Teksti: tohtori ja valiokuntaneuvos Pentti Arajärvi (55)

Liikunta on tärkeää. Urheilu on yksi laji sitä. Sen tärkeyden huomaamme siitä, että päivittäin urheilu-uutisia on melkein yhtä paljon kuin muita uutisia koko maailmasta. Syyskuun 11 päivästä 2001 viikon verran eteenpäin maailmassa oli tunnetun terroriteon lisäksi vain urheilu-uutisia ainakin television perusteella arvioituna.
Liikunta on oikeasti tärkeää. Sillä on arvaamaton merkitys useammassakin mielessä niin sairauksia tai liikalihavuutta yms. ehkäisevänä tekijänä kuin mielenvirkistyksenä ja myös esimerkiksi työtehon nostajana. Liikunnan ja urheilun kansantaloudellinen merkitys yhtenä viihteen muotona lienee myös suuri. Silti arvostetuimpia urheilusankareita pitäisi olla niiden valmentajien, jotka kahdeksan iltaa viikossa suunnilleen bensarahoilla tekevät nuorisotyötä.
Maratonin juokseminen tuskin on kansanterveystyötä. Siihen valmistautuminen – lähtipä aikanaan matkaan tai ei – on kuitenkin sitä. Jos useampi kymmenentuhatta suomalaista vuosittain osallistuu maratoneille ja muihin hölkkiin, hiihtovaelluksille, pyöräilyyn, soutuun, luisteluun, suunnistukseen jne. huvin vuoksi ja hauskuuden tähden, on sillä iso merkitys. Eläköön liikunta!

Maratonin suunnittelusta,...
Meidän maratonimme esihistoria on hävinnyt hämärään. Ehkä sen voi sanoa alkaneen Pertti Rintahakan kanssa jo hiekkalaatikolla. Hiekkalaatikossa leikkivät Pertin tytär ja minun poikani. Hiekkakakkuja tehdessämme totesimme, että se ei riitä ruumiillisen kunnon ylläpitämiseen. Seurauksena oli hajanaisesti toteutettuja lenkkejä ja legendaarisia syitä jättää juoksematta. Pertin mukaan syistä paras oli kännykässä antamani vastaus, etten ehdi, koska pitäisi mennä kahville Hillary Clintonin kanssa. Olin Tarjan kanssa Washingtonissa ja meillä oli tapaaminen Valkoisessa talossa.
Myös lenkit olivat ajoittain legendaarisia. Noin 10 kilometrin lenkki kesti parhaimmillaan kolme ja puoli tuntia. Siinä ehdittiin kahdesti käydä kahvillakin. Eräänä vuonna, olisiko ollut 1990-luvun puolessa välissä, pohdimme maratonille lähtöä tosissamme. Totesimme kuitenkin, että parempi olla ilmoittautumatta, koska harjoituskilometrejä ei ollut sinä vuonna kertynyt neljääkymmentäkahta.
Keväällä 2000 alkoi myös maraton todellistua. Silloin päätimme Pertin kanssa, että vuoden 2001 vappuun mennessä päätämme siitä, päätämmekö seuraavaan vappuun mennessä maratonin juoksemisesta. Niillä vaiheilla juoksuseuraamme liittyi Ulf Månsson ja hieman myöhemmin Taisto Rauta. Lenkkeily oli enemmän tai vähemmän satunnaista; useimmiten viisi kilometriä Seurasaaren ympäri ja tunti saunomista.
Vapun tienoilla 2001 päätettiin, että viimeistään vappuna 2002 päätetään siitä, osallistummeko maratonille. Vappuna 2002 päätettiin osallistua maratonille viimeistään vuonna 2003. Asiasta seurasi tietysti kaksi ongelmaa: missä maraton juostaan ja – pahus soikoon – siihen on harjoiteltavakin.
