Sakari Oramon ylikapellimestarikaudella RSO on kehittynyt huikeasti. Ero vanhaan manifestoitui, kun entinen ylikapellimestari Jukka-Pekka Saraste palasi vuosien tauon jälkeen johtamaan Olivier Messiaenin Turangalila-sinfonian uudemman kerran. Teos on yksi haastavimmista, koska se on täynnä innovatiivisia orkestraalisia ratkaisuja ja vaikeasti toteutettavia värien harmonioita, mutta ihme tapahtui: teoksen muoto piirtyi kuulijan eteen niin ilmavan kirkkaana, että teos kuulosti sibeliaaninkin mielestä sinfonialta.

 Sukupolvensa merkittävimmän ranskalaismodernistin teos räjäytti orkesterivärien spektrin sielun silmille. Esitys peittosi Simon Rattlen johtaman tulkinnan syksyn Proms-festivaaleilta Lontoosta. Vaikka RSO:lla ei ole Berliinin filharmoonikkojen vuosikertaviinille ominaista uhkeaa tummuutta, joka sopi hyvin sinfonian Tristan ja Isolde -myyttiä kuvaamaan, on RSO:n ilmaisuskaala paljon laajempi ja virtuoosisempi modernin ja nykymusiikin tulkkina. Se on tulevaisuuden orkesteri, joka pystyy soittamaan suvereenisti mitä tahansa.

 

Aina uudet haasteet

  Oramo on sitoutunut orkesterin jatkuvaan kehittämiseen. Hänen ja intendentti Tuula Sarotien kaudella orkesterin yksilöitä on kehitetty määrätietoisesti tarjoamalla heille uusia solistisia haasteita. Orkesterin pianisti Jouko Laivuori oli briljantti Messiaenin sinfoniassa ja ensi keväänä hän kantaesittää Kirmo Lintisen pianokonserton.

 Orkesterilaiset soittavat myös vaihtelevissa kokoonpanoissa, mikä hioo yhteissoittotaitoa. Syyskaudella kuuluisa treenari Herman Bäumer koettelee vaskisoittajien rajoja. Suuri tapaus on avantgardisti Karlheinz Stockhausenin Gruppen, jossa orkesteri on jaettu kolmeen eri ryhmään eri puolille konserttisalia. Kapellimestareitakin on kolme: Oramo ja säveltäjät Magnus Lindberg sekä Kimmo Hakola. Soittajien on äärimmäisen vaikeaa yhtä aikaa sekä löytää toisensa että pysyä erossa toisistaan. Tänä vuonna edesmenneen Stockhausenin teos juhlii 50-vuotispäiväänsä kulttimaineeseen sopivasti siten, että se soitetaan Suomessa ensimmäisen kerran.

 Messiaen käsitti musiikin värien pisteinä. Stockhausen lähti kehittämään tätä ideaa ja joutui pohtimaan uudella tavalla, miten väripisteiden välille saadaan aikaan mielenkiintoisia ristiriitoja ja jatkuvuutta kontrapunktin ja dynaamisten vaihdosten avulla.

 Kuluvalla kaudella pistemäisyyden teema täydentyy historian ensimmäisellä pistesäveltäjällä Anton Webernillä. Syyskuussa Olari Elts johti Webernin Viisi kappaletta orkesterille, jonka osat olivat kuin aforistisia eleitä. Konsertin ohjelma oli esimerkki RSO:n ohjelmistosuunnittelun neroudesta: Webernin ´less is more´ -ekspressiivisyys keskusteli Arvo Pärtin hengellisen minimalismin ja klassismin perinteen Schubertin kanssa.

 Webernin ohella kaksi muuta Wienin koulun säveltäjää on esillä, kun RSO jatkaa Arnold Schönbergin tuotannon läpikäymistä; toivottavasti myös hänen viulukonserttonsa kuullaan joskus esimerkiksi Esa-Pekka Salosen johtamana. Lisäksi keväällä kuullaan Alban Bergin mustalla sydänverellä kirjoitettu Viulukonsertto ja ooppera Lulu. RSO:sta on tullut säännöllinen oopperoiden esittäjä, mikä on omiaan kehittämään orkesterin dramaturgian tajua.

