[Nauha 1.]

Tällä hetkellä kirjoitan radio ateljeelle, kirjoitan siihen musiikkia nyt; en ole lopettanut Kalevan toivomuksesta kirjoittamista

Kirjoittamiseen, niin kuin kaikkeen luovaan työhön, pitää pakottaa itsensä, sitä pitää niinku, se on se kurinalaisuus; ei se säveltäminen merkitse, vaan se istuminen, se kakku

ehkä se on parempi ettei ossais ku yhtä, oon huomannu että samoja ajatuksia ilmaisen kuvissa ja mussiikissa; ehkä se siinä kokijassa sitten herättää erilaisia ajatuksia; minusta se on kaikki ihan arkipäivästä pakerrusta

määrää se, että mikä työkalu sattuu olemaan kädessä; oon päässy tässä niin pitkälle – tai alkuun, sanotaan näin, että ku ihiminen tässä meijjän yhteiskunnassa pannaan opettelemaan kaikkea turhaa ja lopputulos on kuitenki se, että kaikki on enemmän tai vähemmän hulluja; niin kannattiko sitä kokemusta varten opetella maat ja taivaat, maalaustekniikka, sävellystekniikka ja muut

se on hyvä tässä tekijän kannalta, että jos kyllästyy maalaamiseen, voi alakaa säveltää, jos niihin niin kirjottaa – tässä on tämmönen ruletti, joka pyörii; eihän minulta ole kysytty mitään, se on luonto joka teettää mulle, että jostaki syystä on jotakin lahjakkuutta minuun virrannut, niin eihän se oo minun syytä tai minun vika (hehheh)

mutta jos pitkällä aikavälillä haluaa tehdä havaintoja elämästä niin kolmesta näköalatornista saa suuremman näköalan kuin yhdestä; mutta toisaalta taas jolku kirjailija saa pelkällä kirjoittamisella vielä laajemman näköalan kuin tämmönen kolomen taiteen tekijä

globaalissa maailmassa havaitaan nopeasti kaikki mitä tapahtuu; käydään sotia ja tehdään kestämättömiä rauhoja

missä tuntisit olevasi ´paras´

ei sitä ite voi arvioida; sillon kun mä teen, niin jos mää teen kuvan, niin mää oon siinä 100pros, ei mua häiritse muut sävellysasiat eikä muukaan maailmaan hälinä vaan keskityn siihen sataprosenttisesti; se on sitten toisten ihmisten asia arvioida millä alalla on paras, se ei oo relevantti asia mun kannalta, että tekijä vaan tekee – orja tekee työtä; sillon kun se laiskottelee niin sillon sillä on omaa aikaa ja on moraalisesti tuomittavissa

ulkomaailmalle oikeutus,

mää oon poistanu omasta huolesta sillain, että oon säveltäjä- ja taidemaalariliiton jäsen, kirjailijaliittoon en aio ees pyrkiä; säveltäjäliittoon minun aikana ainakin kutsuttiin, sen takia en muusikko, kirjailija- tai journalistiliittoon oo liittyny, ku niissä on niin suuret jäsenmaksut, että menis kaikki tienestit siinä

ne on kuppikuntia (ne liitot), mää oon aina hoitanu omat asiat ite ja ollu osallistumatta siihen kuppikuntasysteemiin; sen verran tiiän niistä että tiiän oon pysyny kaukana, ne haittaa omien asioitten hoitamista, tää on mun kokemus, jonka varmaan monet muutkin on huomannu; ei sitä luovaa työtä ja sen levittämistä voi antaa muitten huoleksi; oon ite niinku oma manageri

mää en luota kehenkään, tähän ikään mennessä on tullu semmonen oppi, näissä työasioissa en luota

Pallasmaan mainitsema liittojen voima taiteen esilletuonnissa

taiteilijan näkökulma levittämisasiaan on se, että työt on tehtävä; kukkaan muu ei pysty sitä työtä tekemään, ja töitään levittämmään, ku taiteilija ite