Heti oli selvää, että maratonia ei juosta Suomessa. Jos kerran juoksee maratonin, on se tehtävä riittävän eksoottisessa paikassa jo pelkästään palkkiona omalle itselle. Ensimmäinen päätös oli Havaiji. Se juostaan lisäksi joulukuussa, jolloin maraton lykkäytyi mahdollisimman myöhäiseksi kuitenkin päätöksen ehtojen rajoissa.
Pertin havaintojen mukaan harjoituslenkillä Las Vegasissa oli talvellakin liki 30 astetta. Kun tarkistettiin Havaijin lämpötila, totesimme, että helteessä ei edes joulukuussa juosta.
Avuksi tuli Ilkka Taipale. Hän kertoi kokoavansa eduskunnasta väkeä Arkangelin maratonille. Kun Tarjalla lisäksi oli tarve päästä Arkangeliin pohjoisen yhteistyön asioissa, oli loppujen lopuksi tarpeen vain koplata hänen matkansa ajankohta, jolloin syntyi synergiaa. Ilkka järjesti mukaan myös kympin juoksijoita ja huutosakkia, mutta oli itse eduskunnan ainoa arkangelmaratoonari.

... harjoittelemisesta ...
Tutkimme erilaisia maratonkirjoja ja totesimme muun muassa erään pääosin Yhdysvaltojen markkinoille tehdyn kirjan kelvottomaksi. Vaikka asioita aina selostettiin muka harrastajan kannalta, tekstistä kävi ilmi, että se oli kirjoitettu verenmakusuussajuoksijoita silmällä pitäen. Niinpä tietoa kerättiin ties mistä ja eräs juoksuohjelmakin löytyi.
Pitkin vuotta 2002 olimme juoksennelleet ja muutaman kerran oli lenkki jo ollut kymmenkuntakin kilometriä. Oli juostu erikseen ja yhdessä. Joulukuun 28. päivänä 2002 lähetin Pertille, Uffelle ja Taistolle tekstiviestin: "Tänään lenkille, aikaa puoli vuotta" Vastaus tuli minuutissa: "Ohjelma on 26 viikolle, ei puolelle vuodelle". Tulipa siitäkin muutama päivä, jona ei vielä tarvinnut harjoittelua aloittaa.
Totuus tuli vastaan. Lenkit ensin tihenivät ja sitten pitenivät. Tulipa sekin päivä, jolloin viisitoista kilometriä juostua päätettiin juosta vielä viisi lisää. Mitään ohjelmaa ei seurattu eikä päiväkirjaakaan pidetty, mutta takaraivossa jyskytti tieto itselle annetusta sitoumuksesta. Pisimmillään lenkit ulottuivat 27 kilometriin. Pisimmillään tauot venyivät pariin viikkoon. Noin kuukautta ennen maratonia saimme käsiimme Harri Hännisen, Raiko Häyrisen ja Matias Möttölän kirjan Tavoitteena maraton, jonka maltillisista ohjeista havaitsimme harjoitelleemme enemmänkin kuin se kirja välttämättömäksi väitti.
Yhden viisikilometrisen juoksin Afrikassakin, Tansanian valtiovierailun aikana, jotta saatan sanoa Afrikassakin harjoitelleeni. Puoli kahdeksalta aamulla oli lämpötilakin vain noin 22 astetta. Korkeanpaikan leirini puolestaan oli pääsiäisenä Ylläksellä, kun lumet sulivat sellaista vauhtia, että ylämäkeen hiihtäminen tapahtui vastavirtaan. Pertti harjoitteli paitsi Las Vegasissa myös muun muassa matalanpaikan leirillä Death Valleyssä (läntisen pallonpuoliskon matalin paikka).

... ja juoksemisesta
Lähtölaukaus pamahti tasan kello 10. Sää oli kotoinen, lämpötila viidentoista tienoilla. Päätös juosta koko matka shortseissa oli oikea. Aurinko haihdutti aamusumun ja paistoikin hetken. Onneksi pääosan ajasta aurinko pysyi pilven takana. Ihanteellinen sää.
