 |
|||||||||||||||||
|
|||||||||||||||||
 |
|||||||||||||||||
|
Aikakauslehti www-artikkelit |
|
|
Suomalaisten alkuperä Kyösti Julku: Suomalaisten kaukaiset juuret 3/02 |
|
|
Keskustelu: 1. Ante ja Aslak Aikio: 2. Kyösti Julku, Oulu: 3. Angela Marcantonio, La Sapienza, Rooman yliopisto: 5. Kalevi Wiik, Turku: 7. Ante ja Aslak Aikio: 8. Prof. Raimo Anttila, University of California, Los Angeles 9. Ago Künnap:
Suomalaisten fantastinen menneisyys
Historian emeritusprofessori Kyösti Julku esittää kirjoituksessaan Suomalaisten muinaiset juuret (Kaltio 3/2002) värikkään tulkinnan suomalaisten varhaishistoriasta. Suomalaiset olisivat sen mukaan eurooppalaista muinaiskansaa, joka on jääkauden jälkeen asuttanut suurta osaa Pohjois-Euroopasta. Artikkelinsa Julku perustaa kuitenkin vain muutamaan väitteeseen, joita on syytä tarkastella kriittisesti. Kyseenalaisia väitteitä Mitä kirjoittaja tässä tarkoittaa "suomalaisella"? Hän liittää termin aikatasoon, jossa suomalaisia ei sanan missään merkityksessä ollut olemassa. Suomen kansan ja kielen muotoutuminen on noin 16.000-22.000 vuotta myöhäisempi prosessi, Swidryn kulttuurinkin osalta vähintään 8.000 vuotta. Puhe jääkauden aikaisista suomalaisista on samantapaista aikatasojen sekoittamista kuin vaikka pohdinta Rooman valtakunnan vaikutuksesta mammuttien sukupuuttoon. Julku ei myöskään perustele väitettään suomalaisista paikannimistä. Ajatuskulkuun sopivia lähteitä onkin vaikea löytää, sillä esimerkiksi puolalaisslavisti T. Lehr-Splawinski 1940-luvulla esittämät tämänsuuntaiset luulot on torjuttu perusteettomina jo kauan sitten (ks. esim. Joki, Uralier und Indogermanen, 1973, s. 174-). Vastaavia epäuskottavia väitteitä tapaa Julkun tekstissä yhtenään. Perustelematta jää esimerkiksi väite Dneprin ja Donin varsien paikannimien suomalaisperäisyydestä ja ajatus Dneprin laaksosta löytyneiden "vanhaeurooppalaisten muotojen" yhteydestä suomalaisiin. Julku antaa myös paljon painoa Ago Künnapin oletuksille saamen ja baskin kielten yhteyksistä. Tätä tutkimusta (Vöimalikud keelevahetused uurali keelte rühmas) ei kuitenkaan ole julkaistu, ja sen käsikirjoituksesta päätellen tekijä ei tunne edes saamen kielen perusteita. Väitteet saamen kielen baskilaisesta substraatista ovat siis perusteettomia. Villakoiran ydin Omaan arvoonsa joutaa myös väite, että Julku ja hänen tutkijakumppaninsa ovat ensimmäisenä soveltamassa monitieteistä analyysiä suomalaisten esihistoriaan. Suomalaisten alkuperää koskevat selitysmallit ovat 1800-luvun loppupuolelta lähtien aina nojanneet monitieteiseen analyysiin, eikä sen varjolla voi enää väittää kulkevansa kehityksen kärjessä. Eikä Julkun oma malli edes ole erityisen monitieteinen, vaan se perustuu lähinnä arkeologisen aineiston ja nykyisten kielten ja kansojen mielivaltaiseen samaistamiseen, jota tuetaan valikoiduilla ja kyseenalaisilla väitteillä muista tieteistä. Monitieteinen tutkimus edellyttää mallia, joka selittää kaikkien tieteiden kaikki havainnot. Julkun malli on ristiriidassa kielitieteessä jo sata vuotta sitten varmistettujen tulosten kanssa, joten se on mahdoton, vaikka se sopisikin joihinkin arkeologisiin havaintoihin ja hivelisi kansallista itsetuntoa. Alalla, jonka tulkinta ja esitystapa ovat vaikeita, tällainen populismi saa valitettavasti paljon helpommin julkisuutta kuin vakavasti otettava tutkimus. Näkemys suomalaisista koko Euroopan asuttajina liittyy kansalliseen traditioon, joka pyrkii rakentamaan suomalaisille mahtavaa muinaisuutta. Suuntausta edusti uljaimmillaan Sigurd Wettenhovi-Aspa (1870-1946), joka "tiesi" suomalaiset Egyptin, Intian ja Kiinan muinaisten korkeakulttuurien perustajiksi. Julkunkaan naseva kirjoitus ei kuulu tieteen piiriin, vaan tähän nationalistisesti motivoituneeseen fantasiakirjallisuuteen. Ante Aikio ja Aslak Aikio
"Wie es eigentlich gewesen ist" Professori Kyösti Julku Puuttumatta Aikion veljesten kultivoituneen kannanoton "Suomalaisten fantastinen menneisyys" yksityiskohtiin kiinnitän huomiota vain kokonaisasetelmaan. Katson myös puuttumisen solvauksina esitettyihin kohtiin ajan tuhlaukseksi. Näyttää siltä, että oppineisuudestaan huolimatta veljekset ovat jääneet junasta pahan kerran. Jo noin 15 vuoden aikana on perinteellinen suomalais-ugrilaisuutta käsittelevän tutkimuksen pohjalla ollut paradigma osoitettu perin pohjin virheelliseksi geologian, arkeologian, genetiikan ja fyysisen antropologian tuomin uusin tiedoin ja välinein. Suurinta osaa kielentutkijoista tämä tosiasia ei ole liikauttanut lainkaan, vaan he ovat tyytyneet toistamaan eilisen päivän totuuksia ja mananneet tutkimuksen uudistajia. Ilmeisesti he nyt repäisevät vaatteensa lopullisesti tai sitten vaikenevat tyystin, kun kielitieteen puolellakin on vanha paradigma tuhottu. Tutkimuksessa on täällä Suomessa - ja yleisemminkin - havaittavissa kaksi konsensusvaihetta. Niistä ensimmäinen oli niinsanotun muuttoteorian aika vuoteen1980, jolloin pidettiin Tvärminnen symposium. Sen jälkeen ei kukaan enää puhunut muuttoteoriasta, vaan tilalle tuli lähinnä Meinanderin esitelmän - tosin varovaisen - pohjalta uusi konsensus, jonka mukaan tyypillinen kampakeramiikka merkitsi suomalaisten tuloa maahansa. Eräänlaisena esimaanjäristyksenä tuli sitten vuonna 1987 ulkopuolisen, Amerikassa koulutuksensa saaneen Milton Nuñezin artikkeli, jossa hän osoitti maamme asutuksen jatkuvuuden aina ensimmäisistä asukkaista tähän päivään. Keskustelu lähti liikkeelle nihkeästi, mutta se lähti, ja tärkeimmäksi forumiksi tuli Roots-kongressien järjestelmä. Kongresseja on nyt pidetty viisi, vuosina 1997, 1998, 1999, 2000 ja sitten 2002. Nimenomaan näissä kongresseissa tulivat kuvaan voimakkaasti mukaan.myös genetiikka ja fyysinen antropologia, ja näiden keskustelujen pohjalta tultiin siihen tulokseen, ettei hypoteesi uralilaisesta kantakielestä voi pitää paikkaansa. Vahvistus kielitieteen pohjalta saatiin, kun italialainen fenno-ugristi Angela Marcantonio tänä vuonna julkaisi teoksensa "The Uralic Language Family. Facts, Myths and Statistics". Se merkitsee maanjäristystä, jota jo Nuñezin artikkeli enteili. Jännityksellä jään nyt odottamaan kielentutkijoiden reaktiota, kun hypoteesi uralilaisesta kantakielestä on kaatunut omaan mahdottomuuteensa. Perusreaktioita ovat tietysti lähteminen mukaan Marcantonion linjalle ja sitten toisaalta vaikeneminen. Haluaisin mielelläni lukea yrityksistä kaataa Marcantonion käsitykset. Mutta laajemmin ottaen tilanne on tietysti se, että maanjäristystä seuraa tavallisesti joukko jälkijäristyksiä. Niiden tultua perinteellisistä käsityksistä on jäljellä enää, rippeita, jos niitäkään voi olla Marcantonion jyrähdyksen jälkeen. On selvää, että Kaltion artikkeliin jäi paljon puutteita, sillä jouduin sitä lyhentämään armottomasti. En mina nyt aivan niin hölmö ole kuin veljekset otaksuvat enkä myöskään aivan niin tietämätön. A. Joen lisäksi kriitikoista Puolan paikannimien suhteen voin mainita myös P. Hajd1/2n ja E. Niemisen. Mutta se siitä. Palaan asiaan lähiaikoina laajemmissa ja yksityiskohtaisemmissa artikkeleissa, jotka on varustettu myös lähdeviitteillä. Yritän sanoa asiat niin yksinkertaisesti, että vähäiselläkin ymmärryksellä varustetut tajuavat. Aiheetta enempään Kyösti Julku
Suomalaisten kaukaiset juuret - Kyösti Julku FT Angela Marcantonio Tässä lyhyessä arvostelussa tarkoituksenani on kiinnittää lukijoiden huomio Kaltiossa (Pohjoissuomalainen Aikakauslehti 3/2002) ilmestyneeseen professori Kyösti Julkun kirjoittamaan mielenkiintoiseen artikkeliin: Suomalaisten kaukaiset juuret (sivut 99-106). Tämä artikkeli tarjoaa yleiskatsauksen tärkeästä hiljattain tiedepiireissä virinneestä keskustelusta suomalaisten ja muiden suomensukuisten kansojen juurista, ja artikkeli on suomenkieliselle maallikollekin helposti avautuva. Viime aikoihin saakka on pidetty itsestäänselvyytenä, että suomen kieli (yhdessä muiden Pohjois-Euroopan kielten kanssa) on "suomalais-ugrilainen / uralilainen" kieli ja että suomensukuinen kansa on saanut alkunsa esi-historiallisella ajalla Ural-vuoriston läheisyydessä. Kirjoittaja, professori Julku, on historian emeritus professori Oulun yliopistossa ja korkeasta iästään huolimatta tiedepiireissä häntä pidetään "kapinoitsijana", joka on asettanut vallitsevan käsityksen kyseenalaiseksi historiallisten ja arkeologisten todisteiden perusteella. Lyhyesti sanottuna professori Julku kieltää "uralilaisen kanta-kielen" olemassa olon. Professori Julkun artikkelissa (niin kuin myös monissa muissa hänen kirjoituksissaan) esiintyvä katsaus historiallisiin ja arkeologisiin todisteisiin puhuu puolestaan, niinpä mikään arvostelu ei pysty korvaamaan alkuperäisen artikkelin tarjoamaa nautintoa. Tarkoituksenani onkin tässä lyhyessä arvostelussa kiinnittää huomiota ainoastaan kahteen