Musiikissa taas vanhat kappaleet on suojaamattomia, ei mene tekijänoikeusmaksuja, niitten esittäminen on säästökysymys; tuommonen säästäminen ei niinku mun mielestä taideasioissa pitäs säästää; eihän täällä vielä hautaan oo kukaan saanu yhtään taideteosta, paitsi joku faarao; tämä on just sitä hulluutta mihin yhteiskunta harhautuu sukupolvesta toiseen, että taidetta haudataan keisarien mukana ja pankkiholveihin

päivittäisten perustarpeitten tyydytyksen jäläkeen ihimiset vielä pihistää jemmaan asioita joita ne ei ikinä tarvi, se on sääli – tää on hullu laji

mitä ne on ne perustarpeet

musiikin pitäs olla semmosta joka kolahtaa nykyihmiseen, ettei se katsomossa nuku; ei sitä pysty sen täsmällisemmin sanua, sen pitää kolahtaa; se kalikka kolahtaa, jota koira purasee

taidemuodot on koiria, jotka puree karavaania

rahavalta

raha on vaihdon väline, vaan tässä maailmassa se ei ole vaihdon väline, vaan rahakasa, jota palvotaan; jos idiootit pitää valtaa sen rahansa kanssa, niin ne ei älyä, mihin sitä vaihtais, vaan panee vaan pankkiholviin

just keksin semmosen ajatuksen, että (kuka filosofi olikaan – kato, vittu mahtavia kurkia tulee tuolta, katonharjan yli; ensimmäiset kuret tälle keväälle) jonka Aleksanteri Suuri halusi nähdä, saattaisi olla Diogenes, kysyi että mitä tämä haluaisi, niin sanoi että siirry pois auringon edesta, se tiesi mitä tahto, eli minimitoimeentulolla; nyt joku E Saarinen hännystelee talouselämän edustajia, pitäskö lukea siitä että talouselämän ihimiset on nykypäivän rupusakkia, jota filosofit hännystelee; eli onko tämä asia kääntyny toisinpäin, että talousihmisillä ei ole rahalle käyttöä, kun eivät tiedä mikä on arvokasta

Tällä hetkellä tosiaan omistajat rajottaa päätoimittajia ja pt:t rajottaa toimittajia ja toimittajat rajottaa ilmaisua

esim Kalevan Uimonenki just selitteli tätä koiran osaansa, joku sen kaveri HS:n ajoilta oli Uimoselle lähettäny kirjeen ja kysyny, että miks tätä vaietaan kuoliaaksi, ja Uimonen tätä selitteli (su 11.4.)

(nauha katkeaa, käännöksen aikana kai haukuttiin sanomalehtiä)

Ennen oli itäsuomessa itkijänaisia, mutta nyt on suomi täynnä itkijämiehiä, ne on yleensä talouselämän edustajia

Jos taiteesta puhutaan niin yritykset saa heittää hevonvittuun just kylymästi koska siellä on justiin ne tyhymimmät rahanomistajat jotka ei tiedä muista ku taloudellissita arvoista; karmeaa katsottavaa ku bisnesmies on taidekaupoissa; kuulin että oulun teknomiljonäärien luona kävi semmonen teos ku taistelevat metsot (nauraa), ne oli sitä päivän ihaillu ja ihimetelly kuinka kallis se on

ja uutisissa aina sanotaan, miten 3milj on joku serfbek maksanu; se on karmeeta että ne päästetään sitten ääneen, eikä taiteen asiantuntijoita

kuka arvioi / kuka kykenisi; eivät kohtaa – millä tavalla mitattaisiin, kun ihmiset kuitenkin haluavat jonkinlaista arvotusta ja mitta-asteikkoa

se on sama ku mitattais jotain keihäänheittotulosta litran mitalla, se on väärä mittari se raha