 RSO on tehnyt pitkäjänteistä yhteistyötä kapellimestarien kanssa, joilla on jotain persoonallista tai spesiaalia annettavaa orkesterille. On haettu esimerkiksi klassismin, tiettyjen säveltäjien, tai ranskalaisen musiikin erityistuntijoita. Venäläisen musiikin parissa nuori Tugan Sohijev on ollut yksi mukaansatempaavimmista kyvyistä: nyt hän johtaa Aleksandr Borodinin Sinfonian nro 2.

 Carl Nielsenin Neljännen sinfonian eli ´Sammumattoman´ johtava Dmitri Slobodeniuk ei malttanut kehittää Oulu sinfoniasta Sinfonia Lahden kaltaista ilmiötä vaan karkasi maailmalle valmiin pöydän ääreen. Hänen tulkintansa Sammumattomasta oli ainakin Oulussa unohtumaton, sillä siinä oli ennenkuulumattoman aukiviiltäviä sävyjä, jotka ennakoivat Dimitri Šostakovitšin sinfonioiden sammumatonta uhkan, melankolian ja groteskin huumorin tajua. Vaikka orkesterisatsi on loistelias, kaukana on romanttisen naiivi utopismi. Teoksen ylevöittävä vaikutus perustuu siihen, että musiikin jatkuva virta ja alkuvoima rakentuu tyhjyyden ja illuusiottomuuden perustalle. Pakonomainen jatkuvuus kysyy armoa ja vapautusta.

 Samassa konsertissa kuullaan suurimman elävän säveltäjän, György Ligetin Pianokonsertto. Unkarilaissäveltäjä toteuttaa aina sen paradoksin, että hän rikkoo kaikki muodolliset rajat mukaansatempaavan muodon sisällä.

 

Tulkinta ei pysähdy

 

 Susanna Mälkki on sikäli poikkeuksellinen suomalaiskapellimestari, että hän tekee uraansa juuri Ranskassa ja luotsaa sen johtavaa nykymusiikkiorkesteria (Ensemble Intercontemporain). Ohjelmassa on Edward Elgarin periromanttinen Sellokonsertto, josta hän varmasti löytää mahdottoman eli modernistisen piirteen, sillä esimerkiksi Oulussa hän heitti Sibeliuksen Sinfoniasta nro 1 yhteensitovan liiman eli tunteet romukoppaan ja rakenteli jonkinlaista dekonstruktiivista kollaasia. Jos haluaa kuulla sävykkäintä mahdollista sellistiä, Andreas Brandelit on sellainen.

 RSO kiinnittää uudet lupaukset nopeasti solisteikseen. Eri asia sitten on, täyttääkö solisti lupauksen. Sofya Gulyak soitti Maj Lind -pianokilpailussa Sergei Rahmaninovin Pianokonserton nro 3 niin alkuvoimaisilla käsillä, että kylminkään rationalisti ei jäänyt reflektoimaan sitä rakenteellista kolmisointuähkyä, joka teos on, vaan tempautui ruumiillisesti mukaan. Pianokonserttoa nro 2 Gulyak ei ollut sisäistänyt, musisointi RSO.n kanssa oli kauden avajaiskonsertissa voimatonta.

 Ilman riskejä ei saavuteta mitään ja alituinen etsintä on paikalleen jämähtänyttä, valmista täydellisyyttä tärkeämpää. Se herättää myös kuluneet teokset henkiin. Tulkinnallinen kunnianhimo tekee RSO:sta ja Oramosta jännittäviä. Kun kuuntelin orkesterin tulkintaa Beethovenin Eroica-sinfoniasta Wienin vierailulta, en ymmärtänyt ollenkaan, mihin Oramo pyrkii, mutta kiehtovaa se oli.

 Ja sitten kun RSO:n etsintä löytää tien kuulijan sydämeen, niin oksat pois. Esimerkiksi sen tulkinta Sibeliuksen Ensimmäisestä sinfoniasta Edinburghin musiikkijuhlilta (13.8.) vakuutti. Romanttisen paatoksellisena pidetystä, harpun pitseillä koristellusta teoksesta sukeutui kuin plastinen veistos, hedelmällisyyskultin pyöreä, muinainen maaäidin kuva, jota katsoja kiertää riitinomaisesti ympäri, sen kasvoja etsien.