professori Julkun artikkelissa esiintyneeseen avaintulokseen. Nämä tulokset muodostavat mullistavan todistusaineiston, joka asettaa kyseenalaiseksi vallitsevan suomalais-ugrilaisen/uralilaisen paradigman. Pyrin myös käsittelemään näitä tuloksia viimeaikaisten lingvististen löytöjen valossa, mukaan lukien omani (ks. esim. Marcantonio 2002: The Uralic Language Family. Facts, Myths and Statistics, Oxford: Blackwell), jotka osoittavat, että vallitseva lingvistinen malli ei näytä olevan edes todellisten lingvististen todisteidenkaan tukema. Kyösti Julku aloittaa tärkeällä ennakko-olettamuksella tavasta, jolla asiaa tulisi lähestyä: "Varsin yleisesti hyväksytty ajatus on yhä, että me itämerensuomalaiset olemme Vaikka tämä lausunto saattaisikin näyttää itsestään selvältä, on se itse asiassa ehdottoman tärkeä ennakko-olettamus - jota tieteellisissä piireissä ei yleisesti ole seurattu. Itse asiassa vastoin yleistä uskomusta lingvistinen todistusaineisto ei edes tue käsitystä koko suomalais-ugrilaisen/uralilaisen perheen olemassaolosta! Monet historioitsijat myöntävät ettei heidän todistusaineistonsa sovi perinteiseen malliin, mutta he tietävät (kielitieteestä) mallin olevan oikea ja näin ollen heidän täytyy tulkita löytönsä uudelleen, jotta nämä olisivat mallia vastaavia. Näin historialliset lähteet näyttävät tukevan kielitieteellistä mallia. Kielitieteilijöiden kirjoittamat artikkelit vuorostaan usein nojautuvat historiallisiin lähteisiin, jotka ovat todisteina tukemassa kielitieteellistä mallia! Todellinen noidankehä. Tämä on lausunto, johon lingvistinä minun täytyy täysin yhtyä, mutta ei ainoastaan yllä mainitun noidankehän riskin vuoksi. Itse asiassa mielestäni pelkän lingvistisen analyysin pohjalta on yleensä vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, määrittää mistä (oletettavasti) vanha kansa-kieli tulee. Suuri osa kielitieteilijöistä luottaa kuitenkin tähän analyysiin, ja he ovat myös saaneet muiden alojen tutkijat uskomaan, että "historiallisen / vertailevan kielitieteen" menetelmää käyttäen voi erottaa ja vahvistaa suurella todennäköisyydellä eri kieliperheet/yhteisöt sekä niiden alkuperäiset lähtökohdat ja arvioidun iän. Näin on esimerkiksi indoeurooppalaisten ja myös uralilaisten kieliperheiden kohdalla, joiden olemassaolo, alkuperä ja lähtökohdat on lingvistien yleisen uskomuksen mukaan tieteellisesti vahvistettu pelkästään kielitieteellisen analyysin menetelmän avulla. Todellisuudessa tämä uskomus on enemmänkin myytti kuin fakta, sillä rekonstruoidut kielitieteelliset elementit (sanat, morfeemit, foneemit) ja vastaavat rekonstruoidut kanta-kielet, joihin kieliperheisiin jaottelu perustuu, ovat pelkästään abstrakteja (ja usein mielivaltaisia ja/tai helppoja manipuloida) lingvistisiä kaavoja. Nämä kaavat saattavat jopa olla riittäviä osoittamaan yhtäläisyyksiä kielten välillä ja tuomaan esille joitakin "johtolankoja" niiden alkuperästä ja menneisyydestä (vaikka tässäkin on tunnustettuja metodologisia vaikeuksia), mutta niitä ei voi ajoittaa tai paikantaa, joten niistä ei voi saada selville edes jossain määrin tieteellisesti todistettua historiallista todellisuutta. (Muista historiallisen lingvistiikan menetelmiin liittyvistä kysymyksistä ks. esim. A. Fox 1995: Linguistic Reconstruction. An Introduction to the Theory and Method, Oxford: Oxford University Press ja S. Zimmer 1990: "The investigation of Proto-Indo-European history. Methods, problems, limitations". In When Worlds Collide: The Indo-Europeans and the Pre-Indo-Europeans, Karoma: Ann Arbor). Tämä asiaintila muuttuu yhä vakavammaksi uralilaisen tutkimuksen alueella. Itse asiassa, kuten yllä olen maininnut, vallitsevan uralilaisen teorian perusväite, jonka mukaan noin 8000/6000 vuotta sitten Uralin vuoriston alueella eli tiivis kanta-suomalais-ugrilaista/uralilaista kieltä puhuva kanta-yhteisö, ei myöskään ole kielitieteellisen todistusaineiston tukema. Seuraavan tosiasian mainitseminen riittää selittämään maallikkolukijalle mitä tämä käytännössä tarkoittaa. (Niin kutsutun) uralilaisen perheen eri haarojen välisistä huonolaatuisista ja vähäisistä yhtäläisyyksistä johtuen lingvistit eivät itse asiassa koskaan ole onnistuneet rekonstruoimaan uralilaista kanta-kieltä - vertailevan menetelmän puitteissa kanta-kielen rekonstruointi on välttämätön edellytys (conditio sine qua non) kieliperheen määrityksessä. Toinen tärkeä Kyösti Julkun lausunto: Professori Julkun toinen tärkeä väite on se, että "suomalaiset eivät tulleetkaan idästä (niin kuin perinteellinen suomalais-ugrilainen teoria olettaa) vaan etelästä ja lännestä". Tarkemmin, suomalais-ugrilaisten heimojen varsinainen muutto tapahtui kahtena virtana mesoliittisella kaudella: etelästä pohjoiseen ja koilliseen ja lännestä itään. Mitä sitten tulee suomalaiseen ihmiseen antropologisesta näkökulmasta Professori Julkun mukaan suomalaiset ovat ilman muuta alkuperäisiä eurooppalaisia heimoja, ts. vanhoja eurooppalaisia heimoja, koska ne näyttäisivät muistuttavan Cro Magnon ihmistä enemmän kuin mikään muu eurooppalainen kansa. Suomalaisten eurooppalaisuutta vahvistaa myös genetiikka. Tämä on monien perinteisen teorian kyseenalaiseksi asettavien henkilöiden keskeinen lähtökohta. Kuten professori Julku selvittää arkeologinen ja antropologinen todistusaineisto on täysin ristiriidassa perinteisen mallin olettamuksien kanssa, joiden mukaan alkuperäinen kansa olisi suhteellisen hiljattain muuttanut idästä (ei lännestä) tyhjälle alueelle, nykyisen Suomen alueelle. Sen lisäksi, että perinteisen uralilaisen teorian voidaan kielitieteellisellä tasolla sanoa olevan perätön, tekee se ennusteita, jotka ovat selvästikin ristiriidassa arkeologian, genetiikan ja antropologian tuoreiden ja ilmeisen kiistattomien löytöjen kanssa. Esimerkiksi geneettisen analyysin tulokset ovat ristiriidassa perinteisen olettamuksen kanssa, jonka mukaan geneettinen perimä olisi hallitseva tekijä kielen siirtymisessä. Samojedi- ja Ob-ugrilaisilla kansoilla on suuressa määrin "mongoloidinen" geneettinen perimä kun taas muilla (perinteisesti luokitetuilla) uralilaisilla kansoilla se on suureksi osaksi "europidinen". Itse asiassa ei ole olemassa mitään muita todisteita "uralilaisesta geenistä" kuin lingvistinen määritelmä väestön geeniominaisuuksista Ural-vuoriston läheisyydessä. Ei ole olemassa mitään arkeologisia jälkiä vaelluksista Ural-vuorilta länteen. Päinvastoin kansat ja teknologia (kuten nuolen päät ja keramiikka) näyttävät yleisesti levinneen lounaasta koilliseen, toisin sanoen päinvastaisessa suunnassa kuin mitä perinteinen malli olettaisi. Tämä oletettu vaellus Ural-vuorilta tyhjän Pohjois-Euroopan alueille on ristiriidassa myös sellaisen todistusaineiston kanssa, joka osoittaa, että paikalliset heimot ovat tauotta asuttaneet Koillis-Eurooppaa läpi tämän aikakauden. Lopuksi, kuten artikkelin kirjoittaja jo on maininnut, moderni antropologinen tutkimus on kiistattomasti osoittanut, että suomalaiset (ja muut itämerensuomalaiset heimot) selvästi edustavat sitä kallon muotoa, joka oli ominainen sellaiselle - ns. "Cro Magnon" -ihmiselle, joka saapui Eurooppaan noin 40 000 vuotta sitten. Lopuksi voin vain todeta tämän artikkelin olevan paljastava, sillä se täyttää puhtaasti kielitieteellisen analyysin jättämät aukot, ja kielitieteilijänä painotan sitä, ettei lingvistiikka voi olla ottamatta huomioon "sisar"-tieteittensä tuloksia. Nykyisin tämä on vielä entistä tärkeämpää, sillä nämä tieteet perustuvat nykyisin kohtalaisen luotettaviin analyysimenetelmiin (kuten hiiliajoitus-menetelmä arkeologiassa), toisin kuin vertaileva kielitiede, joka perustuu vanhanaikaiseen ja epärealistiseen kielen kehityksen malliin sekä vanhoihin kielitieteellisiin periaatteisiin, jotka myös moderni lingvistinen tutkimus on todistanut vääriksi. Arkeologia, genetiikka ja antropologia eivät varmaankaan välttämättä voi kertoa meille, mitä kieltä oletettu vanha kansa puhui, sillä arkeologiset löydöt eivät puhu (elleivät ne sisällä inskriptioita) eikä geenejä myöskään aina voida samastaa kieliin. Niinpä esimerkiksi väite, että Koillis-Euroopan kantaväestöt olisivat suoraan ylenevässä polvessa nykysuomalaisten esi-isiä ja olisivat jo puhuneet nykysuomen tyyppistä kieltä (kuten professori Julku ja hänen "Roots" kollegansa väittävät) on lausunto, jota ei koskaan voida tieteellisesti ja lopullisesti todistaa. Tämä lausunto kuitenkin edustaa nykytilanteessa todennäköisintä ja realistisinta oletusta suomalaisten ja muiden suomensukuisten kansojen juurista. Angela Marcantonio Uralilaisten kielten mahdolliset keskinäiset kontaktit ja kielenvaihdot
Kirjoittaja on virolainen Tarton yliopiston uralilaisten kielten professori. Hän on mm. toiminut lukuvuonna 1968-1969 Oulun yliopiston viron kielen lehtorina.