Matkaan lähti kaikkiaan vajaat 60 maratoonaria. Suomalaisia oli yhdeksän, joista ensikertalaisia olimme me neljä ja Ilkka. Hänet oli edellisellä yrityksellä poliisi korjannut pois juoksemasta. Poliisin työaika oli päättynyt. Pois poliisiasemalta Ilkka oli päässyt, kun esitti paikallisen mielisairaalan ylilääkärin käyntikortin.
Juoksu alkoi Trud-stadionilta, jossa on pidetty jääpallon maailmanmestaruuskisatkin. Sieltä siirryttiin tahkoamaan Dvina-joen (Vienanjoen) rantaan järjestettyä noin viiden kilometrin pätkää edestakaisin neljä kertaa. Sen keskivaiheille järjestimme oman huoltopisteen. Järjestäjät tarjosivat vettä, kuntojuomaa ja muun muassa maksamakkaraleipiä. Aina välillä järjestäjien vedenjakajat juoksivat rinnalla ja ottivat itsestään valokuvia kanssamme.
Annoin myös elämäni ensimmäisen juoksuhaastattelun. Nuori naistoimittaja juoksi tyylikkäässä housupuvussaan puolikorkeilla koroilla rinnalla (täytyi vähän hidastaa) ja kyseli: "You before visited Archangel? You like Russia?" Yleismaailmalliset kysymykset.
Tavoite oli päästä lenkki läpi, mieluiten juosten. Ajalla ei ollut niin merkitystä, mutta viiden tunnin alitusta tavoiteltiin. Ensimmäinen kaksikymppiä meni yllättävän kevyesti kahteen tuntiin ja varttiin. Seuraava kymppi meni vielä nopeammin, noin tuntiin. Tunnetusti puolet maratonista on jossakin kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä ja siltä se tuntuikin. Vaihtoehdot; juokse tai lopeta. Siis juokse. Kävely ei ollut vaihtoehto. Jossain lähellä neljääkymmentä helpotti. Silloin tiesi, että perille tullaan. Sisua ei vielä tarvittu, tahto riitti.
Juoksin Uffen kanssa koko matkan yhdessä. Pertti jättäytyi heti juoksemaan sykemittarin tahdittamana. Taisto oli asettanut itselleen aikatavoitteenkin, joka kiritti häntä. Ilkka juoksi pitkään Uffen ja minun kanssa ja matkan loppupuolella aina vastaan tullessaan kertoi, että maaliin tullaan ajassa 5_ tuntia.
Euforinen tunne alkoi, kun kaartoi stadionille. Pieni turhautuminen syntyi siitä, kun ilmeni, että kenttä on kierrettävä, mutta tottahan sekin sujui ja taisi vauhtikin hieman parantua. 4.34.27. Taisto "pinkaisi" matkan johonkin 4.25:een. Pertti oli lopuksi kiristänyt, kun havaitsi mahdolliseksi alittaa 5 tuntia. Hänen aikansa oli 4.58.59, joten minuutti jäi vielä varaakin.
Selkä edellä tuli juoksun aikana vastaan vain kaksi venäläistä. Lisäksi maaliin tuli yksi iloinen veli venäläinen, joka jo alkumatkasta juoksi kaikkien muiden jäljessä, mutta jossain 33 kilometrin kohdalla yhtäkkiä ilmestyi Uffen ja minun näkyviin aivan väärässä paikassa. Silloin ajattelimme, että hänellä oli ollut asiaa pusikkoon. Hän tuli kuitenkin maaliin noin 4 tunnin 50 minuutin ajassa. Hän oli jättänyt varmaan yhden kierroksen onnistuneesti väliin, koska järjestäjien mukaan kukaan ei keskeyttänyt.
Tohtorinväitös kesti neljä tuntia, jossa oli parinkymmenen minuutin tauko. Juoksuakti kesti siis kauemmin. Väitöskirjan pusaaminen otti kaksi ja puoli vuotta. Maratoniin valmistautumisaika oli väitökseen nähden vain noin viidennes kalenteriajassa ja tunneissa vielä paljon pienempi. Maratonin ja väitöksen henkinen ja ruumiillinen ponnistus olivat käänteisiä mutta kummassakin oli kumpaakin. Olo suoritusten jälkeen oli ehkä yhtä ylevä.
