Lapin kullan kimallus -elokuva on tyylilajissaan paitsi puhdas suomalaisen perinteen jatkaja kevyessä maalailevassa kerronnallisuudessaan myös tyylipuhdas maskuliinisuuden ja suomalaisen mieheyden representaatio. Läsnä ovat vahvasti miesten välisen toveruuden tinkimättömyys, tiukka moraalisuus ja rehellisyys, miehen vapaudenkaipuun kyseenalaistamattomuus ja homososiaalisen kulttuurin turvallisuus: juopottelu, kuolema, uskonto, ystävyys, menestyminen, kovuus ja jopa rakkaus ilmentävät itsensä miesten keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Naiset näyttäytyvät elokuvassa yhtä merkittävässä roolissa kuin länsimaisen filosofian alkunäyttämöllä Platonin pidoissa: huorahtava nainen astuu näyttämölle modernissa meikissään ja laulaa melankolisen tai rivon viisunsa ja häipyy taas jättämättä mitään jälkeä itsestään. Toisen päähenkilön vaimo edustaa taas huoran madonna-paria: riutuvassa kurjuudessa kapisen lehmän kanssa ankeaa arkea elävä nainen, jonka elämäntehtävä on odottaa; odottaa miestään meriltä, kullanhuuhdonnasta, metsästämästä, savotasta, sodasta.
Elokuva toistaa pohjoisessa vallitsevia miesten ja naisten rooleja, mutta se kertoo muustakin. Siinä tuotetaan kuvaus Lapin symbolisesta merkityksestä ja se asettaa kysymyksen pohjoisen arkaaisesta feminiinisestä luonteesta. Kullan kaivaminen ja huuhtominen voidaan metaforisesti nähdä ehkä kaikkein puhtaimpana esimerkkinä länsimaisen maskuliinisen kulttuurin suhteesta feminiiniseen luontoon. Luonto resurssina, kohteena, kohtuna, joka kätkee salaisiin syvyyksiinsä elämää suuremman aarteen.
Elokuva vahvistaa näennäistä ristiriitaa: Lappi on toisaalta hyvin maskuliininen maakunta ja toisaalta sen voidaan sanoa symbolisesti edustavan feminiinisyyttä.

Mistä sukupuolessa on kysymys?

Lapissa kysymys sukupuolesta ja sukupuolten tasa-arvosta on vaikeasti tunnistettavissa. Koko asia peittyy "tärkeämpien" ongelmien alle. Oletuksena on ensinnäkin, että elämme tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa feminismi on menettänyt tehtävänsä. Toiseksi ajatellaan, että Lapissa tasa-arvokysymystä ei koskaan ole ollutkaan: naiset ovat olleet aina vahvoja ja itsenäisiä ja erityisesti saamelaiskulttuuria pidetään tasa-arvoisena. Kolmanneksi nousee kysymys etnisen vähemmistön asemasta: saamelaisten alisteinen asema nähdään naisten alistamista paljon tärkeämpänä. Ja kaiken lisäksi miehethän pohjoisessa huonosti voivat: ryyppäävät, syrjäytyvät, kärsivät, tappavat toisiaan, vaimojaan ja lopulta itsensä. Niinpä Lapissa kysymys sukupuolesta hukkuu periferiassa elämisen ja oman kulttuurin oikeutusta koskevien kysymysten alle: suurilla ongelmilla on helppo vaientaa väheksyntää ja mitätöintiä kokevat naiset, joille löytyy harvoin ymmärtäjiä naistenkaan keskuudesta.
Sukupuolinen eriarvoisuus on länsimaisessa kulttuurissa ylipäätään ollut vaikeasti tunnistettava ja tunnustettava asia; se mikä on lähinnä meitä on meille kaikkein vaikeimmin nähtävissä. Erityisen vaikeaa miehen on tunnistaa sukupuolen merkitystä, koska hän edustaa ihmisen (human) sukupuolta, joka on luonut kulttuurin käytännöt ja myös kielen, jolla asioita määritellään. Naiset ovat omaksuneet nuo määrittelyt ja pitävät niitä myös useimmiten itsestäänselvyyksinä.
