuvuus sekä labyrinttimaisen käytäväjärjestelmän lukuisat "tyhjät kohdat", huonekasveilla tukitut käytävät, jotka eivät vieneet minnekään.

Tuo ensikohtaaminen jätti niin merkillisen tunteen, että Oulun yliopistosta valmistuneet tutkimukseni voi katsoa syntyneen tuon hankalasti sanoiksi siirrettävän kokemuksen analysoinnista ja määrittämisestä.

Maailmanpylväs

Samalla tämän yksityisen kokemuksen kautta voi avata jotain laajempaa, sillä onhan tuo kokonaisuus eräänlainen alkupiste sille, miten Oulu kaupunkina nykyisin ymmärr(yt)etään. Paikkakunnalle tiivistyvä myyttinen teknologinen tieto ja siihen liittyvä jatkuvaan menestykseen kurkottava talouskehityksen runsaudensarvi nähdään kaupungin imagossa keskeisempänä kuin paikkakunnan historia ja identiteetti. Mainiona esimerkkinä tästä on Oulun kaupungin pari vuotta sitten tekemä laaja strategiapaketti, jota kaupunginjohtaja Kari Nenonen luonnehti "kvanttihypyksi tulevaisuuteen", jonka voimin Oulu hyppää "eteenpäin ja ylöspäin".

Perusta tällä hyppäyksellä laskettiin Oulun yliopiston peruskiven muurauksessa. Antropologisessa tarkastelussa rakennuskokonaisuus näyttäytyykin Pohjois-Suomen maailmanpylväältä, jonka ympärille järjestys – eli ylioppilas- ja teknologiakylä – rakentuu. Samalla tuo Kuivasjärven kostealla alueella sijaitseva rakennus ruumiillistaa filosofi Karl Popperin tietämisen yleisiä perusteita kuvaavan lauseen: "Tiedon taloa ei rakenneta kalliolle, vaan suolle".

Paitsi että Oulun yliopisto on toiminut Pohjois-Suomelle vaurautta takovana sampona, kiteyttävät 1960- ja 70 -lukujen vaihteen uudet yliopistokokonaisuudet "suuren muuton" aikakauden keskeisimmät tavoitteet. Nämä alueellisen eriarvoisuuden tasaamisen vuoksi "kehitysalueille" sijoitetut kompleksit sitoivat suuria ikäluokkia, jotka olisivat muuten paenneet etelän keskuksiin tai Ruotsiin. Oulun yliopisto oli näistä komplekseista paitsi ensimmäinen, myös suurin. Näin Linnanmaalla sijaitseva rakennuskokonaisuus on myös suomalaisen hyvinvointivaltion rakennuskauden tärkein yksittäinen arkkitehtoninen projekti. Tai pikemminkin prosessi, sillä onhan massiivista kompleksia rakennettu lähes keskeytyksettä jo kolmen vuosikymmenen ajan. Nykyisessä hyvinkin kirjavassa ulkoasussaan kokonaisuuden arkkitehtuuri heijastelee osuvasti viime vuosikymmenten arkkitehtuurimuotien kiivaita heilahteluja.

Kirjallisuudessa tämä ainutlaatuinen arkkitehtuurikohde on saanut osakseen monia tulkitsijoita. Tunnetuin kuvaus lienee Kirsti Simonsuuren Pohjoisessa yökirjassa. 80-luvun alussa oululaisia kohahduttaneessa teoksessa Linnanmaan kompleksi näyttäytyi "pöyhkeäksi, itsetietoiseksi yritykseksi rakentaa yliopistoa. Räikeitä perusvärejä ja lapsenomaisia laatikkotaloja suon keskellä. Tämä on siperialainen tehdas".