monet kollegat kauhistelee, että miten ja miksi arvostelet näitä talousihmisiä, kun ne ei sitten osta multa; mutta miksi mää semmosille möisin, jotka ei ymmärrä mun taidetta, vaan mittaa keihäänheittoa litran mitalla; eihän lapsellekaan anneta semmosia leluja jotka ne heti särkee tai eivät ymmärrä, tai sialle hopealusikoita

mutta tarjonta on kuitenkin suurempi kuin se osa taiteesta, joka saa julkisuutta; jotenkin on ne taideteokset arvotettu että mikä on arvokas

Kuka on päättäny? Mää sanosin tähän, että siellä voi olla joku semmonen kulttuurisihteeri vaikka jolla on talouselämän arvot, joka on tosiaan niinku päästämässä jotain julkisuuteen tai rajottamassa tai tällain, mutta niitten arvojen pohjalta, jotka se on omaksunu aikoinaan; että kyllä taiteilijat yleensä niinku tietää sen että minkälainen ketunhäntä on kullakin kulloinkin kainalossa; mutta teokset ku on mitattu rahalla, niin niitä ei sitten ymmärtämättömät ala särkemään, muut kun natsit, mutta nekin möi rappiotaidetta ulkomaille; taloudellinen arvo suojaa teoksia tavallaan pitemmällä aikavälillä, että niitä ei helposti tuhota; maalauksessahan on kangasta ja myrkyllistä väriainetta, että eihän se oo millään tavalla hyödyllistä, kovaa kangasta, jota ei voi käyttää vaatteena, ja jos syö, niin kuolee – että ihan hyvä väliaikanen ratkaisu tämä rahallinen arvo on taiteelle jos ei muuta arvoa niinku löydetä kuin hinta; se on säälittävää mutta taiteilijan pitää olla optimisti (nauraa)

Ei julkituontia kannata ajatella noin niinku vallankäytön kannalta sitä, koska taide on alkuperäinen asia, eihän taiteen tarvi siitä taiteen maailmasta minnekään päästä; tulkoot ihmiset sinne katselemaan, hakeutukoot taiteen pariin; kansalla on jalat, kanallakin on jalat

Ei sillälailla että oltais huolissaan jonkun teoksen julkisuuteen pääsystä, yks taidenäyttely tai orkesteriesitys vastaa hesarin vuosikertaa, eikä siellä musameduusassakin lue niin jossain

On paljon semmosia konsertteja jotka johtuu esiintymistarpeesta eikä siitä että osais tehdä musiikki; mutta jos sen kokee huonoksi niin kokija

kokijallakin siis vastuu taidekokemuksesta

Taiteilija voi vain tehdä parhaansa, pitää tehdä parhaansa; teoksen esittäminen ei ole enää mitään kokeilua vaan sen pitää simahella, ne kokeet on pitäny tehä jo, se on ainakin minun periaate; se kokemus, niin siihen pitää luottaa

(klaveeria ei jätetä –äänitykset)

se että jos jossakin vaiheessa alkaa ymmärtää musiikin äänellistä materiaalia, niin se pitää uskaltaa käyttää se ymmärrys hyväksi

viulukonserttoa kritisoitu kokeiluluontoiseksi, kuinka vastaat?

en minä voi vastata, se on kokijan mielipide, mää oon tehny oman tehtäväni, jättäny sen niinku alttiiksi kaikille tuulille ja tuiverruksille; minähän paistattelin niissä 5min aploodeissa ihan tyytyväisenä, ei siinä mitään, mutta hyvä jos joku on kriittisempikin