Sukupuolen määrittelyä voidaan tarkastella useista eri näkökulmista. Miehet ja naiset voidaan nähdä yhtenäisinä toisiinsa verrattavina sosiaalisina ryhminä. Tällainen dikotominen vertailu ei ole kovin mielekästä; oleellisempaa on tunnistaa sukupuoli kulttuurisesti rakentuneina positioina, asemina. Mieheys ja naiseus tuotetaan kaiken aikaa sosiaalisissa käytännöissä, teksteissä, taiteessa, mediassa, kasvatuksessa, tieteessä ja niin edelleen.
Oma lähtökohtani on se, että sukupuolta ei voi redusoida sosiaaliseen rooliin tai biologiaan, vaikka niillä molemmilla on merkityksensä sukupuolen rakentumisessa. Maskuliinisuus ja feminiinisyys eivät ole niinkään yksilöllisiä ominaisuuksia, vaan kulttuurisia. Ne ilmenevät sekä ruumiillisissa kokemuksissa että erilaisissa kulttuurisin symboleissa kuten myyteissä ja metaforissa. Sukupuoliset merkitykset ovat siten osa kulttuurista alitajuntaamme ja siksi vaikeasti tunnistettavia. Niiden tunnistaminen edellyttää uuden lukutaidon oppimista. Jos siis väität, ettei naisen sukupuolella ole merkitystä, toimit samalla logiikalla kuin suomalainen, joka väittää saamelaiselle, ettei hänen etnisellä taustallaan ole väliä: älä sinä huolehdi siitä asiasta, me tiedämme sinun puolestasi, että olet tasa-arvoinen.
Pohjoissuomalainen tai lappilainen on synonyymi miehelle samalla tavalla kuin miesten elämänpiiri määrittää kansakuntia yleensä. Niinpä saamelaiset ovat poromiehiä, lappilaiset metsämiehiä, metsureita, viinamäenmiehiä. Tätä lappilaisuuden maskuliinista kuvaa pitävät edelleen yllä erityisesti kirjallisuus (Jari Tervo) ja elokuva (Lapin kullan kimallus, Kuningasjätkä). Ne ovat keskittyneet myyttisten sankareiden ja antisankareiden kuvaamiseen; naiselle on varattu passiivinen kotilieden lämmittäjän rooli erämaasta palaavalle macholleen. Niinpä naisia subjekteina ei tässä kulttuurissa "ole olemassa" - onneksi ihan viime aikoina ovat naiset alkaneet käyttää puheenvuoroja, joissa tasa-arvoidylliä puretaan.

Pohjoinen periferia - Suomen "nainen"

Länsimaisessa kulttuurissa keskeinen erottelu on ollut yhtenäisen, saman ja toisen välinen ero. Hallitsevissa dikotomioissa samuus, yhtenäisyys, homologisuus on merkitty maskuliinisella etumerkillä, jolloin naiseus on määritelty maskuliinisuuden kautta toiseksi. Toiseuden määreinä materiaalisuus, rationaalisen tavoittamattomiin jäävä mystisyys, syntymä ja kuolema, on assosioitu naiseen. Nainen on edustanut kulttuurin toista ja niinpä muutkin toiseuden asemaan jäävät ryhmät saavat samoja feminiinisiä määreitä: saamelaiset ovat irrationaalisia, halujensa ja himojensa varassa toimivia luonnonlapsia. Naiseen liitetty hallitsematon seksuaalisuus on liitetty myös saamelaisiin.