Jos vain on mahdollisuus, kannattaa kokeilla ainakin kerran kumpaakin.

 

Teksti: Henry Törrönen (45), nokkahuilunsoittaja Iisalmesta

25.6. Lappeenrannasta otan kyytiin Tapion, Matka-Vekan työttömäksi jääneen toimistopäällikön, joka on vetänyt matkoja Neuvostoliittoon ja Venäjälle 70-luvulta saakka. Tapio uumoilee, että matkalla ehkä tullaan juomaan muutamia votkapaukkuja.
Auton jätän Vainikkalan asemalle. Sibeliuksessa tapaamme muita matkalaisia: pres. ehd. e.v.p. Pekka Tiaisen naistovereineen sekä nuorempaa, sekalaista sakkia: ainakin opettaja, lääkäri, tutkija...
Moskovan asemalla nousemme Arkangelin junaan. Venäjän rautateillä ei makuuvaunuissakaan tunneta sukupuolidiskriminaatiota, joten meitä on nyt sitten samassa osastossa kolme äijää Suomesta (Tapio, minä ja huonekaluyrittäjä Äetsästä*) (*ammatti ja paikkakunta muutettu) sekä alapetillä Jemtsaan matkaava nuori upseerinrouva kaksi- ja puolivuotiaan Kiril-pojan kanssa.
Junan lähdettyä liikkeelle siirrymme koko suomalaissakki ravintolavaunuun. Seinällä on tupakoinnin kieltävä kyltti, mutta joka pöydässä tuhkakuppi. Miltei joka pöydässä myös tupakoidaan. Savupilven läpi vaihtuvat ikkunassa maisemat. Kuin sodassa, ajattelen. Tilaamme ruokaa. Minä tilaan kanapihvejä, saan lohivoileivän. Äetsän mies ei tilaa mitään, mutta saa kupin teetä, johon myöntyy. Tapio tilaa voileivän, mutta saa neljä pikkuriikkistä kasarillista kalakeittoa. Naapuripöytään ilmaantuu iso vati jotain, mikä muistuttaa kanapihvejä. En puutu asiaan, koska pihvit eivät ruokahaluani herätä. Myöhemmin naapuripöydässä syntyy hälinää, koska lasku on arvioituun summaan verrattuna kaksinkertainen. Tarjoilija on ilmeisesti humalassa, koska keittiöön löytääkseen tarvitsee asiakkaiden opastusta.
Makuuhytissä on niin kuumaa, etten kärsi käyttää vaatteita eikä peitteitä. Käännyn seinään päin ja kuvittelen, kuinka Kirilin äiti tahtomattaankin kurkistelee peitteen takaa paljasta pakaraani. Olen varma, että ainakin Kiril-poika toljottaa silmän rävähtämättä.
26.6. Yö on pitkä. On kuumaa ja meluisaa. Pyörien kolke tuo mieleen lauseen venäjän oppikirjasta. Zvuk kaljoos uspakaival. Pyörien ääni rauhoitti. Kaikkea paskaa sitä kirjoitetaan. Ja painetaan. Tulee myös mieleen Kurosawan "Köyhän miehen pikajuna". Do-des-ka-den, do-des-ka-den... Siinä on junan rytmi kuvattu muutamalla tavulla, tarkasti. Nukahtelen lyhyitä fragmentteja, unta ei valveesta erota, sama juna, sama paljas perse keinahtelee ylälauteen reunalla, ja aina kun asemalle pysähdytään, hetken hiljaisuus ja sitten käännähtää Tapion ja Äetsän kuorsausvoimakkuus maksimiasentoon.