kokemukseenhan vaikuttaa kokijan tausta ja kokeneisuus

mää oon vaan sanonu sen, että omaehtonen taide vaatii omaehtosen yleisön, se on mun mielestä tasapeli (nauraa), on se, että jos joku kokee että siinä on kokeilevia elementtejä, niin haluaisin tietää että missä suhteessa? Mitä ne kokeilee? Kaikki, mitä oon partituuriin pannu, määpä näytän (hakee partituurin) täällä ei enää kokeilla mitään, se on kaikki tänne pantu; ne on ne kokeilut kokeiltu, ja miä on siihen kelpuutettu niin se on siihen painettu. Eli se kokeilu ja kokeellisuus on vähän 60- ja 70-luvun juttu, vaan sitten huomattiin että kokeilu ei oo itsetarkotuksellista kokeilua vaan – mistä me puhuttiin – just niitä kolahuksia. Ne on niitä kapuloita, joilla heitellään nykyihmistä, katotaan että kolahtaako.

Taidehan on aina kokeillu yleisöä, että miten se kestää –tuleeko Kevätuhrista tappelu salissa tai tuleeko Schönbergin Sotilaan Paluusta rähinä. Nehän oli ihan skandaaleja; nykyään skandaali tarkottaa vaikenemista – ollaan ihan hilijaa. Mää kävin viulukonserton jälkeen säveltäjäliiton kokouksessa tampere-biennalen yhteydessä ja siellä oli hyvin hilijasta ku mää astuin siihen saliin. Se oli suuri kunnianosoitus (nauretaan yhdessä). Mää menin sinne, ulukopuolelle kuulu ilonen sorina, meni ihan hilijaseksi ku astuin sinne.

En kateudeksi sanoisi, mutta vaikuttaako joku epäily, kun on tämmöinen yksilö joka käyttää aikaansa moniin asioihin, niin niissä jotka 80 tuntia viikossa elää musiikin sisällä

Joo epäily on hyvä sana.

että vois tehä samallaisella ammattitaidolla; monialaisuus voi olla este hyväksynnälle

Tuohan on maalaus tuo partituuri. Kun mää sävellän niin mää maalaan; musta on kiva maalata äänillä ja mää tiiän täsmälleen miltä jonku instrumentin sointiväri kuulostaa ja mihin se sopii ja mikä sen komplementti on ja mua harmittaa kun tota kuvataiteessa on horisontaali, vertikaali ja diagonaali, ja vittu mää en löydä musiikista diagonaalia; rytmi ja soinnut on horis. ja vertik. ehkä, mutta musiikissa kun se ei näy vaan kuuluu niin se on erilaista kun näköymmärtäminen, musiikki tulee ikään kuin seinän takaa; kuva on subito, se ilmestyy heti, musiikki ja teksti tulee ajan kanssa

 

Meidän kissa ei hahmota televisiokuvaa, ja islamilaisissa maissa ei kuvia niin paljon ole, se on hahmotuskysymys; meillä kuuluu kuvan ymmärtäminen tähän kuvakulttuuriin, ja kokeminen, ja jumalan kuvan palvominen – jumalan palvonta on taiteen palvontaa, siellä on iso arkkitehtuurinen pömpeli, alttaritaulut ja laulut – jotkut pystyvät lukemaan musiikista tai kuvasta enemmän, toisilla on musiikkia kuunnellessa jalat maassa, epäilevät säveltäjän pätevyyttä, se on musta tervettä – terveempää kuin se että haltioidutaan, sehän on ihan idiotismia se haltioituminen taiteen edessä, mutta siihenhän kaikki taiteilijat pyrkii, minäkin; mutta nämä on niitä asioita, joihin niinku pitäs monelta kantilta etsi vastausta; ehkä se keskimääräsyys on joku vastaus taiteen tekijöille – mutta eihän me sitä vastausta haeta.