Samoihin aikoihin rakennuksessa vieraili myös Pentti Saarikoski, joka kuvasi käyntiään proosateoksessa Asiaa tai ei: "Seuraavan päivän ohjelmassa oli sitten tutustuminen Oulun yliopiston uuteen rakennuskompleksiin, joka sijaitsi jossain helvetin kuusessa, bussimatka oli pitkä ja minä kiroilin sitä neropattia, joka keksi että keskikaljan juomisen vähentämiseksi julkisilla paikoilla pullot on varustettava kruunukorkein, mutta kuljettajalla oli avaaja. Uusi yliopistorakennus oli huippumoderni, käytävien katossa kulki erivärisiä viivoja, joita seuraamalla löysi haluamaansa paikkaan".

Sisarkaupunki

Runoilijan hampaiden löystymisen lisäksi Saarikosken kuvaus osoittaa yliopiston perifeerisen sijainnin. "Helvetin kuusessa" sijaitsevilla kampusalueilla Rakennushallitus pyrki ratkaisemaan suurten ikäluokkien jatkuvalta näyttävän opiskelijatulvan laajenemistarpeet vuosikymmeniksi eteenpäin. Mutta samalla se suositti, että uudella yliopistoalueella henkilökunta ja opiskelijat voisivat käyttää hyväkseen kaupunkiyhteiskunnan tarjoamia palveluja. Nämä ristiriitaiset vaatimukset synnyttivät yhtälön, joka ratkaistiin "sisarkaupunki" -käsitteen turvin.

Näillä tavallista lähiötä suuremmilla kokonaisuuksilla yritettiin vastata 1960-luvun lopulla kasvaneeseen "nukkumakaupunki"-kritiikkiin, jossa arvosteltiin lähiöiden niukkoja palveluja. Uudet yliopistot valjastettiin tämän palvelujen monipuolistamisen moottoriksi, ja Linnanmaan kokonaisuus olikin Tampereen Hervannan ohella tämän laajemman mittakaavan lähiöistymisen keskeinen tekijä.

1960-luvulla yliopistoa kaavailtiin sijoitettavaksi Haukiputaan Virpiniemeen, 20 kilometrin päähän kaupungista. Pääministeri Johannes Virolaisen mielestä kannatti kokeilla "miten maaseudun rauhassa, lähellä luontoa" sijaitseva yliopisto toimisi Suomessa. Vaikka yliopiston lopullinen sijoitus olikin kompromissi Haukiputaan ja Oulun keskustan välillä, jouduttiin kasvavan lähiökritiikin vuoksi retorisella tasolla jatkuvasti lyhentämään yliopiston etäisyyttä kaupunkiin. Silloinen rehtori Markku Mannerkoski totesi yliopiston olevan niin lähellä kaupungin keskustaa, kuin se yleensä voi olla, lisäten kuitenkin arvoituksellisesti: "tulevaisuudessa yliopisto tulee olemaan aivan kaupungin keskellä."

Tästä huolimatta Oulun keskusta on vuosikymmenten saatossa lipunut yhä kauemmas Linnanmaasta. Vuonna 1967 yliopiston arkkitehtuurikilpailussa tuo välimatka oli 3,5 kilometriä, kun se 1973 suunnittelutilannetta tarkasteltaessa oli 4,5 kilometriä. Vuoden 1995 maankäyttösuunnitelmassa Linnanmaa oli siirtynyt jo viiden kilometrin päähän Oulun keskustasta.

Megastruktuuri

Koska lopulliseksi sijoituspaikaksi muodostui alue kaukana kantakaupungista, tuli yliopiston arkkitehtuurissa entistä tärkeämmäksi imitoida varsinaista kaupunkia ja sen tuottamia lisäetuja. Varsinkin Pohjois-Suomessa, jossa sosiologien mielestä kaivattiin "moniarvoisuutta", näitä kaupungistumisen lisäetuja pidettiin välttämättömänä hyvinvointivaltiota koossapitävänä kittinä. Näin rakennettavaan kokonaisuuteen tuli liittää 1960-luvun lopulla ilmassa olleita yhteisöllisyyden ideaaleja. Oulun yliopiston suunnittelija Kari Virta ilmoittikin tavoitteekseen "vilkkaan, sosiaalisen miljöön" luomisen.

