Vanhat puolalaiset homot istuvat keittiössä, roikottavat ranteitaan ja ikävöivät kommunismia. Michal Witkowskin romaanin henkilöt kaipaavat entistä elämäänsä vessavahteina ja siivoojina, suihinottoja sotilailta yleisissä käymälöissä. Heille yhteiskunnan hyväksymät, trendikkäät, salonkikelpoiset avioliitto-adoptio-sisustus-homot ovat vastenmielisiä. Nämä vanhat, irstaat "siskot" ovat mieluummin ulkopuolisia, mihinkään sopimatonta, halveksittua pohjasakkaa.

Miksi nämä kusen hajuiset hahmot näyttävät jotenkin kauniilta ja vapailta? Syy on siinä, että he ovat kieltäytyneet ottamasta vastaan mukavuuksia ja hyväksyntää, jota länsimainen yhteiskunta heille tarjoaa. Kusen ja sperman tuoksuisinakin he pysyvät puhtaina siitä kuonasta, jolla kapitalistinen kulttuuri kuorruttaa yksilön ja liimaa kiinni itseensä.

Jostain tulee mieleen kohtaus Oulun Carrolsissa vuosia sitten. Teinipoika palautti hampurilaisensa, koska se oli hänestä pahan makuinen. Tarjoilija pyysi poikaa ottamaan uuden ilmaiseksi, mutta poika kieltäytyi. Paikalle haettiin ravintolapäällikkö, joka yritti pakottaa poikaa ottamaan uuden hampurilaisen. Kun poika kieltäytyi edelleen, ravintolapäällikkö hyökkäsi pojan perään heitellen hampurilaisia tämän tarjottimelle, ja poika yritti väistellä. Hampurilaiset lentelivät.

Meitä ympäröi siis porvarillinen kuona. Nietzsche kutsuu sitä "viheliäiseksi mukavuudeksi". Otin nämä sanat ohjenuorakseni elämässä ja yritin kieltäytyä kaikesta, mikä vaikutti viheliäiseltä mukavuudelta.

Mutta siitä on jo kauan! Elämääni on kasautunut valtava määrä viheliäistä mukavuutta. Minulla on kolme syystakkia, laajakaista, tiskikone, tosi monet pussilakanat ja goretex-kengät. Olen ymmärtänyt, mitä se merkitsee. Se tekee minusta pelokkaan ja vaarallisen länsimaalaisen, joka on valmis uskomaan mitä tahansa valheita, kun huomaa oman viheliäisen mukavuutensa ajautuvan vastatusten esimerkiksi kiinalaisen tehdastyöläisen etujen kanssa.

Tai vielä pahempaa.

Länsimaisen avustusjärjestön apu ei mene perille kriisialueella, koska suurin osa rahoista kuluu työntekijöiden suuriin palkkoihin, päivärahoihin, lomarahoihin, panssaroituihin autoihin, tuontiherkkuihin ja muihin viheliäisiin mukavuuksiin. Läntisen hyväntahtoisuuden symboli on avustustyöntekijä, joka ojentaa tikkarin kerjäläislapselle auton ikkunasta.

Ja vielä pahempaa. Tulemme näkemään – ellemme ole jo nähneet – sotia, jotka syntyvät ja saavat hyväksyntänsä viheliäisen mukavuuden tarpeesta.

Minulla oli koulussa opettaja, jonka matematiikan ja kemian tunnit muuttuivat usein elämänkatsomuksellisiksi yksinpuheluiksi. "Miettikää tosissaan nyt", opettaja sanoi, "mitä viattoman näköinen Juha tuossa pulpettinsa takana tekisi, jos joku ottaisi siltä stereot pois ja sanoisi, että sen täytyy alkaa kasvattaa perunansa itse?"
 
Artikkeli Michal Witkowskista sivulla 237 ja kurjasta avustustyöstä sivulla 232.

VILLE RANTA
ville.ranta@kaltio.fi