Nykyihminen homo sapiens sapiens alkoi levittäytyä Itä-Afrikassa sijainneesta alkukodistaan 120 000-100 000 vuotta sitten. Euraasiaan hän vaelsi mainitun työryhmän jäsenen, Tarton yliopiston populaatiogeneetikon professori Richard Villemsin ja hänen tutkimusryhmänsä mukaan kahta reittiä pitkin. Toinen reitti kulki Egyptin ja Israelin kautta Kaukasuksen seudulle ja sieltä toisaalta Balkanin kautta Eurooppaan ja toisaalta Himalajan suuntaan. Toinen reitti johti halki Arabian niemimaan eteläosan Intiaan ja edelleen Kaakkois-Aasiaan, josta käsin levittäydyttiin koko Aasian alueelle. Työryhmän jäsen, Oulun yliopiston fyysinen antropologi tohtori Markku Niskanen kuvaa (mm. työryhmän III symposiumissa 1999 Virossa) ihmisen levittäytymistä Euraasiassa etelästä pohjoiseen siten, että raja europidisen ja mongolidisen rodun välillä seurasi koko ajan suunnilleen viivaa Himalajalta Obin suistoon ainoana poikkeuksena pienehkö yhteisalue Länsi-Siperian eteläosassa. Eli siis Villemsin levikkikaavan kahta eri vaellusreittiä on tulkittava siten, että läntistä reittiä pitkin vaelsivat europidien esivanhemmat, itäistä reittiä käyttivät sen sijaan mongolidien esivanhemmat. Populaatiogeneetikkojen ja fyysisten antropologien viimeisimmät tutkimukset ovat vakuuttavasti osoittaneet, että Euroopan nykyiset suomalais-ugrilaiskieliset väestöt olivat aina europidisia. Monet maailman nykykielikunnat ovat voineet muodostua konvergenssin eli erilaisten kielten samanlaistumisen tietä, kuten viime aikoina juuri Robert M. W. Dixon kirjassaan "The rise and and fall of languages" (Cambridge 1997 ja 1999) ja myös Daniel Nettle kirjassaan "Linguistic Diversity" (Oxford 1999) ovat osoittaneet. Uralilaisten kielten tapauksessa on kuitenkin juurtunut käsitys, että ne ovat syntyneet divergenssin eli yhden kantakielen tytärkieliin jakautumisen tietä. Tämä näkemys on niin tavanomainen, että jopa Dixon mainitsee uralilaiset kielet niiden esimerkkien joukossa, joiden tapauksessa kielikunnan synnyn selitykseksi sopii indoeurooppalaisen kielikunnan tavoin divergenssi. Muita esimerkkejä Dixonilla ovat semiittiläiset ja algonkilaiset kielet. Jo vuosia ennen Dixonia ja Nettleä, 1980-1990-luvuilta alkaen olemme kahden työryhmän nykyisen jäsenen - unkarilaisen professorin János Pusztayn ja suomalaisen professorin Kalevi Wiikin - kanssa väittäneet uralilaisen kielikunnan syntyneen konvergenssin tietä. Saksalainen kielitieteilijä professori Lutz Edzard on osoittanut (1998), että myös semiittiläisten kielten tapauksessa divergenssimallinen syntyselitys ei ole käyttökelpoinen. (Valitettavasti minulla ei ole riittävää tietoa, millainen on kielikunnan synnyn selityksen nykytilanne Dixonin mainitsemien algonkilaisten kielten ja joidenkin muiden varmimmin divergenssilähtöisiksi pidettyjen kielikuntien - esimerkiksi polynesialaisten kielten - tapauksessa.) Dixon otaksuu, että kivikautisten metsästäjien-kalastajien-keräilijen kielikollektiivit käsittivät korkeintaan 500-1000 henkeä (kuten Australian kanta-asukkailla vielä historiallisella kaudella). Puhuttiin hyvin paljon erilaisia kieliä. Nämä pienet populaatiot olivat yhteiskunnalliselta kehitykseltään tasavertaisia ja pitivät keskenään yllä monenlaisia kontakteja, siis myös kielellisiä. Lingvistinen konvergenssi toimi. Tiedämme, että viimeinen jääkausi alkoi Euroopassa noin 100 000 vuotta sitten. Nykyihminen homo sapiens sapiens alkoi saapua Eurooppaan noin 40 000 vuotta sitten. Viime 40 000 vuoden aikana Euroopassa oli kylmempiä ja lämpimämpiä kausia. Tiedossa on kymmenkunta interstadiaalia l. jäävälikautta, joiden aikana ihmisasutus saattoi levitä myös pohjoiseen Eurooppaan. Sään kylmetessä vedäydyttiin takaisin etelään. (Wiik nimittää sitä monesti toistunutta liikettä evakkoliikkeeksi.) Viimeisen jääkauden viimeisen maksimin aikana noin 23 000-19 500 vuotta sitten Euroopan asukkaat vetäytyivät taas etelämmäs ja sijoittuivat kolmeen refugiin. Ne olivat isommat Iberian (Franko-Kantabrian) refugi ja Ukrainan refugi (nämä refugit näkyvät Julkun kirjoituksen kartassa 1) sekä pienempi Balkanin refugi. Jääkauden maksimin aikana vallinneessa kylmässä ja kuivassa ilmastossa säilyivät refugeissa pokkeuksellisesti edellytykset kasvillisuuden ja sen mukana myös eläinten ja ihmisten olemassaololle. Wiikin toivottavasti vielä tämän vuoden puolella jyväskyläläläisen Atena-kustantamon painattaman kirjan "Eurooppalaisten juuret" mukaan Ukrainan refugissa kielellinen tilanne muodostui sellaiseksi, että sinne vetäytyneet kielet samankaltaistuivat tietyn välityskielen l. lingua francan avulla. Sen perusteella, että suomalais-ugrilaiset kielet olivat myöhemmin pohjoisessa Euroopassa laajalti levinneet, on syytä olettaa, että Ukrainan refugissa tapahtui juuri niiden kielten muodostumisprosessi. Jälkimmäinen prosessi saattoi lisäksi olla aikaisemman, jääkauden maksimia edeltäneen, pohjoisen Euroopan alueella tapahtuneen samantapaisen prosessin jatkoa. Kun mannerjää rupesi sulamaan, kostea jäänjättömaa osoittaitui poikkeuksellisen odolliseksi kasvillisuudelle, jonka perässä eläimet ja ihmiset alkoivat muuttaa Ukrainan refugista lehvämaisesti koko pohjoisen Euroopan alueelle levittäen sinne samalla myös suomalais-ugrilaiset kielet. Jälkimmäisten samankaltaistuminen saattoi - mahdollisesti yhä suomalais-ugrilaisen lingua francan avulla - jatkua nyt myös jäänjättömaalla. Lopputuloksena suomalais-ugrilaisten kielten puhuma-alue ulottui nykyisten Brittein saarten kohdalla sijainneen Pohjanmeren mantereelta Uralvuoristoon asti. Periaatteessa samanlainen prosessi tapahtui myös Iberian refugissa ja sieltä käsin koko Länsi-Euroopassa Pohjanmeren mantereen asti. Kyseessä olivat luonnollisesti muuntyyppiset kielet, mahdollisesti baskilaistyyppiset. Pienen Balkanin refugin osuus pohjoisemman Euroopan asuttamisessa oli sen sijaan vähäinen (Wiik olettaa hyvin varovaisesti, että kyseinen refugi saattoi ehkä toimia indoeurooppalaisten kielten kehtona). On siis mahdollista, että Pohjanmeren mantereen tienoilla baskilaistyyppiset ja suomalais-ugrilaistyyppiset kielet kohtasivat toisensa. Lähinnä työryhmän jäsenen, Oulun yliopiston arkeologian professori Milton Nuñezin mukaan ihmiset vaelsivat niiltä tienoin Golfvirran ansiosta jo aika varhaisessa vaiheessa mannerjään alta paljastunutta Norjan länsi- ja pohjoisrannikkoa pitkin pohjoiseen, saavuttaen Fennoskandian pohjoiskärjen ainakin 11 000 vuotta sitten. Kyseessä taisivat olla saamelaisten esivanhemmat, jotka jäivät vuosituhansiksi mannerjääkentän taakse eristyksiin. Eristys oli kaikenpuolinen, siis geneettisen lisäksi luonnollisesti myös kielellinen. Geneettisen eristyksen näkyvin tulos on äidinlinjojen (mitokondrisen DNA:n) haploryhmän V korkea esiintymistiheys nykysaamelaisessa populaatiossa: se on lähes kymmenen kertaa suurempi kuin missä tahansa muussa eurooppalaisessa populaatiossa (Villemsiltä 2002 saadut tiedot). Haploryhmän V levikin lähtöalue on juuri entisen Iberian refugin tienoo Lounais-Euroopassa, joten saamelaisten esivanhemmista ainakin osa polveutuu mainitun refugin jääkauden maksimin aikaisesta väestöstä. Jääkentän takaisessa eristystilassa on syystä tai toisesta tapahtunut haploryhmän V kumuloituminen saamelaisväestössä. Mitä voi näin ollen päätellä saamelaisten jääkentän taakse tuomasta kielestään? Wiik olettaa yhtenä mahdollisuutena sen olleen suomalais-ugrilainen, mutta yhtä hyvin se saattoi olle tuntematon kieli X tai sitten baskilaistyyppinen kieli tai joidenkin niitten kombinaatio, esimerkiksi baskilaistyyppistä substraattia sisältävä suomalais-ugrilainen kieli. Todennäköisesti saamelaisten ja itämerensuomalaisten esivanhemmat kohtasivat toisensa sen jälkeen, kun mannerjää suli ja saamelaiset hivuttautuivat Fennoskandiassa etelämmäs. Nykysaamelaiset ja nykyitämerensuomalaiset kielet ovat yleisesti ottaen hyvin läheisiä, niin läheisiä, että tavallisesti on oletettu niiden polveutuvan yhteisestä kantakielestä, toisin sanoen samasta kielestä - varhaiskantasuomesta. Traditionaalista yhteistä kantakieltä on kyseisten kielten tapauksessa kuitenkin vaikea kuvitella, sillä saamelaiset ja itämerensuomalaiset liikkuivat Fennoskandiassa mannerjään sulamisen myötä toisiaan vastaan sen sijaan että olisivat haarautuneet yhteisestä alkukodistaan. Itämerensuomen kanssa yhteisten piirteiden lisäksi saamessa on sitä paitsi runsaasti sellaisia piirteitä, joiden selittäminen varhaiskantasuomesta tuntuu ylivoimaiselta, vaikka niitten selittämiseksi onkin keksitty tavattoman mutkikas moniasteinen ja sellaisena epäuskottava systeemi. Vuosituhansia jääkentän takana eristyksissä asuneiden saamelaisten täytyi alun perin puhua epäilemättä itämerensuomesta huomattavasti poikkeavaa kieltä ja nykysaamen yhtäläisyydet nykyitämerensuomen kanssa eivät ole selitettävissä muulla tavoin kuin saamelaisten kielenvaihdon kautta. Kuten kielenvaihdon tapauksessa tavallista saamelaisten uuteen itämerensuomalaistyyppiseen kieleen jäi joukko jäänteitä l. substraatti-ilmiöitä heidän aikaisemmasta kielestään. Valitettavasti emme tiedä, millainen se saamelaisten esivanhempien aikaisempi kieli oli. (Ainakin se ei ollut samojedikieli, kuten joskus on oletettu ja jonka oletuksen mahdottomuudes selviää