Kaltiota on joskus moitittu taaksepäin katsomisesta ja sen myötä vanhoillisuudesta. ´Elää, vaikkei siltä näytä´, veisteltiin jo kuusikymmenluvulla. On hyvä silti muistaa, että juuri syytökset konservatiivisuudesta ja oman navan kaivelusta viittaavat menneisyyteen. Näitä ominaisuuksia Kaltiosta hakevan on matkattava ajassa varmaan ainakin neljännesvuosisata taaksepäin – jos nyt sekään riittää. Mielikuvat syntyvät joskus tyhjästäkin, ja ne tunnetusti tuppaavat säilymään pitkään.

Jotta ottaisimme kuitenkin jotain kantaa myös Kaltion menneisyyteen, aloitamme uuden kauden, vaikkakin nurinkurisesti, käsittelemällä kuolemaa.

Mutta tietenkään emme malta pysyä vain kalman katkussa, vaan sekoitamme muumiot ja luurangot elämään ja vitaalisuuteen. Ensimmäisen numeromme teemana on ruumis väljästi muotoillen sekä viriilin kehollisuuden että sitä hieman morbidisemman raadollisuuden merkityksissä. Molemmat merkitykset näkyvät ja tuntuvat joko yhdessä tai erikseen.

Keho ja liike korostuvat kansikuvassa, joka samalla muistuttaa meitä siitä, ettei talvi ole pysyvää edes pohjoisessa. Kaunokirjalliset tekstit sen sijaan ovat saaneet inspiraationsa meitä jokaista vääjäämättä kohtaavasta kuolemasta. Numeron artikkelit edustanevat aiheiden rajatilaista sekoitusta: niissä käsitellään jotain elämän ja kuoleman, nykyisyyden ja menneisyyden, väliltä.

* * *

Muutama sana uusista päätoimittajalinjauksista: Nyt alkavalla Kaltio-kaudella lähdetään liikkeelle vaalien niitä periaatteita ja käytänteitä, jotka ovat lehdessä hyviä, ja uudistaen niitä, jotka voivat tulla entistä paremmiksi.

Sanna Karkulehto ja Johanna Ylipulli