Vologdan jälkeen ikkunoista näkyy lepikkoa, vapaasti umpeenkasvanutta metsää, valtavia soita, kesantopeltoja ja välillä harmaaksi patinoitunut kylä, jossa ehkä yhdessä tai kahdessa talossa asutaan. Ravintolavaunun savupilvi pitää yllä sotatunnelmaa. Rata on Stalinin rakennuttama, viivoittimella soiden yli vedetty linja, ihmisten luut pitävät sen pinnalla. Radan varren sähkötolpat ovat vajonneet puolittain suohon, sähkölangat melkein osuvat maahan.
Arkangeliin ei enää ole pitkälti. Pysähdymme Obozerskajassa. Asemalta voi ostaa maukkaita, rasvaisia piirakoita. Junan tulon tietävät myös koirat. Niitä tulee kymmenen lauma nuuskimaan ihmisten kasseja. Kaksi koiraa ryhtyy harjoittamaan sukupuoliyhteyttä, kaksi tappelemaan kovalla rähäkällä. Koirien kuonot ovat arpiset, arvojärjestystä on selvitetty päivä päivältä.
27.6. Aamiaisen jälkeen lähdemme Dvina-hotellista Juoksun ystävien klubille. Sataa kaatamalla. Juoksuklubilla ilmoittaudumme maratonille. Tapiolle, Äetsälle ja minulle on tilattu jalkahieronta. Sen toimittaa hartaasti uskovainen naishieroja. Maailmankatsomuksesta kuulen Tapiolta, joka osaa erinomaisesti venäjää. Minä en puheisiin pääse. Harmittaa, että tälläkin kertaa jää etupuoli hieromatta. Klubilla on valokuvanäyttely aikaisemmilta maratoneilta. Nyt maraton järjestetään 20. kerran, on siis juhlavuosi. Otan seitsemännen kupin teetä, kun Tentorium-firman tuote-esittelijä iskee minuun silmänsä. Tentorium tekee kaikkea hunajasta. Pieniä, mustia, hiirenpaskan näköisiä pillereitä, jotka esittelijän mukaan avartavat kurkkua niin että henki kulkee paremmin. Naisen kurkussa on leikkausarpia, ilmeisesti kurkku on avartunut niin paljon, että se on pitänyt ommella uudelleen kokoon. Löytyy erilaisia salvoja, puikkoja ja nesteitä, kaikki tehty hunajasta ja kaikilla oma vaikutusalueensa. En osta mitään, otan kahdeksannen kupin teetä.
28.6. Maratonin lähtö kymmeneltä. Lähtöpaikka Työn stadion. Pukuhuoneessa huomaan, että olen unohtanut juoksukenkäni hotelliin. Kiireesti taksilla hotellille. Itsestään selvät asiat unohtuvat, niitä ei edes ajattele. Toisarvoiset, merkityksettömät asiat sen sijaan pyörivät päässä kuin Tentoriumin hunajaiset hiirenpaskat aukileisissa kurkuissa. Takaisin stadionille ehdin hyvissä ajoin ennen lähtöä. En kuitenkaan ehdi alkuseremonioihin. Katselen ikkunasta, kuinka juoksijat marssivat jonossa kuuntelemaan Arkangelin kuvernöörin ja Suomen presidentin sisältörikkaita ja tunnepitoisia puheita. Kuunnellaan kansallislaulut. Venäjän kansallislaulun soidessa kukaan katsomossa ei nouse seisomaan. Seremonian suvantokohdissa luulen kuulevani jääkiekko-ottelun sähköurkuria: pulalahippuhii, pulalahippuhii... Mutta kaikki kuuluu pukuhuoneeseen vain vaimeasti, saatan erehtyäkin.