alempana.) En usko erikoisemmin sanaston todistusvoimaan sen liian helpon liikkuvuuden ja muuttuvuuden vuoksi enkä kiinnitä siis seuraavassa huomiota sanastoon. Mutta huomioni kiintyy sen sijaan kokonaiseen joukkoon saamen rakenteellisia ominaispiirteitä, joiden selittäminen luontuu parhaiten silloin, kun otaksumme niiden olevan vieraita substraatteja. Esitän tässä sellaisista vain pari esimerkkiä. Pohjoissaamessa esiintyvät sananalkuiset soinnittomat heikot klusiilit (tavanomaisessa kirjoitusasussa b-, d-, g-, vrt. esim. saamen bæsse ~ suomen pesä, dollâ ~ tuli, giettâ ~ käsi), joita on pidetty norjan ja ruotsin vaikutuksen tulokseksena. Muihin suomalais-ugrilaisiin kieliin vieraat kielet eivät ole samalla tavalla vaikuttaneet, joten oletus on hataralla pohjalla. Pikemminkin kyseessä on vieras foneettinen substraatti, joka etelämpänä, lähempänä itämerensuomalaista kielellistä ydinaluetta on korvattu vahvoilla klusiileilla p-, t-, k-. Toinen mahdollinen vieras foneettinen substraatti on saamen _- itämerensuomen sananalkuisen s:n vastineena (vrt. esim. saamen _alb´me ~ suomen silmä). Sellaista vastinetta muut uralilaiset kielet eivät tunne. Saamen substantiivien monikontunnus -k on tuskin itämerensuomen monikontunnuksen -t muunnos (vrt. esim. saamen guolek ~ suomen kalat), kuten tavallisesti oletetaan. Tuskin se on yhdistettävissä myös ainoaan substantiivien monikontunnukseen -k muissa uralilaisissa kielissä - unkarissa -, jossa se saattaa olla vierasta, ei-suomalais-ugrilaista alkuperää (vrt. esim. altailaisten kielten kollektiivisuffiksi -g). Mielekästä olisi verrata saamen rakenteellisia ominaispiirteitä ainoaan suomalais-ugrilaisten kielten lisäksi Euroopassa säilyneeseen paleoeurooppalaiseen (siis ei-indoeurooppalaiseen) kieleen - baskiin -, mutta tämä vertailutyö on vielä suorittamatta. Kylläkin on jo toistasataa vuotta sitten tuotu esiin, että baskissa, saamessa ja unkarissa käytetään yhtä lailla substantiivien monikontunnusta -k, esim. baskin Euskaldunok "baskit". On ehkä ennenaikaista lähteä väittämään, että tämä saamen monikontunnus on baskilainen tai ainakin baskilaistyyppinen substraatti, mutta ajateltavissa se olisi. Saamen absoluuttisesta deklinaatiosta puuttuu itämerensuomalaisen partitiivinpäätteen *-ta, *-tä vastine, samoin itämerensuomalaisille kielille ominainen ero sisä- ja ulkopaikallissijamuotojen välillä. Tämäntapaiset ilmiöt saattavat kieliä mahdollisesta pidginisoitumisprosessista, opittavan kielen yksinkertaistumisesta kielenvaihdon yhteydessä. On syytä puuttua siihen, että tavanomaisesti kaikki uralilaiset eli siis suomalais-ugrilaiset ja samojedilaiset kielet johdetaan uralilaisesta kantakielestä siten, että ensimmäisenä tapahtui uralilaisen kantakielen jako suomalais-ugrilaiseksi kantakieleksi ja samojedilaiseksi kantakieleksi. Mutta - kuten ylempänä mainitsin - Euroopan nykyiset suomalais-ugrilaiskieliset väestöt olivat aina europidisia. Sen sijaan samojedikielinen väestö on vahvasti mongolidinen. Alunperin se saattoi olla täysin mongolidinen, sillä Villemsiltä saatujen tietojen mukaan 55 % nenetsien, 88 % nganasanien ja 36 % selkuppien geneettisistä äidinlinjoista (mtDNA) polveutuu Aasiasta. Sen lisäksi selkuppien Euroopasta polveutuvat äidinlinjat ovat hyvin yhdenmukaisia, vailla variantteja, mikä kielii siitä, että ne on saatu suhteellisen myöhään eivätkä ole ennättäneet haarautua. Niskanen olettaa, että samojedin puhujat käyttivät aikaisemmin paleosiperialaista/paleoaasialaista kieltä ja saivat uralilaisen kielensä lounaisesta käsin. Näin ollen hän liittyy niiden tutkijoiden joukkoon, jotka ovat vuosikymmenien varrella esittäneet samojedien kielenvaihtoa (esim. Ants-Michael Uesson 1970 ja Eugen Helimski 1982, lähtökielenä vaihtoehtoisesti altailaiset kielet). Populaatiogenetiikan ja fyysisen antropologian tietojen valossa minäkään en näe muuta vaihtoehtoa. Eri kysymys on se, millaisen suomalais-ugrilaisen kielimuodon samojedit omaksuivat. Eli toisin sanoen: keneltä samojedit oppivat kielensä? Eugen Helimski väittää, että keitä samojedit alkperältään olivatkin, uralilaiselle kantakielelle siirtymisen hetkestä he muodostivat uralilaisen kieliyhteisön yhden komponentin. Ilman muuta niin, jos he oppivat nimenomaan uralilaisen kantakielen. Mutta kantauralin olemassaolosta ei ole mitään varmuutta. Mielestäni itämerensuomi-saame ja samojedi ovat sekä sanastollisesti että kieliopillisesti niin lähellä toisiaan, ettei ole mielekästä puhua uralilaisten kielten läntisen ja itäisen periferian konservatiivisuudesta johtuvasta kantauralilaisten piirteiden paremmasta säilymisestä niissä periferioissa. Sitä paitsi on syytä epäillä itämerensuomen-saamen ja samojedin luokittelua vastaavasti länsi- ja itäperiferiaksi, sillä maantieteellisesti ovat itämerensuomi-saame ja pohjoissamojedilainen nenetsi ainakin tänä päivänä Vienan meren tienoilla toistensa lähinaapureita. Substraattipaikannimistö kertoo taas itämerensuomalaisten (ja mahdollisesti ehkä saamelaistenkin) asuneen aiemmin laajoilla alueilla Koillis-Euroopassa, mahdollisesti Pohjois-Uraleihin asti. Wiik olettaakin, että samojedikielet on saanut aikaan saamelais-itämerensuomalais-ugrilainen lingua franca. Janne Saarikivi on Virittäjässä vuonna 2000 erittäin havainnollisesti tuonut esiin ne vaikeudet, jotka esiintyvät kielenvaihdon yhteydessä syntyneen substraatin selvittelyssä. Hän kirjoittaa, että "substraattinimistön ja -sanaston olemassaolo tarjoaa usein lisäargumentteja kontaktilähtöisen kielenmuutoksen puolesta sellaisissa tapauksissa, joissa pelkkä foneettisten ja morfosyntaktisten uudennosten analyysi ei kykene todistamaan kielenmuutosta kontaktilähtöiseksi". Varmaankin niin, mutta kyseisessä tapauksessa käytössäni ei juuri ole mainittavaa tietomäärää Kollis-Euroopan asianomaisista paikannimistä (Saarikiven yksityisen tiedonannon mukaan niitä löytyy Siperiassa Jekaterinburgin yliopistossa olevista käsikirjoitusasuisista tutkimuksista). Sen sijaan muuta sanastoa on tässä yhteydessä poikkeuksellisesti syytä tarkastella. Olen laskenut kahden etymologisen sanakirjan suomen, saamen, mordvan, marin, komin, udmurtin, mansin, hantin ja unkarin etymologioiden, joille on esitetty vastine samojedista, lukumäärät ja niiden keskiarvot. Sanakirjat ovat Björn Collinderin "Fenno-Ugric Vocabulary" (Stockholm 1955; FUV) sekä Károly Rédein "Uralisches etymologisches Wörterbuch" (Budapest 1986?1991; UEW). Kumpikin sanakirja on tunnetusti puutteellinen, mutta parempia laajoja uralilaisten kielten etymologisia sanakirjoja ei toistaiseksi ole laadittu. Suomi edustaa laskennoissani itämerensuomalaisia kieliä apunani olleiden lukumäärätietojen luonteen takia. Tulokset ovat esillä taulukossa 1. Taulukko 1 Kuten taulukosta 1 näkee, suomalais-samojedilaisia ja saamelais-samojedilaisia etymologiapareja on UEW:ssa ja keskimäärin (K) enimmäkseen runsaammin kuin muita pareja, jopa enemmän kuin samojedin yhteisetymologioita obinugrilaisten naapurikielten mansin ja hantin kanssa. Tietysti on aina käden ulottuvilla kyseisten sanaseikkojen selittäminen sillä, että osasta uralilaisista kielistä kantauralilaiset sanat ovat voineet kadota, ja sitä ei ole periaatteessa kieltäminen. Mutta yhtä hyvin (ja mielestäni jopa uskottavimmin) voimme olettaa, ettei niitä "kadonneita" sanoja ole asianomaisissa kielissä koskaan esiintynytkään. Jälkimmäisessä tapauksessa samojedi on saanut pääosan uralilaisesta (oikeastaan suomalais-ugrilaisesta) sanastostaan jostakin itämerensuomalais-saamelaisesta tai sen tyyppisestä kielestä. Ennen kuin jatkan itämeresuomen-(saamen-)samojedin kieliopillisten yhtäläisyyksien tarkastelulla, totean toivovani, että olen onnistunut muutamien keskeisten, tavanmukaisesti kantauralilaisiksi otaksumien suffiksien osalta todistamaan niitten evidenssin rajoittumisen vain uralilaisten kielten itäisimpään ryhmään l. obinugriin-samojediin. Esitän kyseisten suffiksien uralilaisen evidenssin lyhyesti taulukossa 2. Taulukko 2 Taulukossa 2 mainitut suffiksit eivät siis mielestäni voi tulla kysymykseen itämerensuomen-samojedin yhteispiirteinä ja näin jatkan itämeren-samojedin yhteisten kieliopillisten erikoispiirteiden käsittelyä huomioimatta niitä suffikseja ollenkaan. Kyseisiä erikoispiirteitä olen analysoinut aikaisemminkin, mutta eri lähteissä jaksoittain. Seuraavassa yritän ne koota lyhyesti ja koko kuvaa siis vahvasti pelkistäen sekä aiempaa paremmassa järjestyksessä taulukkoon 3. Kuten sanastonkin tapauksessa, tulevat usein mukaan saame, mordva ja/tai obinugri. Eli siis ne piirteet puuttuvat marista ja permistä (udmurtista ja komista). Taulukko 3 PIIRRE lms saame Mordva Obi- Samo-