Näiden tavoitteiden täyttämiseksi oli uudessa eurooppalaisessa yliopistorakentamisessa ratkaisuksi löydetty "megastruktuurit". Nimensä mukaisesti ne olivat valtavia, ideaalisella tasolla lähes loputtomiin jatkettavia monikerroksisia "installaatioita", jotka sisälsivät joustavia ja vaihdettavia osia. Näiden uusien kokonaisuuksien tarkoituksena ei ollut etsiä mitään tiettyjä muotoratkaisuja, vaan ylipäätään hahmotella, miltä pohjalta tällainen arkkitehtuuri voisi toteutua. Perinteinen talonrakennus muuttui kaavoitukseksi, ja megastruktuurissa kaoottinen kaupunki tuli rakennuksen tasolla ajateltavaksi ja hallittavaksi käsitteeksi.

Uusien yliopistojen suunnittelua on luonnehdittu tehtäväkokonaisuudeksi, joka sisälsi pienoiskoossa kaikki kaupunginsuunnittelun ainekset. Korkeakoulu muodosti yhteisön, jonka nähtiin jatkuvasti kehittyvän, muuttuvan, laajenevan kaupungin kaltaisesti. Arkkitehti Virta näkikin suunnittelukohteensa "organismina, joka kasvaa jatkuvasti ja jossa tapahtuu lakkaamattomia muutoksia". Kun kaupunkisuunnittelun kantavat ideat usein vesittyivät poliittisen päätöksenteon loputtomissa kompromisseissa, tarjosi yliopistojen suunnittelu selväpiirteisimpine tehtävänasetteluineen suunnittelijoille runsaammin mahdollisuuksia laatia ja toteuttaa ennakkoluulottomia projekteja. 1960-luvulla näyttikin siltä, että historian ideaalikaupunki oli löytänyt vastineensa juuri yliopistosuunnittelussa.

Tämä uusi, ennennäkemättömän laaja rakennustyyppi myös selittää, miksi Saarikosken kuvauksessa käytävien katoissa kulki erivärisiä viivoja. Mutta monet eivät löytäneet edes tunnistimien avulla haluamaansa paikkaan. Kuuluisimpia Oulun megastruktuuriin "katoajia" oli opetusministeriön legendaarinen kansliapäällikkö Jaakko Numminen, joka on kuvaillut eksymistään: "Meidän piti löytää se sali, mutta eihän me sitä löydetty. Se oli aivan mahdotonta se orientaatio."

Kokonaisuuden laajennettavuuden huomioon ottava suunnittelu tuki verkkomaista käytäväjärjestelmää, jossa suunnistaminen muodostui ilmeiseksi ongelmaksi. Tilallinen järjestely ratkaistiin neutraalitilana, jossa ei syntynyt tarpeeksi paikallisuutta eikä vaihtelua. Samalla tuo labyrinttimainen sommittelu synnytti hukkatiloja, joita ei kyetty valjastamaan minkään erityisfunktion alle. Mutta juuri nuo hukkatilat symboloivat sosiologeille tavoiteltuja välialueita, jotka tekivät mahdolliseksi ihmisten spontaanin, minkään eritystoiminnan alle valjastamattoman kanssakäymisen.

Casbah

Laajassa ja yhtenäisessä rakennuskokonaisuudessa tuli myös mahdolliseksi sen katutilan palauttaminen, jonka autoistumista ihannoiva funktionalistinen kaupunkisuunnittelu oli hävittänyt. Näin Oulun yliopiston sitovana runkona toimivan keskusväylän voikin tulkita ensimmäiseksi suomalaiseksi "kävelykaduksi", jonka varrelle kahvilat, ruokalat ja luentosalit ovat si-joit-tuneet.

Keskiväylän toteutuksessa havaitsee selkeitä kaupunkisuunnitelmallisia ele-ment-tejä, joiden esikuvina toimivat ihmisten kokoontumispaikat, torit ja kauppa-ka-dut. Mutta samalla tuota keskusväylää voisi kuvata myös basaariksi, sillä niiden ideoiden alkupiste, josta nämä kaupunkimaisuuden teemat haettiin, sijaitsi Pohjois-Afrikassa.