 Teoksen pastellisävyt aivan kuin kuuntelivat kuulijasta tarpeeksi hienoa tarttumapintaa eivätkä päinvastoin ja rajut rytmit ja purkauksetkin imeytyivät pian pinnan alaiseksi lataukseksi, kuten finaalin hymnin potentiaaliseksi voimaksi, aivan kuin Henry Mooren veistoksissa, jotka suorastaan vaativat katsojaa kuljettamaan kättään veistoksen pinnalla, joka jatkuu ja jatkuu valtavana, täydellisenä ja viekoittelevana eri puolille, ylitse, ympäri ja ylevästi takaisin yhteen.

 Ja sitten kuulija nousee tuolistaan ja asettaa jalkansa varovasti takaisin lattialle, maaemon povelle. Tällaiseen yleisö reagoi mykistymällä, ei bravohuudoilla.

   

Harvinaisuus Sibeliukselta

Kun kuulin Sibeliuksen musiikin näytelmään Jokamies Lahden Sibelius-juhlilla vuosikymmenen alussa, aloin tyrkyttää teoksen laajaa largo, sempre misteriosoa ja sitä jatkavaa adagio di molto -osaa eri kapellimestareille yksinkertaisesti sillä perusteella, että kyse on mestarillisesta musiikista, jota ei esitetä siitä syystä, että Sibelius, jälleen kerran, ei markkinoinut musiikkiaan ja tehnyt siitä orkesterisarjaa ehkä sen vuoksi, että sen materiaalia päätyi hänen suuriin myöhäisteoksiinsa. Kyse on mitä herkimmästä musiikista, joka karakterisoi arkkityyppisiä sieluntiloja synnistä armoon ja vapahdukseen.

 Fyysikko Johannes Kepler uskoi, että arkkityypit, geometriset muodot löytyvät kaikille yhteisestä sielun osasta. Sibelius päätyi largossa ja adagiossa ilmaisuun, joka laskeutuu mietiskellen tällaisten muotojen pariin. Loputon toisto, hidas varioituminen ja voiman kasvu ennakoivat voimakkaasti minimalistista tyyliä ja on kuin maapallo pyörisi kromaattisessa avaruudessa hiljaa paikallaan, niin pirujen kuin enkelten tuudituksessa.

 Sibeliuksen teoksen kumppani on valittu mielenkiintoisesti, sveitsiläisen Frank Martinin musiikkia samaan keskiaikaiseen moraliteettiin Jokamies. Löysivätkö miehet yhteisen sielullisen jokamiehen sävelen sotien kurimuksessa? Jos Martin on tuntematon, niin solisti on kuuluisa: saksalainen baritoni Thomas Quasthoff.

 

Leino, asteroidi, Amerikka

 

Kuluvalla kaudella kuullaan, kuinka venäläinen Vladimir Fedosejev muotoilee Sibeliuksen Neljättä sinfoniaa. Lisäksi Oramo koettelee voimiaan Sarasteen alkuvoimaisen tumman bravuurin, Lemminkäis-sarjan parissa. Teos on ulkomailla varsin tuntematon, koska Sibelius julkaisi kokonaisuuden vasta neljäkymmentä vuotta säveltämisen jälkeen.

 Saraste johti teosta muun muassa Pariisissa ja Lontoossa, nyt Oramo vie sen Espanjan ja Portugalin kiertueelle loka–marraskuun vaihteessa. Keväällä Euroopan-kiertue vie Ateenaan asti.

 Vierailukonsertit ovat oma lukunsa, koska niissä orkesterin latinki on tavallista korkeampi ja yleisön vastaanotossa riittää jännitettävää. Omaa näkemystään voi verrata konserttien lehtiarvioihin, joista positiivisimmat löytää RSO:n nettisivuilta. Ilman toimittaja Outi Paanasen miellyttävää selostusta ja väliaikaohjelmia ei RSO-ihminen (homo rsoeticus) tule mitenkään toimeen.