Kaiken ylempänä esittämäni perusteella voi siis todellakin olettaa, että samojedit ovat oppineet nykyisen kielensä lähinnä itämerensuomalaisilta. Näin ollen samojedikielet ovat suhteellisen myöhäisiä tulokkaita uralilaisessa kieliryhmässä eivätkä otaksutun uralilaisen kantakielen ensimmäisen jakautumisen tulosta. Samalla on syytä puhua alun perin vain suomalais-ugrilaisista kielistä. Herää myös kysymys, miksi joidenkin obinugrilaisten (l. mansin ja hantin kielen) murteiden johdonmukaisessa nominien taivutusparadigmassa on vain muutama sijamuoto, muiden obinugrilaisten murteiden ja unkarin kyseinen paradigma on sen sijaan runsasmuotoinen, rakentuen pääasiallisesti postpositioiden grammatikalisaation tulokseen, so. postpositiokonstruktioista saatuihin myöhäisiin sijamuotoihin. Syntyy vaikutelma aivan kuin ugrilaisten kielten (l. mansin, hantin ja unkarin) nominien aikaisempi taivutusparadigma olisi jossakin vaiheessa kokenut takaiskun ja korvautunut postpositiorakenteilla. Tulos muistuttaa pidginisointiprosessin tulosta. Vertauskohteiksi sopivat esimerkiksi englanti, ruotsi ja osittain ranska, joissa kielikontaktien vaikutuksesta sanantaivutus on huomattavasti yksinkertaistunut. Wiik olettaa obinugrilaisten kielten muodostuneen siten, että alkuaan vieraskieliset samojedit opettelivat suomalais-ugrilaisen kielimuodon. Wiikin oletusta tukee obinugrilaisten suhteellisen vahva mongolidisuus, vaikka ei siinä määrin kuin samojedeilla: Villemsiltä saatujen tietojen mukaan 37 % mansien ja 31 % hantien äidinlinjoista (mtDNA) polveutuu Aasiasta. Näin ollen obinugrilaisissa kielissä lienee jokin vieras substraatti ja suomalais-ugrilaisen kielimuodon pidginisointi. Mutta oletettava pidginisointi koskee myös unkaria, jonka puhujat eivät ole ollenkaan mongolidisia. Jää vain yksi mahdollisuus: olettaa, että unkarilaisten esivanhemmat opettelivat ylempänä esitetyllä tavalla muodostuneen obinugrilaisen kielimuodon. Turkkilaiskielisen mongolidisen väestön Aasiasta Eurooppaan suuntatunut muuttoaalto tempasi unkarilaisten esivanhemmat mukaansa. Suunnilleen Volgan ja Etelä-Uralien välissä sijainneessa Magna Hungariassa tai sieltä länteen liikkuessa europidisten unkarilaisten kieli saattoi vaikuttaa europidisten mordvalaisten kieleen, sillä mordvalaiset olivat volgalaisista ja permiläisistä suomalais-ugrilaiskielisistä kansoista silloin otaksuttavasti kaikkein eteläisimmät. Näin selittyisivät mordvan ugrin ja samojedin kanssa yhteiset rakenteelliset piirteet. Pusztay on esittänyt jopa oletuksen, että mordvalaiset saattoivat vaeltaa yhdessä unkarilaisten kanssa idästä länteen. Pidän unkarilaisten kielellistä vaikutusta mordvaan kuitenkin todennäköisempänä, sillä mordvalaisten tapauksessa ei ole nykyään nähtävissä selviä jälkiä yhteisestä vaelluksesta turkkilaiskielisten paimentolaisten kanssa. Kuva kuitenkin mutkistuu, kun otamme huomioon, että pääasiallisesti paikannimien perusteella oletetaan mansien joskus asuneen laajalla alueella Uralien länsipuolella (melkein Arkangeliin ja Kaasaniin asti). Myöhemmin näyttävät mansien asumista suppeammalla alueella Uralvuorista länteen todistavan myös kirjalliset historianlähteet. Siten mansi saattoi vieläkin todennäköisemmin kuin unkari aiheuttaa mordvan puheenalaiset itäiset erikoispiirteet. Tai jopa näin, että mordvalaisten esivanhemmat olivatkin läntisimpiä mansin puhujia, jotka joutuivat myöhemmin itämerensuomalaistyyppisten kielten voimakan vaikutuksen alaisiksi. Uralilaisten kielten keskinäisten kontaktien ja kielenvaihtojen yleiskuva ei ole läheskään selvä. Olen ylempänä yrittänyt vain viitoittaa joitakin mahdollisia selitysmalleja, joiden yksityiskohtien selvittely on vielä tulevan tutkimuksen haastavia tehtäviä. Joka tapauksessa on ilmeistä, että kyseinen yleiskuva ei vastaa traditionaalista käsitystä uralilaisten kielten suorasukaisesta polveutumisesta yhteisestä kantakielestään divergenssin tietä ja totunnaista kielipuumallia noudattaen. Yhtä vähän se vastaa traditionaalista käsitystä uralilaisten kielten puhujien maantieteellisesta haarautumisesta yhteisestä suppea-alaisesta alkukodistaan, joka sijaitsi jossakin uralilaisten kielten nykyisen puhuma-alueen itäosassa tai jopa vieläkin idempänä. Ago Künnap LÄHTEET Dixon, R. M. W. (1997). The rise and fall of languages. Cambridge: Cambridge University Press. Vielä kahdenlaisista suomalaisten juurten etsijöistä Kalevi Wiik Kaltio 4/2002:ssa Ante ja Aslak Aikio painoivat Kyösti Julkun kirjoituksen "Suomalaisten muinaiset juuret" maan rakoon. Samassa numerossa Kyösti Julku ja kaksi ulkomaalaista, tarttolainen Ago Künnap ja roomalainen Angela Marcantonio , reagoivat painamalla maan rakoon Aikioiden kirjoituksen. Kuten kaikista mainituista kirjoituksista heti näkee, kansojen juurten etsimisessä on vallalla kaksi koulukuntaa, vanhoillinen ja uudistuksellinen. Ja kuten yleensäkin tällaisissa tapauksissa, koulukuntien edustajat eivät alkuunkaan hyväksy toistensa väitteitä. Koulukuntien välillä vallitsee lisäksi se epäsymmetrisyys, että uudistusmieliset kyllä tietävät, mitä vanhoilliset tarkoittavat (sillä uudistusmieliset ovat aikaisemmin itse olleet vanhoillisen opin käyttäjiä), mutta vanhoilliset eivät halua ymmärtää, mitä uudistusmieliset tarkoittavat (vaan ymmärtävät mielellään heidän väitteensä väärin ja saavat nämä näin naurunalaisiksi). Tällainen rintamanasettelu ei ole uusi, eikä se koske vain kansojen juurten etsimistä; se on ollut vallalla yleensäkin, kun uusi katsomustapa on ollut tunkeutumassa vanhan sijalle. Käsittelen seuraavassa kymmenen Aikioiden mainitsemaa kohtaa. Näistä jokainen kuvastaa mielestäni sattuvasti sitä prosessia, jossa uudet aatteet tulevat vanhojen sijalle. 1. Swidrin kulttuuri. 2. Suomalaiset - suomalais-ugrilaiset. 3. Paikannimi-perustelut. Kirjoitan vasta ilmestyneessä kirjassani "Eurooppalaisten juuret" näistä asioista seuraavasti (s. 259-263): Latviassa on satoja itämerensuomalaisia (liiviläisiä ja virolaisia) paikannimiä. Näitä ovat tutkineet mm. K.Ancitis ja A.Jansons (1963) sekä M.Ruszite (1968) ja Kersti Boiko (1993). 4. Baskien ja saamelaisten sukulaisuus. Pidän kirjassani uskottavimpana vaihtoehtona sitä, jonka mukaan saamelaisten esivanhemmat ovat Pohjanmeren mantereella asuessaan (Bromme-Lyngbyn kulttuurin piirissä) omaksuneet Itämeren alueen suomalais-ugrilaisen kielen. "En pysty perustelemaan kielenvaihtoa kielellisin perustein. En pysty osoittamaan esimerkiksi, että saamen kielessä olisi baskin tai X-kielen substraatti; sellainen saattaa saamen kielessä olla, mutta asiaa ei ole toistaiseksi tarpeeksi tutkittu. Perustan kieltä koskevan olettamukseni siihen, että saamelaisten esivanhempien alue (nykyisen Pohjanmeren etelä- ja kaakkoisrannikko ja entinen Pohjanmeren manner) ja kulttuuri (lähinnä Bromme-Lyngbyn kulttuuri) viittaavat Iberian refugin suuntaan, jossa kieli oli (olettamukseni mukaan) baskilainen. Tosin myönnän, että kieli on voinut olla jokin tuntematonkin kieli." Siinä, että yli 10 000 vuotta sitten puhutuista kielistä ei ole varmaa tietoa, ei ole mitään häpeämistä: perinteisten kielihistorioitsijoidenkin mukaan kielten välisiä sukulaisuussuhteita ei pystytä enää sitovasti kielellisin perustein osoittamaan, jos kielet ovat eläneet erillään kuusikin tuhatta vuotta. 5. "Alan johtavat tutkijat". 6. Monitieteisyys. 7. Valikoivuus. 8. "Koko Euroopan asuttajat". 9. Nationalismi. 10. Yleisemmin Onko kukaan muuten ihmetellyt sitä, että nykyään "isoisät" usein toimivat uudistajina ja heidän opilliset "lapsenlapsensa" vanhoillisina. Onko menossa "vihasten vanhojenmiesten" aika? Mihin tämä nurinkurinen tilanne perustuu? (Raakakopio 8.9.2002 ) Kalevi Wiik Viite: KOMMENTTI Christian Carpelan Tämä on arkeologin kommenttini Kaltiossa käynnissä olevaan kiistaan, joka koskee suomalaisten 'juuria'. Taustaa Minua on opiskeluajoista (vuoden 1960 vaiheilta) alkaen kiinnostanut myös 'etnogeneesiä' koskevat kysymykset arkeologian sovellusalueena. Teema kiehtoo minua älyllisenä haasteena. 1990-luvun alusta alkaen olen käyttänyt melko paljon aikaa tämän teeman parissa. Mitä 'etnogeneesi' on? Varsinkin Itä-Euroopan ja Länsi-Siperian tutkijana kansainvälistä mainetta saanut arkeologi A. M. Tallgren kirjoitti vuonna 1939 Historian aitan IX niteeseen artikkelin otsikolla "Ethnogenesis" eli ajatuksia kansakuntain synnystä. Kansanomaisesti puhutaan usein 'alkuperästä' tai 'juurista'. Siitä on yksinkertaistettuna kyse, mutta mitä ovat 'kansakunta', 'etnos', ja sitä luonnehtiva 'etnisiteetti' ja 'identiteetti'? Miten tähän suhteutuu 'arkeologinen kulttuuri'? Näiden käsitteiden sisällöstä ja keskinäisestä suhteesta on keskusteltu ja väitelty paljon. Alan ulkopuolella asiakokonaisuus on usein politisoitu ja siitä on tullut populistien, nationalistien ja rasistien temmellyskenttä.