Toisen maailmansodan jälkeisen Marokon asutussuunnitelma ATBAT oli keskeinen projekti, josta uusi korkeakoulusuunnittelu löysi vastamuodon hajakeskitetyn kaupunkisuunnittelun aiheuttamaan sosiaalisen elämän eroosioon. ATBAT:n tärkeimpänä tehtävänä oli löytää yhteisöllisiä asumisratkaisuja nopeasti kaupungistuvien islamilaisten valtioiden suunnittelemattomasti kasvaville hökkelikylille. Projektissa Marokon kaupunkien perinteiset asumismallistot yhdistyivät nykyaikaisen elementtiteollisuuden kanssa, ja tuloksena syntyi tiivis ja matala kokonaisuus, modernisoitu "casbah". Mataluus syntyi rakennusteknisten rajoitusten ja käytännöllisyyden kautta ja tiiviys puolestaan kaupungin toiminnallisten tarpeiden kautta, jossa korostettiin kävelyetäisyyttä kaupungin peruselementtinä.

Siinä, missä ATBAT-projektissa tiivis ja matala rakentaminen esittäytyi pohjoisafrikkalaisen modernisaation malliesimerkkinä, Oulun yliopiston samoja attribuutteja tukeva muotokieli näyttäytyy pohjoissuomalaisuuden "nykyaikaistamisen" laboratoriona. Tässä maatasyleilevässä kokonaisuudessa sosiologien hellimä modernisaation "etujoukko", suurten ikäluokkien korkeakouluopiskelijat, harjoitti kaupungista eristetyssä kaupunkimaisessa kompleksissa moniarvoisen hyvinvointiyhteiskunnan kaipaamaa vuorovaikutuksellisuutta. Näin tuo allekirjoittaneen hämmennyksiin saanut "välitila" voidaan tulkita moderniksi casbahiksi, joka on valjastettu uutta hyvinvointikansalaisuutta määritteleväksi ja muokkaavaksi julkiseksi tilaksi.

Oulu aikoinaan hyppäsi yliopiston myötä "eteenpäin ja ylöspäin", ja tätä hyppäystä tuki sen varhaisten rakennusvaiheiden muotokieli, jossa pysyvät muodot hylättiin. Nojautuessaan jatkuvan laajennettavuuden ja hektisen muutoksen ideaaleihin arkkitehtuuri alisti tässä joustavuudessaan nykyisyyden tulevaisuudelle. Tämä näkyy yliopiston ulkoasussa, johon kulloinenkin uusi laajennusosa saumattomasti liittyy. Arkkitehti Virran organismi-metaforaa jatkaen yliopisto näyttääkin kasvavan kuin puu, muodostaen kylkeensä uusia tunnistettavia "vuosikymmenrenkaita".

Yliopiston liepeille on noussut lasitaloja, jotka arkkitehtipuheessa heijastavat nykyistä "ajan henkeä", "läpinäkyvää" yhteiskuntaa, jossa keskeisintä näyttää olevan brändinhallinta. Tosin tuo läpinäkyvyys muuntuu rakennuksia lähempää tarkasteltaessa narsistiseksi peilaukseksi; ja jos juuri brändin pitäisi tuoda persoonallisuutta vaihtoon, vastaamatta jää, miten nämä toisiaan heijastavat rakennuksen sen tekevät. Lopulta näyttääkin siltä, että toisin kuin nuo paikalleen jähmettyneet lasitalot, tämä "kvanttihypyn ponnahduslauta" symboloi varhaisvaiheiden arkkitehtuurillaan paremmin neljännesvuosittaisen muutoksen normikseen ottaneen "informaatioyhteiskunnan" tavoitteita.

Juha Vuorinen
Kirjoittaja viimeistelee väitöskirjaa Oulun yliopiston arkkitehtuurista