Se päivä oli kaunis. Noin kolme tunnin linja-automatka häivytti mielestäni koko jännityksen ja ennakkoluulot. Nautin aina tällä tavoin matkustamisesta, pääsen helpommin kuin muualla irti kierteestä, omaan oikeaan olotilaani, universaaliin tapahtumiseen, jossa jokainen liike ja kohtaaminen on ainutkertainen. Nyt tämä alkutalven maisema herätti minussa nukkuneen taiteilijan; tunsin ja tiesin, ja tiedän yhä, että jonakin päivänä tulen muistoista maalaamaan monta taulua tuon tien varrelta: järviä ja kuusia, jänkä, kuloheinää ja kuuraa, isompi järvi sulana, toinen yönpaksun jään peitossa, kolmas riitettä rannoillaan. Ja korpikuuset kultalatvat – niin täynnä käpyjä, että ihmettelee, miten pysyvätkin vielä pystypäisinä, aurinko kultaa käpyjen suomut loistamaan, miten en ole tätä koskaan ennen nähnyt! Tämän matkankin takia vain kannatti lähteä, vaikkei saisikaan heihin mitään kosketusta.

He asuvat kansakoululla, yläkerrassa. Alhaalla on vielä lapsia, Timo on ikkunasta huomannut ja tulee vastaan. Hänellä on pitkä parta ja tukka, sen olen nähnyt jo kuvista, äänikin tuntuu tutulta (olen jo ennenkin huomannut, miten tärkeä osa persoonallisuutta ääni on, siihen petyn raskaimmin, sitä on vaikea korvata muilla puolilla), jotenkin on kuin en tulisikaan ensi kertaa. Niin, totta on: unessa kävin, mutta vain työhuoneen muistan, vähän sotkuisen sopen, ja sitten todellisuudessa: varsinaista työhuonetta ei olekaan, on vain iso, tavallisen kalliisti kalustettu olohuone, ja muut lisähuoneet lapsille ja vanhemmille. Keittiöstä tulevat tytöt: Tuula ja Tuuli, äidillä pitkä tukka, tyttärellä lyhyt.


Minulla on itse tehtyjä tuliaisia, jotta "jää sulaisi", mutta huomaan: mitään jäätä ei olekaan. Puhumme samaa kieltä, vain pieniä murre-eroja, eikä taukojen aikana tule kiusallista hiljaisuutta. Juomme kahvia, Lapin vierasjuomaa, myöhemmin huomaan, että sitä juodaan tässä perheessä vielä enemmän kuin meillä. Timo ja Tuula polttavat, piippua ja tupakkaa. Jussi tulee postista, tuo päivän lehdet, joita isäntäväki heti selailee.

Jussi on 5- ja Tuuli 4-vuotta, he eivät ujostele, he kyselevät enemmän kuin ehdin vastata. Lapset ovat osa vanhempiaan, lapsista näkee, millainen heidän isänsä ja äitinsä on, ei vain lapsen kasvattajana, vaan myös ihmisenä. Melkein heti Tuuli tuo minulle isänsä viimeisen kirjan "Kyyhky ja Unikko", joka on juuri tullut kauppoihin, ja samalla kertoo, että isä on kirjoittanut muitakin. Mitä äiti tekee, siitä hän ei kerro, ehkä hänkin on tottunut siihen, että vieraat, jotka tulevat, ovat enemmän kiinnostuneita isästä ja isän kirjoista kuin äidistä ja äidin tauluista – tai hänestä, Tuulista. Tuulan tauluja ei näy monta, ehkä hän on saanut myytyä, en kysy siitä, käsitöistä ja kankaanpainannasta kysyn, mutta Tuula vastaa vaisusta: "Ei, en minä osaa... nuo seinällä ovat Hannu Tuomaisen..." Tuula on aikaisemmin ollut piirustuksenopettajana, elättänyt perhettä alussa, kun oli vielä vaikeampaa, kun ei ollut edes apurahoja, nytkin on vaikeaa, vain eri tavalla. Nyt Tuula pitää paperikauppaa Pellossa, pieni palveluyritys, lähinnä nuorille, tuskin se paljon tuottaa. Tuulan akvarelleja on pidetty persoonallisina ja korkeatasoisina – luulisin kuitenkin, että Taiteilija hänessä on joutunut odottamaan, tinkimään, kieltäytymään, hänen tiensä sillä taholla on vasta alussa, kun sensijaan Timo – kenties huipulla. Yhdessäeläminen, kulkeminen ei silloin aina ole helppoa, ei pelkkää läheisyyttä, hellyyttä. On myös yhteentörmäämisen, särkymisen, haavoittamisen vaara, kuilun repeämisenkin vaara. Emme me tästä puhu, ei tämän tarvitse olla heille juuri nyt ajankohtainen, se voi olla pelkkää teoriaa, olettamusta, ehkä minä vain selitän itselleni sillä tavoin Tuulan hiljaista mukana olemista.