{ SEQ CHAPTER \h \r 1} Useimmat pitävät kieltä merkittävänä etnisenä identiteettitekijänä. Pidetään varmana, että nykyisin puhuttavat kielet ovat vuosituhansia kestäneen muuttumisprosessin (ns. kehityksen) tulos. Kielentutkijoiden keskustelua sekoittavat siihen tunkeutuvat ei-lingvistit, joiden pätevyys voi olla kyseenalainen. Samanlaisia 'tietäjiä' esiintyy aika-ajoin myös arkeologian alalla ja, kaikesta päättäen, bioantropologiankin alalla. Vaikka muinaiset ihmiset ovat puhuneet, heidän tuottamansa arkeologinen jäämistö on mykkää siinä mielessä, että kielestä ei ole jäänyt jälkiä (ennen kirjoitusta). Onko mitään mahdollisuutta kytkeä jokin kieli tiettyyn arkeologiseen kulttuuriin? Asiallisesti ei ole. Voidaan kuitenkin esittää, että välillisten aihetodisteiden - erilaisten 'pehmeiden' argumenttien - avulla on mahdollista laatia aluemalleja, muinaiskielimaantieteellisia karttoja, arkeologisia levintäkuvioita kuvaavien karttojen päälle. Niiden luonne ja pysyvyys riippuu yhtä paljon arkeologisista kuin lingvistisistä kannanotoista. Asia Etnogeneesikysymys on myös viime aikoina ollut esillä Kaltiossa. Puheenvuoroja on singahtanut, sokeat ovat heittäneet tikkoja. Keskustelusta ei ole ollut kyse, kosketusta ei ole syntynyt. Tieteellinen keskustelu ja välien selvittely on käytävä tieteellisillä foorumeilla. Yleisillä foorumeilla asia on esitettävä hillitysti ja nöyrästi ilman lyöntejä ja ylilyöntejä. Tahdon ajatella, että esivanhempien, kielen ja etnogeneesin selvittely on ihmisille kaikkialla maailmassa arvokas asia itsetuntemuksen ja oman paikan ymmärtämisen kannalta. Sen vuoksi asiakokonaisuutta, johon kuuluvat myös toisistaan poikkeavat näkemykset, on julkisuudessa käsiteltävä hienovaraisesti ja rehellisesti, ettei hauras luottamus tutkimukseen ja tutkijoihin särkyisi. Kyse on tutkijan vastuusta: yhtäältä on eettinen vastuu, toisaalta on vastuu tuloksesta rahoittajan edessä: useimpien tutkijoiden työskentely kustannetaan verovaroilla. Arvelen, että tilanne herättää Kaltion lukijoissa hämmennystä ja pettymystä. On selvä, että kiistelyn pitkittyminen ei johda mihinkään myönteiseen, rakentavaan tulokseen. Siksi toivon, että päätoimittaja sopivalla tavalla viheltäisi pelin poikki ja lopettaisi teeman käsittelyn. Itse en aio osallistua siihen tämän enempää. Kunnioittavasti, Christian Carpelan Mikä oli todistettava
Koska Kyösti Julkun, Ago Künnapin ja Kalevi Wiikin aggressiivinen tapa puolustaa mielikuvituksellista historiantulkintaansa on hyvin tiedossa, osasimme kyllä odottaa, että kirjoituksemme Suomalaisten fantastinen menneisyys (Kaltio 4/2002) herättää kiivasta palautetta. Yhtä odotuksen mukaista on saamamme palautteen sisältö, ja saman voi todeta myös Künnapin kommentista Julkun alkuperäiseen artikkeliin Suomalaisten kaukaiset juuret (Kaltio 3/2002). Oikeastaan voisimme esittää vastauksena alkuperäisen kommenttimme sellaisenaan, mutta koska mainittujen tutkijoiden Kaltiossa 4/2002 ja sen verkkoversiossa (www.kaltio.fi) julkaistut kirjoitukset havainnollistavat hyvin aiempia väitteitämme ja Kaltion verkkolehteen voi kirjoittaa runsassanaisemmin kuin painettuun versioon, niihin kannattaa paneutua hieman huolellisemmin. Angela Marcantonion puheenvuoroa käsittelemme vain lyhyesti. Kyösti Julkun mukaan "noin 15 vuoden aikana on perinteellinen suomalais-ugrilaisuutta käsittelevän tutkimuksen pohjalla ollut paradigma osoitettu perin pohjin virheelliseksi geologian [miten ihmeessä?], arkeologian, genetiikan ja fyysisen antropologian tuomin uusin tiedoin ja välinein". Lisäksi nyt "kielitieteen puolellakin on vanha paradigma tuhottu". Tämä on hyvä esimerkki niistä kyseenalaisista väitteistä, joihin viittasimme. Mitään tällaista paradigmanvaihdosta ei ole tapahtunut. Esimerkiksi uralilaista varhaishistoriaa käsittelevässä tuoreessa kielitieteellis-arkeologisessa konferenssijulkaisussa Early Contacts Between Uralic and Indo-European (Carpelan et al 2001), joka edustaa alan kansainvälistä huippua, ei ole havaittavissa mitään merkkejä mistään uudesta paradigmasta. Tosin vielä edellisessä huippukongressin julkaisussa (Fogelberg 1999) oli vielä mukana Kalevi Wiikin artikkeli, mutta jo tuolloin hänen teorioihinsa suhtauduttiin yleisesti torjuvasti. Kuten professorit Julku, Künnap ja Wiik epäilemättä tietävät, tieteellisen tutkimuksen tulee täyttää tietyt tiukat kriteerit ollakseen merkittävää. Tälläista meriittiä antaa esimerkiksi ohjattu ja kriittisesti tarkastettu tieteellinen opinnäytetyö tai riippumattomassa referee-käytäntöä noudattavassa tieteellisessä sarjassa julkaistu tutkimus. Tällöinkin esitettyjä tuloksia voidaan pitää vakuuttavina vasta jos niitä vastaan suunnattu julkinen kritiikki kyetään torjumaan. Tietysti myös itsenäisesti julkaistu tutkimus voi olla merkittävä, mutta silloinkin on keskeistä sen saama kritiikki ja vastaanotto. Tämän valossa Julkun väittämä uudesta paradigmasta on tuulesta temmattu. Hänen ja tutkijakumppaniensa muodostaman "Roots-kultin" esittämän esihistorian tulkinnan tukena ei ole yhtään hyväksyttyä akateemista opinnäytettä tai tutkimusta, joka olisi ilmestynyt kirjoittajista riippumattomassa referee-käytäntöä noudattavassa tieteellisessä julkaisussa. Tällaisen normaalin, yleisesti hyväksyttävän tieteellisen toiminnan sijasta tämä ryhmä on ottanut tavakseen pitää suljettuja kutsutilaisuuksia (Julkun mainitsemat Roots-kongressit), jonne ei päästetä ulkopuolisia ja joiden esitelmät julkaistaan Julkun omassa julkaisusarjassa. Tuoreimman Roots-kongressin julkaisusta (Julku 2002b) saa turhaan hakea lähdeviitteitä kriittisiin julkaisuihin. Niitä ei ole; esitetty kritiikki vain yksinkertaisesti sivuutetaan - siihen ei yritetäkään vastata. Tämä ei lainkaan vastaa kuvaa kriittisestä ja avoimesta tieteellisestä tutkimuksesta. Siksi onkin edesvastuutonta korskeasti julistaa, että vallitseva näkemys olisi osoitettu "perin pohjin virheelliseksi". Roots-kongresseissa toisiaan kehuville ja samoja vääriksi osoitettuja teorioita vuodesta toiseen toisteleville voi tietysti syntyä eräänlainen kollektiivinen itsepetos siitä, että he tekisivät merkittävää tutkimusta ja että heidän aatteensa olisivat leviämässä jonnekin. Valitettavasti kuitenkin Roots-kirjojen arvostelut (esim. Hasselblatt 2001) kertovat karua kieltään siitä, että niiden sisältö on vuosi vuodelta etääntynyt tieteen puutarhoista yhä syvemmälle pseudotieteen synkkiin metsiin. Julkun mukaan "vahvistus kielitieteen pohjalta saatiin, kun italialainen fenno-ugristi Angela Marcantonio tänä vuonna julkaisi teoksensa The Uralic Language Family. Facts, Myths and Statistics". Kielitieteilijöiden vaihtoehtoina ovat Julkun mielestä joko lähteminen Marcantonion linjalle tai vaikeneminen. Oltiinpa Marcantonion kirjasta muutoin mitä mieltä hyvänsä, niin on kiintoisaa, että Julku katsoo kyseisen teoksen tarjoavan tukea hänen ajatusrakennelmilleen. Marcantonion kirjassaan esittämä näkemys suomalais-ugrilaisesta varhaishistoriasta on nimittäin tietyiltä osin olennaisesti erilainen: kun Julku jne. esittävät laaja-alaisia malleja Euroopan historiasta viime jääkaudesta alkaen, Marcantonion teosta voi luonnehtia lähinnä ääriskeptiseksi, jonka mukaan suomalais-ugrilaisesta muinaisuudesta ei voida luotettavasti osoittaa juuri mitään - sen paremmin kielisukulaisuutta kuin kontaktejakaan. Näin ollen onkin vain odotuksenmukaista, että Marcantonio suhtautuu kirjassaan epäillen myös Kalevi Wiikin ja Ago Künnapin kontaktilingvistisiin ajatuksiin (s. 199 - 201), joille Julku antaa paljon painoa. Lisäksi Marcantonion mukaan ei ole esitetty mitään pitäviä todisteita sen puolesta, että suomalais-ugrilainen kieliyhteys olisi erityisen vanha (s. 180 - 202). Tämäkään ei sovi ajatuksiin jääkauden aikaisista suomalais-ugrilaisista (saati suomalaisista). Näiden ristiriitojen vuoksi on erikoista, että Julku vetoaa Marcantonion teokseen; kenties hän ei ole täysin hahmottanut sen sisältöä. Kiintoisaa kyllä, päätellen Marcantonion kommentista Julkun artikkeliin, hän näyttää nyt osin kääntäneen kelkkansa ja suhtautuvan Julkun malliin ainakin jossain määrin optimistisesti. Mutta oli niin tai näin, olisi epäilemättä parempi odottaa millaisia arvioita Marcantonion teos tulee kielitieteellisissä julkaisuissa saamaan ennen kuin sanomaa "maanjäristyksestä" aletaan julistaa suurelle yleisölle. Vaikka tässä ei ole mahdollista esittää yksityiskohtaista arviota kielitieteellisestä teoksesta, sen lukeneina voimme todeta, että kirja tuskin tulee saamaan laajemmin positiivista palautetta. Marcantonion argumentaatiossa on nimittäin suuria heikkouksia, ja hänen tuloksensa perustuvat paljolti väärinkäsityksiin ja tilastotieteen virheelliseen soveltamiseen. Asiaa käsitellään tarkemmin tulevassa arvostelussa (Ante Aikio, tulossa). Ago Künnapin kirjoituksen johdosta Erinomaisen esimerkin tarjoavat Künnapin saamen kielen mahdollisena baskilaisena substraattina esitettämät piirteet. Hänen mukaansa baskin vaikutusta voisivat olla saamen sananalkuiset soinnittomat heikot klusiilit. Nämä äänteet on kuitenkin uskottavasti selitetty myöhäisellä norjan ja ruotsin vaikutuksella. Tätä selitystä selvästi tukee se, että kyseiset äänteet esiintyvät vain harvoissa saamen murteissa skandinaavivaltaisilla alueilla; itäisessä saamessa niitä ei tunneta (ks. esim. Korhonen 1981: 127). Künnap kuitenkin sivuuttaa tämän päivänselvän selityksen epämääräisin perusteluin, ja sen sijaan haluaa selittää kyseiset äänteet jääkaudelta peräisin olevaksi baskilaiseksi vaikutukseksi - siitä huolimatta, että kyseessä on nykyisinkin saamessa täysin marginaalinen ja hyvin uusi murreilmiö. Yhtä perusteeton on Künnapin ajatus, että saamen monikon tunnus -k ei olisi suomen monikon -t vastine (esim. saamen Nielsenin ortografian mukainen guolek ~ sm. kalat), vaan sen sijaan baskilaisperäinen. Päätteen -k rinnastus suomeen on täysin luonteva, etenkin kun tunnetaan myös äänteellinen rinnakkaistapaus, verbin toisen persoonan -k (Nielsen m%u2030n%u2030k ~ sm. menet; ks. esim. Sammallahti 1998: 68). Künnap ei esitä mitään perustelua, jonka valossa aiempaa selitystä olisi syytä arvioida uudelleen. Tässä nähdäänkin Künnapin argumentaation yliolkaisuus: hän sysää yleisesti hyväksytyt