En tiedä tämän täsmällisemmin mitä oon tekemässä; koska se palaute mitä taiteilija saa on niin monipuolista; taiteilijan pitää vaan hoitaa oma leiviskänsä, panna parastaan

entä valmistunut teos, minkälainen on siihen suhde?

sitä tarkistellaan ja pähkäillään; sitten kun ei voi mitään tehdä enää, niin se on valmis

Paljastan suurelle yleisölle yhden salaisuuden: ihmiset luulee, kun ne näkee hyvin maalatun kissan kuvan, että onpa siinä hyvä kuva, kun sen nimi on kissa; mutta taiteessa, nykytaiteessa varsinkin, niinku maalataan vaikka joku abstraktin näkönen muoto, hahmo, ja pannaan sen nimeksi jälestäpäin kissa; niin nykytaideteokset nimetään jälestäpäin, ja ihmiset pähkäilee sitä, että jaa, miten niin kissa; että tällä tavalla on päästy paljon pitemmälle tässä taiteen sanomassa, kun ihmiset joutuu ite miettimään että vittu, ompa kaivinkoneen näkönen kissa – että tämä on nykytaiteen kantava voima ja mää sanosin että se on niinku paljon pitemmälle vievä kun tämä perinteinen että maalataan Mozartin kuva niin se näyttää siltä ja jopa kuulostaa siltä

kirjassasi puhut Magrittesta, tämähän on tosiaan 20- ja 30-luvuilta tämä projekti kestänyt

Siinä on vaan näkökulmaa muutettu, ja tuommonen näkökulman muutos tämmösessä (nauha katkeaa jälleen, näkökulman muutoksesta syntyy näkemys, eri muotojen yhdistäminen, synestesiasta puhutaan kirjaston nettisivujen Kestiesittelyssä, katsotaan nyt, miten seuraava kasetti alkaa)

[Nauha 2.]

Näin se huipputekniikka on aina toiminu.

Mutta se, että näkökulma on teollistuneessa, urbaanissa kulttuurissa muuttunu tällä tavalla ei merkitte sitä, että taiteilija ois päässy vähemmällä; mitä monimutkasempi se käsitemaailma on niin sitä enemmän taiteilija joutuu sitä funtsaamaan; on siinä tietenki semmosta aleatoriikkaa ja arpomistakin että miten päin joku tämän ymmärtää, mutta siltikin; jos bluffaa tässä käsityössä ja tämmösessä tekemisessä niin sen huomaa heti. Käsityö ja viimeistelty jälki, se pitää olla.

Mutta saako taiteilijalla olla päämääriä, esimerkiksi yhteiskunnallisia, teoksissaan? Yhteiskunnallisuus ja kritisointi?

No näissähän on näissä minun maalauksissa ja miksei sävellyksissäkin semmosia ratkasuja jotka ei myötäile sibeliusakatemian linjaa. Ihan nuoresta asti oon aina tunnistanu sen jos on kouluopetuksen astian maku, oli se sitten korkeakoulu tai apukoulu. Se on yks mun semmonen tekemiseen liittyvä asenne, että mää karsastan kaikkea sanotaanko vaikka klassista. Ku mää oon tässä ajassa hengissä, niin mun tulee ilmentää tätä aikaa, asettua, heittäytyä tämän ajan fiilinkiin, missä me tänään ollaan, ei passaa tukeutua menneeseen; on tavallaan hankala suhtautua tähän aikaan avoimesti, pitää olla – ihmiset alkaa monesti menneisyydellä varmistamaan tämän päivän olemista, ei sitä tarvi varmistaa, me ollaan hengissä – että mää pääsin joskus 15v sitten tähän, että mää elän tässä päivässä; ihmettelin sitä että eikö tämä oo tämän kummempaa mutta mun piti hirveesti tehdä musiikkityötä ja mulla oli siihen aikaan semmonen 13v maalausperiodi että maalasin päivittäin; mutta työtä tekemällä, se on varmaan joku luterilainen salajuoni että jos ihminen työskentelee niin se pääsee tähän päivään (nauraa) meihin on asennettu semmonen työmoraali –