En ajattele heidän ikäänsä, Tuulan ja Timon, tiedän että vuosia on vähän, mutta se ei merkitse mitään. Varsinkin Timon koen enemmän Henkenä kuin ruumiillisena olentona, ja kuitenkin kosketus on todellinen. Keskustelemme lähes kaiken aikaa, ajankohtaisista ja ikuisista kysymyksistä. Sillä välin kun Tuula on mennyt käymään Pellossa (sinne on n. varttitunnin matka ja käynti on jokapäiväinen; tänään olisi kyllä kaksi erikoisasiaa, saada autoon akku ja uusi H-lehden numero, koska siinä on kuulemma "jymyjuttu" Timosta) Tuuli kilpailee isän kanssa minun mielenkiinnostani. Jussi liikkuu myös jossain lähimailla. Törmään täälläkin "yksityisongelmaani": miten olla monen kanssa samanaikaisesti, miten jakaa tasapuolisesti aikansa, ajatuksensa? Sanomalla jollekin "kyllä" sanoo samalla toiselle "ei". Timo komentaa Tuulia ja Jussia lastenhuoneeseen, jossain vaiheessa Tuuli itkee hyljättynä, minä lohduttamaan ja puhumaan "järkeä". Keskustelemme lastenkasvatuksesta, vapaasta ja ahtaasta, siitä, miten kovalla koetuksella hermot ovat, kun joutuu työnsä takia (kirjoittava ihminen varsinkin) olemaan paljon sisällä, lasten keskellä, joista helposti tulee vapauden vallitessa vaativaisiakin.

Kyllä joitakin sääntöjäkin pitää olla, sanoo Timo. Muutenkin tämä asuminen tällä tavoin, yläkerrassa, ettei edes piha tunnu omalta, ja ikään kuin puolivälissä kaupunki- ja maalaisasumista, on hermoja rasittavaa. Minulle jää se käsitys, että hän liikkuu aika vähän ulkona luonnossa. Edellisenä pyhänä hän on tosin käynyt elämänsä ensi kerran jänisjahdissa.


Kirjoistakin puhumme vähän (kaiken aikaa luen välillä "kyyhkyä ja unikkoa", en osaa kysyä mitään sen johdosta, yritän vain tiedostaa, että tuo ihminen, joka puhuu kanssani, on kirjoittanut tämänkin), samoin julkaisemisesta ja lukemisesta. Tunnustan, etten ole lukenut kaikkia Timon kirjoja, että tämä edellinen "Lumen pelko" vaikutti minuun eniten, tunsin yhtymäkohtia Kafkaan ja Sandemoseen.  Kerron, että hänen lausuntonsa (joskus kirjailijanuransa alussa): "En lue juuri mitään, en halua, tarvitse", ärsytti minua, vaikka en uskonutkaan siihen täysin. "Miten se muka luulee selviävänsä niin, olevansa niin omavarainen!" ajattelin. "En minä paljon olekaan lukenut ensimmäisen oman kirjani jälkeen, ennen sitä kylläkin aika paljon. Pelkään kai jotenkin vaikutteita ja toisaalta: en nauti lukemisesta, en koe ns. lukuelämystä, tarkastelen liian paljon rakennetta ja kieltä, yleensäkin teknillistä puolta. Ja omat kirjanikin teen sillä tavoin, älyllisesti tarkoin tutkien ja punniten, vaikka tunne on myös tietenkin mukana, se on kuitenkin vain taustalla, alistetussa asemassa – mutta päinvastaiseksi kirjailijatyypiksihän minut on koettu ja kuvattu! Ja niinhän se onkin: silloin kun rakenne, teknillinen konstruktio on kunnossa, sitä ei huomata, se jää yleensä lukijalta tiedostamatta, vain silloin kun se on kehno, huonosti tehty, siihen kompastuu jokainen, se paistaa läpi vahvimmankin tunnelatauksen." – Selailen kirjahyllyä, se on aika iso, seinän täyttävä, ylähyllyllä Timon tekemiä kipsiveistoksia. Kysyn lähinnä kirjoista, jotka ovat minulle tuttuja, merkitseviä, mutta vain harvoja niistä hän on kunnolla lukenut voidakseen sanoa mielipidettään. "Oikeastaan vain Shakespearen eräät draamat, kuten "Hamlet" ja "Othello" ovat minulle pysyvimpinä jääneet mieleen", hän toteaa vähän pahoitellen.