ja vakuuttavat selitykset syrjään ilman perusteita, ja tuo niiden tilalle hämäriä spekulaatioita kymmenentuhannen vuoden takaisesta baskilaissubstraatista. Käsittelemme vielä lyhyesti Künnapin kirjoituksessa esiintyviä taulukoita, joiden on tarkoitus valaista eri suomalais-ugrilaisille kielille tyypillisiä yhteisiä piirteitä. Taulukoihin liittyy lukuisa joukko kyseenalaisuuksia ja jopa selviä virheitä. Otamme kaksi esimerkkiä epätosista väitteistä. Künnapin mukaan akkusatiivin päätettä *-m ei tavata suomessa, saamessa, marissa eikä mordvassa. Vastoin tätä tietoa, akkusatiivin pääte -m tavataan tänäkin päivänä eteläsaamessa ja marissa, ja tämän seikan voi kuka hyvänsä tarkistaa kyseisten kielten kieliopeista (esim. Bergsland 1994: 101; Alhoniemi 1985: 44). Myös suomen n-akkusatiivi ja mordvan n'-genetiivissä olevat objektit on luotettavasti selitetty aiemmasta *m:stä johtuvaksi (esim. Laanest 1975: 62; Bartens 1999: 75), eikä tälle selitykselle ole osoitettu mitään päteviä vastaperusteluja. Kyseessä ei ole yksittäinen virhe, sillä saman taulukon mukaan myöskään preteritin tunnus *s' ei esiinny itämerensuomessa, saamessa, mordvassa eikä marissa. Sen edustaja kuitenkin tavataan marissa ja mordvassa, ja jälki siitä esiintyy eteläviron ja hyvin todennäköisesti myös luulajansaamen kieltoverbin preteritimuodoissa. Jälleen kerran tieto on kenen hyvänsä tarkistettavissa (ks. esim. Bartens 1999: 129; 140-141; Kangasmaa-Minn 1998: 229; Sammallahti 1998: 80; 224). Esitetyn valossa on tarpeetonta luetella enempää esimerkkejä Künnapin perusteettomista spekulaatioista ja aineiston manipuloinnista. On jo selvää, että hänen kielitieteellinen argumentaationsa on joko tyystin leväperäistä tai tarkoituksellisen harhaanjohtavaa. On vain kaksi vaihtoehtoa: Künnap joko - mikäli hän todella tarkoittaa mitä sanoo - ei tunne oman alansa perustietoja eikä keskeisiä lähdeteoksia, tai hän pyrkii harhauttamaan lukijoitaan esittämällä tekaistuja väitteitä. Ensimmäinen lienee kuitenkin epätodennäköistä, koska hän on julkaissut myös ansioitunutta tutkimusta. Tällöin jäljelle jää vaihtoehto, että hän ei ainoastaan petkuta yleisöään, vaan surkuhupaisasti myös omia kumppaneitaan. Syntyy vaikutelma, että Künnap on keksinyt tutkimustuloksiaan ad hoc, omasta päästään. Kalevi Wiikin vastineen johdosta Wiikin kirjoitukselle on ominaista se, että hän esittää perusteluja, jotka eivät liity lainkaan perusteltavaan väitteeseen. Esimerkiksi sillä, että saamelaiset ovat selvästi jossakin vaiheessa käyneet läpi kielenvaihdon ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että he olisivat olleet baskeja. Samaten Latviassa ja Liettuassa tavattavilla suomalais-ugrilaisilla paikannimillä ei ole minkäänlaista yhteyttä oletukseen, että Swidryn arkeologinen kulttuuri Puolassa 10 000-12 000 vuotta sitten olisi ollut suomalainen. Suorastaan valheellinen on Wiikin väite, että termejä Finns ja Finnish (sm. suomalaiset) käytettäisiin kansainvälisessä tutkimuksessa merkityksessä 'suomalais-ugrilaiset'. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa; jos Wiik ja hänen aateveljensä käyttävätkin, kyseessä ei ole vakiintunut tapa. Avointa keskustelun vääristelyä jo onkin väittää, että "Julku käyttää termiä "suomalainen" viittaamaan perinteisiin suomalais-ugrilaisiin". Siteeraamme Julkun alkuperäistä artikkelia: "Swidryn kulttuuri oli nimenomaan suomalainen, enkä tässä tapauksessa halua edes laajentaa termiä suomalais-ugrilaiseksi" (Julku 2002a: 105). Kerran julkaistua ei pysty enää muuksi muuttamaan. Wiik myös painokkaasti väittää, että keskustelussa on kyse koulukuntakiistasta "uudistajien" ja "innokkaasti vanhasta kiinnipitävien" välillä. Ensinnäkin, väite siitä, että olisi olemassa jokin yksi "uudistajia" vastustava vanhoillisten koulukunta on virheellinen. Ei tarvitse kuin lukea yllä mainitsemamme kaksi kongressijulkaisua nähdäkseen, että mitään yhtenäistä vanhoillista koulukuntaa ei ole, vaan Wiikiä ja hänen kumppaneitaan kritisoivat kaikki keskenään kiistelevät kielitieteelliset koulukunnat. Toisekseen, Wiik voisi tietysti esittää oman nimilistansa teoriaansa kannattavista tutkijoista, kuten hän toteaa. Erona vain olisi se, että kyseessä olisi joukko hänen kaltaisiaan marginaalitutkijoita, joilla ei olisi osoittaa väitteidensä tueksi riippumattomissa tieteellisissä julkaisuissa ilmestyneitä tutkimuksia. Tämä on yksinkertainen tieteessä käytetty tapa määritellä "alan johtavat tutkijat" - termi, jonka käyttö näyttää ärsyttävän Wiikiä suuresti. Julkaistun tutkimuksen puutetta tietysti voidaan selitellä sillä, että "vanhoilliset" eivät salli uusien ideoiden tulevan esiin omilla foorumeillaan. Tieteessä valitettavasti kuitenkin huomioidaan vain hyväksyttävät tieteelliset näytöt; kentän ulkopuolella tehtyjä maaleja ei lasketa. Koska Wiik on lakannut puolustamasta teoriaansa tieteellisillä foorumeilla ja sen sijaan keskittynyt julkaisemaan näkemyksiään aikakaus- ja sanomalehdissä (ks. alla), hänen julkaisutoimintansa ei enää kuulu tieteen piiriin. Wiik on myös närkästynyt käyttämistämme termeistä: "Se, että Aikiolla on ehdottoman "hyviä" ja "pahoja" tutkijoita, tarkoittaa samalla myös sitä, että (heidän termejään käyttäen) toiset harjoittavat "vakavasti otettavaa tutkimusta" ja toiset "populismia"." Wiik on ymmärtänyt puheenvuoromme osittain oikein, osittain väärin. Meidän mielestämme kysymys ei ole "hyvistä" ja "pahoista" tutkijoista, vaan rehellisestä ja epärehellisestä tieteen harjoittamisesta. Oikeassa Wiik on siinä, että emme pidä häntä (nykyisellään) vakavasti otettavana tutkijana, vaan populistina. Tästä huolimatta on tietysti selvää, että hän on uransa aikana julkaissut pätevää tutkimusta muista aihepiireistä. Voodootiedettä Patologinen tiede ("pathological science"), jossa tutkija onnistuu pettämään itse itseään. Kun malliin kuitenkin alkoi kohdistua voimistuvaa kritiikkiä ja kaikki Kalevi Wiikin germaanisia kieliä koskevat substraattihypoteesit osoitettiin perusteettomiksi (esim. Kallio 1997; Kallio, Koivulehto & Parpola 1997; 1998), ryhmä vähitellen lopetti keskustelun muun tiedeyhteisön kanssa ja alkoi järjestää omia edellä mainittuja suljettuja kokouksiaan. Esitettyä kritiikkiä ei kyetty torjumaan, mutta tästä huolimatta Wiik jne. alkoivat entistä aktiivisemmin levittämään näkemyksiään alaan perehtymättömien maallikoiden keskuuteen muun muassa sanoma- ja aikakauslehdissä. Julkisuuteen saatiin näin syntymään kuva siitä, että kyseisillä teorioilla olisi pitäviä perusteluja ja asiasta käytäisiin jonkinlaista tieteellistä keskustelua. Jokainen, joka seuraa alan riippumattomia julkaisuja tietää, että näin ei ole. Tässä vaiheessa tieteellisenä koulukuntana alkanut liike muuttui joksikin muuksi, jota mielestämme sopii parhaiten kuvaamaan termi "kultti". On ilmeistä, etteivät nämä suursuomalaista esihistoriaa rakentavat kirjoittajat tule mielipiteitään muuttamaan, ja sen vuoksi monet tutkijat epäilemättä kokevatkin keskustelun heidän kanssaan turhauttavaksi. Mielestämme on kuitenkin tärkeää tuoda julkisuudessa esille, että heidän levittämänsä historiankuvan tukena ei ole mitään yleisesti hyväksyttyä tutkimusta, vaan kysymyksessä on lähinnä kansallismieliseksi liikkeeksi luonnehdittava ilmiö. Alkuperäinen kirjoituksemme ei siksi ollutkaan suunnattu varsinaisesti Julkulle, vaan hänen lukijoilleen. Ante ja Aslak Aikio Lähteet: Suur-Suomen tiede harhapoluilla
Kaltiossa on viime aikoina käyty keskustelua suomalaisten alkuperästä osanottajinaan Kyösti Julku, Ago Künnap, Angela Marcantonio ja Kalevi Wiik yhdellä puolella sekä Ante Aikio ja Aslak Aikio toisella. Sananvaihdon avaajana toimi jo numerossa 3/2002 Julku esitellen pääasiassa Wiikin suomalaisten juuria koskevia partisaaninäkemyksiä saaden seuraavassa numerossa puolelleen Künnapin ja Marcantonion sekä vastaansa Aikion veljekset, joiden lyhyeen mutta ytimekkääseen vastineeseen ovat niin ikään jo ehtineet vastata niin Julku kuin nyt myös hänen gurunsa Wiik. Wiik aloittaa vastineensa toistamalla vanhan väitteensä, että "kansojen juurten etsimisessä on vallalla kaksi koulukuntaa, vanhoillinen ja uudistuksellinen". Ketään ei varmaankaan hämmästytä se tieto, että Wiik itse katsoo lukeutuvansa uudistuksellisiin Julkun, Künnapin ja Marcantonion kanssa, kun taas heitä kritisoivia Aikion veljeksiä hän pitää vanhoillisina. Tämän väitteensä tueksi hän käsittelee "kymmenen Aikioiden mainitsemaa kohtaa" jokaisen kuvastaessa hänen mielestään "sattuvasti sitä prosessia, jossa uudet aatteet tulevat vanhojen sijalle". Mekin otamme samat kymmenen kohtaa lähempään tarkasteluun tehdäksemme selkoa, millaisista "uudistuksista" on kysymys. 1. Swidryn kulttuuri. 2. Suomalaiset - suomalais-ugrilaiset. 3. Paikannimi-perustelut. 4. Baskien ja saamelaisten sukulaisuus. 