Tässä mielessä Lappi on ollut eteläisen Suomen "toinen" - nainen. Voidaan olettaa, että länsimainen "sivistys", jonka uudisasukkaat ja tutkijat Lappiin toivat, toi tullessaan myös länsimaisen sivilisaation maskuliinisuuden ja otti armolliseksi tehtäväkseen feminiinisten piirteiden kitkemisen lappilaisesta elämäntavasta. Tilanne vertautuu mielestäni Kanadan pohjoiseen. Rob Shields kuvaa teoksessaan "Places on the Margin", miten pohjoinen on kanadalaisille muutakin kuin maantieteellinen alue. Se on myös imaginaarinen vyöhyke, joka etelästä katsottuna näyttää tyhjältä ja valkoiselta. Ideologinen "Tosi Pohjola" on kuin tyhjä lehti, jolle voi heijastaa kuvia kanadalaisuuden olemuksesta ja jota vasten kaupunkilaista elämänmuotoa voi määritellä.
Pohjoinen on siis edustanut (ja edustaa yhä) valloitettavaa, arkaaista, pelottavaa - SIIS feminiinistä - paikkaa. Margaret Atwood on nimennyt kanadalaisen kirjallisuuden pohjalta Pohjolan luontoon liittyvinä feminiinisinä metaforina Jumalaisen Äidin, neitseellisen tyttären ja hirviön. Hän myös kuvaa, miten länsimainen mies on pyrkinyt sovittamaan suoran viivan ja neliskulmaisuuden pohjoisen monimuotoisuuteen ja miten kaaokselta näyttävä järjestys on kesytetty lainalaisuuteen. Kaarina Kailo menee vielä pidemmälle kuvatessaan alkuperäistä pohjoista tilana, jota ovat määrittäneet jumalattaret, feminiiniset myytit ja metaforat. Alkuperäinen vitalistinen maailmankuva on juhlinut syntymää, raskautta, sisaruutta, maata, tunteita, maailmaa. Se on korvattu länsimaisella mekanistisella maailmankuvalla, jota määrittäävät logosentrismi, isä-poika -suhde, hierarkia, taivas. Luonnonuskontoon liittynyt jumaluus on saanut väistyä kristittyjen maskuliinisella, kuolemaa korostavalla jumaluudella.
Pohjoinen on ollut tila, jota tulija on voinut käyttää hyväkseen, raiskata ja hyödyntää, mutta jonka karnevalismiin hän on voinut myös paeta arkea. Pohjoisen hedelmällisyyttä on voitava käyttää hyväksi, mutta samalla on varottava sen tyhjentämistä kuiviin. Kehitystä tulee rajoittaa, jotta pohjoinen säilyttäisi toiseutensa: "kulttuurinen sydänmaa tulee säilyttää". Suomen Lappi vastaa hyvin Shieldsin kuvausta: koneellinen kullankaivuu ja vesistörakentaminen raiskaavat luontoäitiä ja aluepolitiikan lopettaminen heikentää alkuperäisen elämäntavan jatkamista jättäen Lapin turistien karnevalistiseksi temmellyskentäksi.
Tuskin voimme rekonstruoida alkuperäiskulttuurin maskuliinisuutta tai feminiinisyyttä, mutta on mahdollista, että nykyisen pohjoisen kulttuurin uhmakas maskuliinisuus on ilmausta pyrkimyksestä vapautua suomalaisen kulttuurin pohjoiseen liittämistä toiseuden määreistä. Syrjäytetty ja alistettu hakee kyllä oman kohteensa, johon nähden ylemmyyttä voi osoittaa. Lappi Suomen naisena on tuskin imarteleva määre pohjoisen miehelle - ei varmaan naisellekaan. Kaikkihan me haluamme olla vahvoja subjekteja, jotka määräävät itse elämästään. Alisteinen naisinen asema pakottaa Lapin miehen aggressiiviseen, mustasukkaiseen puolustusasemaan etelän vareksia, herroja ja luonnonsuojelijoita vastaan: mieluummin vaikka tuhoan maani/naiseni, kuin sallin muiden määrätä sen käyttöä. Maskuliininen uho kumpuaa kollektiivisesta alitajunnasta ja siihen kätkeytyvästä loukatuksi tulemisen uhkasta. Tällöin liikutaan alueella, joka ei noudata rationaalisen keskustelun logiikkaa eikä helposti antaudu kielen kuvattavaksi.