Posti on tuonut myös erään kirjeen, jota Timo päivän kuluessa monta kertaa vilkaisee. "Se on Kirjailijaliitolta", hän sanoo, "erosin siitä äskettäin, ja tässä on vastaus". Ei hän näytä sitä minulle, Tuula lukee sen mutta eivät he siitä sen kummemmin keskustele. "Voisihan siitä pitkäänkin kirjoittaa, mutta eipähän nyt...", hän sanoo, kun kysyn, haluttaisiko heti vastata siihen. Timon nimiin on pantu idea kunnankirjailijasta. Nythän sitä kokeillaan Joensuussa. Olen itse kirjoittanut joskus tuon ajatuksen järjettömyydestä ja kun nyt puhumme siitä, epäilen yhä, voidaanko sitä hyväksyttävänä ja toimivana toteuttaa, virkojahan ei kuitenkaan olisi jokaiselle, miten oikeudenmukainen valinta suoritettaisiin, vaadittaisiinko sitten, että on kirjoitettava niin ja niin paljon hyvää tekstiä säilyttääkseen virkansa. – Ei kai se oikein käykään, sanoo Timo, noin puolet kirjailijoistahan sitä paitsi asuu Helsingissä, parempi olisi valtion palkka, mutta nimenomaan palkka eikä apuraha, ja minusta kaikki säätiöitten apurahat pitäisi lopettaa, niitä kasaantuu vain yksille samoille silloin kun he ovat pinnalla, muina aikoina ei mitään. Rehellinen palkka vain, ja kokonaan erossa hyötynäkökohdista, olisi nähtävä arvona sinänsä se, että kirjailija kehittää, viljelee kieltä.


Kirjojen kustantamisesta ja myynnistä puhumme myös. Kirjat ovat nykyään yleisesti ottaen aivan liian kalliita, ja kuitenkin ainoa, joka siitä hyötyy, on kirjakauppias. Hänen palkkioprosenttinsa on suurin ja kuitenkin hänen riskinsä on pienin. Miksi näin? Koska kirjakauppiailla on niin luja ammattiliitto ja vahva perinne, Kirjailijaliitto ja kustantajat ovat voimattomia. Kuluttajat, lukijat taas ovat helposti puijattavissa, johdettavissa ostamaan huokeampaa sensaatiokirjallisuutta, jota nyt ensi vuoden alusta lähtien aletaan myydä kaupassa kuin kaupassa. Pyritään siis irti kirjakauppojen yksinvallasta, mutta samalla ajaudutaan siihen, ettei kukaan rehellinen kirjailija ennenpitkää saa tekstejään julkistettua. Ulkomainen best-seller-kirjallisuus, jonka myyntiluvut jo ennakolta tiedetään, työntää tieltään vähitellen kaiken ns. vakavamman taidekirjallisuuden.