 Julkisen palvelun kulttuurisesti kullanarvoinen tilausteosinstituutio elää toivottavasti ikuisesti. Tälle kaudelle Yleisradio on tilannut teokset ainakin Seppo Pohjolalta, Tapani Länsiöltä, Osmo Tapio Räihälältä, Paavo Korpijaakolta, Magnus Lindbergiltä ja lastenmusiikkia Severi Pyysalolta (Sammakkokuningas ja Bremenin soittoniekat).

 Mielenkiintoista on kuulla, millaisen uuden tason Kaija Saariahon psykologinen kolorismi löytää lauluissa Eino Leinon runoista. Lisäksi Suomen kantaesityksen saa orkesteriteos Asteroid 4479 Toutatis. Laajojen arkkitehtonisten kaarien rakentelu on terveellistä vastapainoa lyhytjänteisten laulujen ja aarioiden säveltämiselle, joita Saariaho on viime vuodet tehnyt.

 Maailmalla jännitetään, kuoleeko säveltäjä Elliott Carter ennen 100-vuotisjuhlaansa, jota RSO:kin muistaa tuoreen teoksen esityksellä. Carter on atonaalikoista luontevimpia, sillä hänen sävellyksensä ovat selkeitä ja musikaalisia. Hän kohtelee soittimia persoonallisesti ja hän on perinyt Igor Stravinskyltä rytmisen elävyyden.

 Säveltäjä Edgar Varèse vietti koko elämänsä marginaalissa. Kun häneltä kysyttiin suuria säveltäjiä, hän mainitsi Sibeliuksen vastapoolinaan, äärimmäisen ylevänä ja pelkistettynä. Onko Varèsen musiikki sitten äärimmäisen ´alevaa´ ja monimuotoista? Sarasteen johtama kaupunkisinfonia Amériques on kevätkauden kohokohtia. Jättikokoisen orkesterin soittimiin kuuluu myös urbaani Tuonelan joutsen: hälytyssireeni.

RSO:n (www.yle.fi/rso) konserttisarjat lähetetään YleRadio1:ssä keskiviikkoisin ja perjantaisin sekä uusintana sunnuntaisin klo 19. Yle Teeman Kausikortti välittää konsertin kerran kuussa. Internetissä kuulee suoran lähetyksen. Konsertit ovat kuultavissa Yle Areenalla viikon ajan ensilähetyksestä lukien.

 

 

 

Suuri levytystapaus 
   

Suuren säveltäjän suuren teoksen löytyminen on harvinaista. Paul Hindemithin Pianokonsertto orkesterille ja vasemmalle kädelle, Op. 29, löytyi vuonna 2002 Amerikasta. Teoksen vuonna 1923 tilannut pianisti Paul Witthenstein ei pitänyt siitä, eikä halunnut antaa sitä muillekaan, joten hän hautasi sen rojukasoihinsa.

 Samanlaisen kohtalon koki Sergei Prokofjevin Neljäs pianokonsertto, mutta Hindemithin tapauksessa käsikirjoitus oli ainoa laatuaan. Witthenstein tilasi teoksia myös Benjamin Britteniltä, Johann Straussilta ja Maurice Ravelin kuuluisan Konserton vasemmalle kädelle.

 Saksalaisen Paul Hindemithin (1895–1963) tunnetuin orkesteriteos lienee sinfonia Mathis der Mahler.
 Pianokonserton kantaesitti johtava vasemman käden taituri Leon Fleicher 2004. Pohjoismaiden kantaesitys kuultiin Oulun Madetojan salissa Olli Mustosen soittamana 2007. Ja toden totta, se on mestariteos: nuorekkaan raikas, leikkisä ja etenkin hidas osa on hypnotisoivan omaperäinen.

 Nyt suomalainen levy-yhtiö Ondine on ilmoittanut levyttävänsä teoksen ensimmäisen kerran. Curtis-instituutin sinfoniaorkesteria johtaa Christoph Essenbach ja solistista ensiyön oikeuttaan käyttää Leon Fleicher.
 Tämä on suuri kulttuuritapaus. Levy ilmestyy loppukeväästä 2009.