5. "Alan johtavat tutkijat". Tämä on jopa Wiikin mittapuulla harvinaisen asiantuntematon väite, koska Aikioiden kuudentoista listaan mahtuvat mm. yleisen kielitieteen teoriaa merkittävästi kehitellyt Esa Itkonen, indoeurooppalais-uralilaisen lainasanakontaktitutkimuksen täydellisesti mullistanut Jorma Koivulehto ja Indus-kirjoituksen selvittämisessä useita ratkaisevia läpimurtoja tehnyt Asko Parpola. Heidän uudistuksensa näyttävät kuitenkin jääneen suurelta yleisöltä (tai ainakin Wiikiltä) huomaamatta siksi, etteivät he Wiikin tavoin ole lähteneet niillä julkisuudessa rehvastelemaan. Lyhyesti sanottuna alansa johtavaksi tutkijaksi voidaan katsoa sellainen, jonka tutkimuksia säännöllisesti julkaistaan ja jonka tutkimuksiin myös jatkuvasti viitataan alan kansainvälisissä huippujulkaisuissa. Itkonen, Koivulehto ja Parpola samoin kuin useimmat muutkin Aikioiden mainitsemista täyttävät helpolla nämä kriteerit, kun taas esim. Wiikille itselleen tuleekin yllättäviä vaikeuksia, koska hänen Suomen ja Viron ulkopuoliset julkaisunsa jäävät yli 40 vuoden urasta huolimatta lukumäärältään vain noin puoleen kymmeneen (ks. http://members.surfeu.fi/kalevi.wiik/julkaisut4.htm)! Syystä tai toisesta Wiikhän on koko uransa ajan ollut siinä absurdissa luulossa, että ulkomaisten tutkijoiden keksimien ideoiden Suomeen tuominen on arvokkaampaa kuin itse keksimien ideoiden ulkomaille vieminen. 6. Monitieteisyys. Wiik jälleen kerran puhuu palturia, koska hänen vanhoillisina pitämistään ainakin Christian Carpelan osasi käyttää geneettistä tietoa hyväkseen ennen kuin Wiik itse. Itse taas näemme ratkaisevimman eron siinä, että me "vanhoilliset" emme suhtaudu genetiikan kaikkivoipaisuuteen yhtä herkkäuskoisesti kuin Wiik (vrt. "geneetikkojen tulokset ovat tieteellisiä totuuksia"!), joka osoittautuukin jopa paavillisemmaksi kuin populaatiogenetiikan paavi Luigi Luca Cavalli-Sforza (ks. esim. Trends in Genetics 2/1998). Wiik myös puhuu itsensä pussiin korostaessaan toisaalta monitieteisyyttään ja nostaessaan toisaalta kuitenkin genetiikan niin keskeiseen asemaan, ettei ilman sitä monitieteisyydestä saisi muka edes puhua! Monitieteisyyden perimmäisenä ongelmana on tietysti se, ettei kukaan meistä ole omnikompetentti. Edes Wiik ei ole sellainen, vaikka onkin kuulemma "viimeisen seitsemän vuoden aikana (...) pyrkinyt aikaa säästämättä paneutumaan arkeologiaan ja genetiikkaan" (Kanava 4-5/2001 s. 316). Vaikka emme kielitieteilijöinä pystykään arvioimaan hänen kompetenssiaan näillä aloilla, jotain voitaneen kuitenkin päätellä siitä, että hän yli 40-vuotisen kielitieteellisen uransa jälkeen edelleen tekee karkeita kielitieteellisiä ja ennen kaikkea kielihistoriallisia virheitä (ks. esim. Kallion artikkeli sarjassa Studia Fenno-Ugrica Groningana 2). Jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, että kyseessä todella ovat virheet eivätkä "uudistukset", mainittakoon, että Wiik antaa eri kielistä sellaisia esimerkkisanoja, joita ei todellisuudessa ole edes olemassa. Yksi tällainen haamusana on kreikan bait, joka myöskään ole painovirhe, koska hän on tarjoillut samaista esimerkkiä useampaankin otteeseen (ks. Estonian Prosody: Papers from a Symposium s. 241, Itämerensuomi: eurooppalainen maa s. 91 ja Linguistica Uralica 33 s. 272). Joku voi toki pitää tätä hiusten halkomisena, mutta vakavasti otettavassa tieteessä tahatonkin olemattoman evidenssin esittäminen on tuomittavaa. 7. Valikoivuus. Wiik ei selvästikään ymmärrä, mistä tieteessä on kysymys. Tieteessä kaikki relevantti evidenssi puolesta tai vastaan on aina otettava huomioon siitäkin huolimatta, että se saattaa toisinaan johtaa jopa oman työhypoteesin kumoutumiseen. Se, että Wiik ei ole valmis ottamaan tällaista riskiä, osoittaa hänen olevan täysin väärällä alalla. 8. "Koko Euroopan asuttajat". Edellä kuitenkin jo huomasimme, että Wiik päinvastoin itse vaihtoi Julkun käyttämän 'suomalaisen' 'suomalais-ugrilaiseksi' saadakseen näin Julkun ajatuksen näyttämään vähemmän naurettavalta! Julkun artikkelista puhuessaan Aikiot eivät myöskään puhu 'koko Euroopasta' eivätkä edes 'koko Pohjois-Euroopasta' vaan ainoastaan 'suuresta osasta Pohjois-Eurooppaa'. "Näkemys suomalaisista koko Euroopan asuttajina" vasta mainitaan heidän tekstissään aivan lopussa, jolloin he kuitenkin puhuvat Julkun ja Wiikin sijasta jo Sigurd Wettenhovi-Aspasta! Mielenkiintoista, ettei edes Wiik itse näytä kykenevän erottamaan Wettenhovi-Aspan "Suur-Suomi" -fantasioita omistaan. 9. Nationalismi. Nationalistiselle vaihtoehtoesihistorialle on tyypillisintä se, että väen vängällä katsotaan oman kansan eläneen mahdollisimman kauan nykyisillä asuinsijoillaan ja jos vain mahdollista nykyistä vielä paljon laajemmilla alueilla. Intia tuli jo mainittua yhtenä esimerkkinä, ja toisena vielä surkuhupaisampana sellaisena voidaan mainita Kaukasia, jossa niin georgialaiset, armenialaiset kuin jopa azeritkin pitävät itseään kilvan alueen alkuperäisasukkaina. Kaikissa tapauksissa kovasti vedotaan mihinkäpä muuhun kuin arkeologiseen jatkuvuuteen. Ilman sinivalkoisia tai sinimustavalkoisia silmälaseja voi tästä syystä tuskin ihmetellä sitä, että Suomen ja Viron ulkopuolella nationalistiseksi vaihtoehtoesihistoriaksi luokitellaan myös Wiikin "school who wants it large and wants it early", kuten sitä on hiljattain osuvasti kuvaillut hänen "opillinen lapsenlapsensa" J. P. Mallory (Journal of Indo-European Studies 29 s. 238). Kaikesta huolimatta Wiik ja Julku itse vakuuttelevat suurelle yleisölle täysin päinvastaista, että heidän ideansa ovatkin kansainvälisesti muodikkaita! Emme lähde arvioimaan, johtuuko tämä puhtaasta tietämättömyydestä, koska maailmahan näyttää täysin toisenlaiselta Turusta ja Haukiputaalta katsottuna kuin UCLA:sta ja Leidenistä katsottuna. Tätä yltiöoptimistista kuvaa heidän aatteidensa kansainvälisestä suosiosta ei myöskään korjaa se, ettei heidän kansainvälisiin "Roots"-konferensseihinsa kutsuta yhtäkään sellaista, joka saattaisi olla heidän kanssaan eri mieltä. Huomattakoon, että Wiik itsekin julkisesti tunnusti tämän "Suomen väestön juuret" -jälkisymposiumissa 10.12.1997. Joka tapauksessa ylivoimainen enemmistö niistä harvoista tutkijoista, jotka suuressa maailmassa ovat edes kuulleet Wiikin ja Julkun ajatusrakennelmasta, pitää sitä lähinnä itämerensuomalaisten kansalliskiihkoilijoiden epätoivoisena yrityksenä rakentaa itselleen suurempi ja mahtavampi muinaisuus (huom. kohteliaisuudesta tätä ei kuitenkaan sanota julkisesti ja vielä vähemmän päin asianomaisten naamaa, mikä myös osaltaan selittäisi sitä, ettei heillä itsellään näytä olevan aavistustakaan omasta kyseenalaisesta maineestaan). Joka ei usko, tulkoon itse tänne katsomaan! 10. Yleisemmin. Lopuksi Olipa kerran lingvisti, joka oli nuoruudessaan tutkinut monia nykykieliä saaden myös suurta tunnustusta erityisesti eräiden vähemmistökielten tuntijana. Hän kuitenkin aina oli tuntenut viehtymystä myös kielihistoriaan, ja päästyään vihdoin vakiintuneeseen asemaan hän keskittyi Euraasian kielten alkuperää koskeviin kysymyksiin. Tietysti häntä kritisoitiin etenkin ulkomaalaisten kollegoiden toimesta, mutta koska hän oli päässyt omassa maassaan tärkeään asemaan, hän ei välittänyt kritiikistä vähääkään. Päinvastoin hän piti heitä "taantumuksellisina traditionalisteina", kun taas itseään hän piti "vallankumouksellisena uudistajana", vaikka todellisuudessa hän yllä mainittuine väitteineen oli vain palauttamassa kielentutkimusta sille tasolle, mitä se oli ennen kielihistoria-nimisen tieteenhaaran perustamista ennen 1800-lukua. Kaiken kukkuraksi hän piti itseään jopa "kansainvälisenä", mikä oli sikäli paradoksaalinen väite, että hän syyllistyi pikemmin kansallismielisyyteen väittäen oman äidinkielensä puhujien ikimuistoisista ajoista alkaen eläneen valtavan laajoilla alueilla, mistä muka kiistattomina todisteina hän esitti eri kielistä substraattipiirteitä, joihin tosin uskoivat ainoastaan hän itse sekä hänen uskollisimmat kannattajansa. Vaikka hän sai hyvääkin aikaiseksi panostamalla erityisesti vähemmistökieliin huomattavasti enemmän kuin kukaan hänen edeltäjänsä, historia on silti arvostellut häntä ankarasti siitä, että hän käytännössä romahdutti maansa kielihistoriallisen tason vuosikymmeniksi. Sen vuoksi tänään hänen tekojaan ei enää muista juuri kukaan, kun taas hänen nimensä kyllä muistetaan, mutta sekin on jo vakiintunut kielitieteelliseksi kirosanaksi. Kyseessähän oli neuvostoliittolainen Nikolaj Jakovlevich Marr (1865-1934). Raimo Anttila ja Petri Kallio En osallistuu enää mutapainiotteluun Ago Künnap
Silti en voi olla mainitsematta vielä saamen substantiivien k-monikon korostettua vertailua Aikioiden taholta saamen verbien 2. persoonan k-päätteeseen, mikä muka todistaa, että kumpikin palautuu t:hen ja tekee tyhjäksi edellisen ajateltavissa olevat kytkennät baskin k-monikkoon. On näet muistettava, että baskin yksikön 2. persoonan persoonapronomini on hi, joka rekonstruoidaan joko muodossa *ki tai *si. Pidän ensimmäistä vaihtoehtoa uskottavampana (hi < *gwi < *ki, vrt. esim. baskin 'kolme'-sanan tavanomainen rekonstruktio hiru < *gwiru). Sen sijaan jään pohtimaan (mm. aina jalosti hillityn) Christian Carpelanin kommentin loppuosaa, jossa hän kirjoittaa; "Arvelen, että tilanne herättää Kaltion lukijoissa hämmennystä ja pettymystä. On selvä, että kiistelyn pitkittyminen ei johda mihinkään myönteiseen, rakantavaan tulokseen. Siksi toivon, että päätoimittaja sopivalla tavalla viheltäisi pelin poikki ja lopettaisi teeman käsittelyn, itse en aio osallistua siihen tämän enempää." En aio minäkään osallistua tähän mutapainiotteluun sen enempää. Ago Künnap Lue myös: Sekä: |
|