Solahdan juoksijajoukkoon juuri ennen lähtöä. Lähtölaukaus ammutaan ja lähdemme liikkeelle uraata huutaen. Tapio siteeraa Tuntematonta, hän on reservin majuri. Seitsemän kilometriä juoksemme Tapion kanssa yhdessä, sitten tuntuu että voisin juosta kovempaakin, ja nopeutan rytmiä. Tapio on juossut 24 maratonia tätä ennen, kiroilee, ettei olisi pitänyt syödä aamiaista, minulle tämä on vasta toinen maratoni, mutta minä olenkin nopeaoppisempi, aamulla otin vain banaanin. Taskussa minulla on energiageelejä, joten tarvitsen vain vettä. On ihmeen helppoa juosta, sää on miellyttävä, ei sada eikä ole liian kuuma. Tiainen menee helvetin kovaa. Se on joka asiassa kai fanaatikko. Sen tyttöystävä on kannustamassa kadun varressa. Naisen silmät vilkkuvat miehille joka suuntaan. Jos keskeyttäisi ja menisi Tiaisen naisen kanssa hotelliin siksi aikaa kun Tiainen juoksee...
Juostaan Väinäjoen rantakatua edestakaisin. Samat tyypit tulevat aina uudelleen vastaan. Puolalainen äijä moikkaa aina. Ilkka Taipale mylleröi pitkissä housuissa ja pitkähihaisessa paidassa. Eräällä naismaratoonarilla on huomiota herättävän äänekäs hengitys, kuin hukkuvan korinaa. Tulee mieleen, että nainen on nauttinut Tentorium-hiirenpaskaa.
Maratonilla koko ajan koskee johonkin. Mutta niin kauan kuin kipu vaeltaa, kaikki on hyvin. Pysähtynyt kipu enteilee ongelmia. Tahdonvoimalla pakotan kivun liikkeelle, se näet pyrkii rakentamaan pesän, ehkä jopa munimaankin oikeaan pohkeeseen. Kolmenkymmenen kilometrin jälkeen maraton aina alkaa, niin nytkin. Tuntuu että reisistä loppuu puhti. Pyrkimys eteenpäin ei kuitenkaan katoa. Pakotan jalat ottamaan askelia, yksitellen: as-kel, as-kel... Molodets-kannustushuutoja kuuluu kadun reunasta. Siellä on uskovainen hierojakin ojentamassa vettä, huutaa jumala kanssasi, sitäkö tähän vielä manaamaan... Puolalainen juoksija ei enää jaksa moikata.
Neljäkymmentä kilometriä tulee täyteen. Pian olisi käännyttävä rantakadulta takaisin stadionille, mutta en muista, mistä pitäisi kääntyä. Stadion ei näy tänne, vaikka poikkikadun kohdalla aina kuikuilen siihen suuntaan. Miliisejä on joka risteyksessä, niiltä kun kysyy, kaikki sanovat että suoraan. Ajattelen että kai siellä vielä on yksi risteys, mutta eipä olekaan. Juoksen kääntöpaikalle asti ja kun siellä sanon, että olen jo juossut neljäkymmentä kilometriä, alkaa kiihkeä kuhina. Käy ilmi että olen juossut harhaan, itse asiassa jo juossut ylimääräistäkin, stadionille olisi ollut vähemmän matkaa kuin kääntöpaikalle. Oma kello näyttää 3.35., joka olisi ollut miltei puolen tunnin parannus. Juoksemisen motiivi on mennyt, lähden kävelemään stadionin suuntaan. Mukaani lyöttäytyy vaivautunut mies, jolla on punainen lippu kädessään. Tajuan, että miehen olisi pitänyt olla ohjaamassa juoksijoita stadionin risteyksessä. Äijä oli tullut lörpöttelemään kääntöpaikalle ja unohtanut velvollisuutensa. Tuollaiset pitäisi kaivaa rautatien alle suohon. Kävelen stadionille, mutta en mene maalin kautta. Vittuako sellaisella ajalla tekisi... Ensi vuonna uudestaan saatana, nyt kun reitti on tuttu...