Useamman kerran Timo toteaa: "olen kirjoittanut hyvin vähän, melkein kaikki on julkaistu, ei ole mitään konseptejakaan. En yleensä näytä kenellekään keskeneräistä työtäni, en Tuulallekaan." Ihmettelen sitä, älyllisesti ja harkiten kirjoittavalla luulisi olevan montakin eri versiota samasta teemasta. Ja lukiessani nyt "kyyhkyä ja unikkoa" ajattelen: eikö tästäkään? näin selkeätä ja kirkasta, moniväristä ja musiikillista yksin syntyneenä, ilman kaksoissisaruksia, miten se on mahdollista? Miten kartoittaa luomistapahtumaa, miten tehdä sille tiet itsessään ja itsestä pois – se on kuin tähdenlento, yllättävä ja ainutkertainen, vaikka tarkkojen lakien alainen sekin.

Heti tullessa annoin Timolle nähtäväksi oman eilisen kirjoitelmani, kiitoskirjeen Tito Collianderille hänen muistelmistaan, jotta hän sitä kautta tutustuisi myös minuun, ja samalla näkisi, miten kirjoitan. Minusta ihmisellä, josta kirjoitetaan, jota käydään sitä varten oikein haastattelemassa (minun käyntini ei muodostunut sellaiseksi, eniten taisin itse puhua ja tulla haastatelluksi), on oikeus jo etukäteen tietää, mihin tapaan kirjoitus tehdään, ja ainakin ennen painamista nähdä koko teksti. Hyvin harvoin niin tehdään, Timo sanoo, ja hän on harmissaan em. H-lehden artikkelista, joka on tehty aivan tietämättä, muilla asioilla liikkuen. Illalla kun lehti saadaan, huomataan kyllä, ettei olisi kannattanut harmitella; juttu oli vain ylimainostettu.

Timon kirjoja kohtaan on eräissä kunnissa harjoitettu puolivirallista sensuuria, niitä ei esim. ole hyväksytty hankittavaksi kunnan kirjastoihin. Moraalisista ja uskonnollisista syistä kai. Ei hän ole itse ollut siitä ensin tietoinenkaan, vain sen, ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan, hän on alkuun kipeästi kokenut, ja vieläkin ehkä. Silti hän ei muuta etelään. – Tuo, että Timon kirjoja on pidetty pahennusta herättävinä, on kummallista – voihan olla, että kirjoja voi lukea niinkin, tuijottaen vain määrättyihin kohtiin, samalla tavoin kuin ihmisruumiiseen. Mutta kun keskustelemme esim. siitä, minkä verran tulisi sallia ja toisaalta "sensuroida" sellaisten teosten (sekä kirjallisten että muitten taiteen alojen) julkistamista, jotka ovat selvästi ja voittopuolisesti elämänkielteisiä, tai silloin kun sivuamme kolmannen maailman hätää ja meidän omaa elintasoamme, huomaan, että hänellä on hyvinkin korkea moraali ja ennen kaikkea – elämänmyönteinen näkemys. Tosin hän ei usko, että yksityinen ihminen pystyisi paljonkaan vaikuttamaan maailmaa muuttavasti, vaan että muutoksen olisi tultava kokonaisvaltaisena, joukkoliikkeenä – silti siihen kuluu aikaa, mikään äkkiratkaisu ei auta. Uskosta ja uskovaisuudesta puhuessamme jännityn vähän; minulle se on tärkeä samalla kertaa kipeä ja iloinen, turvallinen asia, persoonallinen usko Kristukseen. En oikein saa selvää, onko se Timollekin, niin kuin monelle muulle, eräs asia toisten asioiden joukossa, eräs puoli ihmiselämää, sen vain ymmärrän, ettei hän voi hyväksyä kulttiuskonnollisuutta eikä fanaattista, diktatuurimaista uskoa. – Keskustelemme myöhään yöhön. Aamulla on aika kova pakkanen. Jätän isäntäväen nukkumaan, kun kiirehdin autoon. Jussi ja Irina-koira hyvästelevät. Tuntuu mukavalta lähteä, koska ei ole tullut turhaan. Neljä uutta ihmistä, jotka nyt ovat tuttuja, joilta on saanut enemmän kuin osaa kertoa.

Aune Mäkinen

KALTIO 7-8/1970