29.6. Tänään kaupunki täyttää vuosia, 419 tai 420 vuotta, riippuu keneltä kysyy. Pietariin verrattuna kuitenkin rutkasti vanhempi, jo Iivana Julman perustama kaupunki. Kaupungin keskusta on suljettu autoliikenteeltä, valtavasti ihmisiä viettämässä juhlaa. Jotkut mummot tunnistavat meidät, ovat nähneet juoksemassa ja haluavat välttämättä ottaa kuvia. Keskusaukiolla on purjein koristeltu lava, josta vuorollaan puhuvat Suomen presidentti, Arkangelin läänin kuvernööri ja Arkangelin pormestari. Suomen presidentti aloittaa: "Miehemme juoksivat maratonin...". Ajattelen, että sekin on jo oppinut, puhuu itsestään ja miehestään diktaattorityyliin monikossa... Sitten nähdään ripaskaa. Sävelmä on tuttu: "Kerenski se leipoi leivän makian...".
Rantakadulla näen maratonilta tuttuja pinnanmuotoja asfaltissa, kuoppia ja halkeamia. Nyt kadulla parveilee valtavasti ihmisiä, perheitä lastenvaunuineen ja ilmapalloineen, lomailevia siilitukkaisia sotilaita, röntgenkatseelleni antautuvia ihania naisia... Saslikki käryää ja olutteltoista kuuluu vahvan vaahdon sirkoileva kiherrys. Purjeveneet kisailevat joella. Portaiden laskeutuminen tekee kipeää, olen kuin Andersenin merenneito, joka on noussut maalle rakastaan kuikuilemaan.
Illalla lähdetään Gogol-laivalla jokiristeilylle. Laivalla kuulen, että kun aikoinaan Ylioppilastaloa vallattiin, Tapio oli siellä huutelemassa vastalauseita vasemmistolaisille. Oli melkein saanut turpaansa. Tapio kysyy Ilkka Taipaleelta, muistaako tämä tapauksen. Taipale ei muista tai ei halua puhua asiasta. Keskustelu ei etene. Sen verran on kannella kylmää, ettei tarkene siellä istua, sitä paitsi elämä on alakerran baarissa. Otan olutta ja votkaa vuorotellen. Lopulta istun Taipaleen ja filmitähden näköisen arkangelilaisen lääkärin kanssa samaan pöytään. Taipale on kuullut, että minut ohjattiin harhaan maratonilla ja vakuuttaa, että minä olen hänen sankarinsa, juuri sellaista oikeaa suomalaisuutta, matka täyteen vaan ja kello pysähdyksiin, mitäs tässä sen enempää...
30.6. Aamulla oksennan. Yritän syödä aamiaista väkisin, pysyy sentään sisällä. Juna lähtee ja me sen mukana, samassa hytissä jälleen minä, Tapsa ja Äetsä ja neljäntenä tällä kertaa miespuolinen venäläinen, tylsää. Hyttiin tarjoillaan ruokaa: naudanlihapihvi, tattaria, kuivattu vermisellikeitto, johon veden saa vaunun käytävässä olevasta hiilillä toimivasta samovaarista. Kahvit ja sämpylät saadaan myös, joten eipä hätää. Menemme kuitenkin aikamme kuluksi taas ravintolavaunuun.

Yöllä taas sama kuumuus ja pyörien kolkutus. Kyrpä ojenteleikse, lakanan alla annan sen pörhentäytyä ja ajattelen muistojen sutjakoittamaa juoksuklubin avantouintijaoston ikäneitoa. Lakanaa vasten kyrpä hinkkaa junan rytmissä do-des-ka-den, do-des-ka-den, do-des-ka-den... kunnes...
Aamulla Pietaria lähestyttäessä huomaan seisakkeen, jonka nimi on ytimekkäästi "19 km". Siinäpä nimi viihtyisälle pietarilaislähiölle. Lieneekö samaa luokkaa kuin "Viides alkuaine", uusrikkaille räätälöity puutarhakaupunginosa, jossa on parkkipaikka 99 limusiinille...
Pietari ei nyt tunnu lainkaan mieluisalta paikalta. Kaipaan pois Nevski Prospektilla tungeksivien äkeiden ihmisten jaloista Arkangelin rantakadulle, jossa saslik käryää ja ämyrit puskevat Väinäjoelle peittelemätöntä patetiaa ja nostalgisia emootioita...