Lutskutyömoraalihan tähtää kuoleman jälkeiseen elämään, että sää oot siihen päässy jo –

mää en oo uskonnollinen, puhun konspiraatiosta –

Onkohan se minun kohalla se kuolema sitten jo tapahtunu, ku elän tätä päivää; onko tämä päivä iäisyys (nauraa)

(lainaan Musameduusan alkua, ´menneisyys, tulevaisuus ja nykyisyys ovat aina´)

Se on mun todellisuus. Ja ihminen joka käy päivätöissä vaikka 40v niin se on hankala hahmottaa tätä elämää, siinä urautuu niinku sivuraiteelle tästä elämästä; kyllä taiteilijan ammatti on sikäli hyvä että tässä työnteon kautta oppii ymmärtämään elämää, ajan kulumista ja hengissä olemista, eli mistä tässä on kysymys – eli ei paljon mistään. Mää just pähkäilen tässä radioateljeen jutussa sitä, että mikä se ihminen on, mikä ihmiskunta onkaan, onko tämä joku perseestä irronnu paska joka kelluu avaruudessa tietämättä miksi ja tietämättä alkuperäänsä, että mistä ravinnosta tämä paska on suodattunu. Että ei tämä niinku suurta oo, tämä taiteilijankaan elämä jos tuloksena on tämmösiä ajatuksia. Mutta ehkä se vapautuminen suuremmista harhaluuloista onkin elämisen arvoista.

Taiteilijakin on tavallinen ihminen?

Se on vähintä mistä voijjaan lähtiä, mihin voijjaan päätyä.

taiteilija erotetaan nykyään tuommosesta uraputkirotasta, taide mielletään niin erilaiseksi; omastakin kirjastasi välittyy mielikuva taiteilijasta erillään muusta yhteiskunnasta

on se sillain että se tähystää siellä laivan kokassa tai mastossa, sidottu sinne että katteleppa nyt missä mennään; että taiteilijalla on just se tehtävä, että se on tähystelijä

(tarjoaa tuoremehua juuri vaikeaan kysymykseen päästyäni)

taiteilijan tulee olla jollain tavalla... hullu –

Avoin.

Mutta siis pitää tiedostaa olevansa samalla osa yhteiskuntaa

Totta kai

Mutta samalla myös siitä yhteiskunnasta erillään, että pystyy-

Irrottautumaan. Näin on, kaikki on ihan tavallisia ihmisiä, jos me oltais eri lajia niin ei me voitais kommunikoida; yleensä taiteilijalle annetaan semmonen apinan rooli, että se kehumalla kohotetaan johonki ja sitten se luulee olevansa – ne on surkeita sellaset taiteilijat, jotka luulee olevansa jotakin.

Ehkä kaikki eivät hyväksy sitä, että tuolla se taas tähystelee

Niitten ihmisten pitäs ymmärtää se, että mää tähystelen jonku hyväksi; emmää ite sillä tiedolla tee mitään. Mun oma elämä on että mää istun tuolla työhuoneen lepotuolissa ja pidän jalakoja toisella tuolilla. Ja olen olemassa. Rentoudun tavallani. Mutta kun mää siinä rentoudun niin se tuo ajatuksia ja se on niinku semmonen dynamo joka luo energiaa, ja mun pitäs se energia purkaa taideteoksiin.

Dynamoksi on muutkin sanonu, pyörien liikkeelle saattajaksi -

Se että tota se ei oo tahallista, se on tärkiä huomata, että mää en tee tätä tahallaan vaan tää on automaatti, mää oon ihan lapsesta asti ollu tämmönen. (nauraa) Että turpiin tulemisen varmuudesta huolimatta oon aina tehny nämä kommervenkit. Mullakin on yksityiselämä, siviilielämä, henkilökohtanen tämmönen arki,että mää jään joskus itekkin ihmettelemään että miksi vittu tuokin piti tehä. Mutta sitten taas ajan kuluessa nämä asiat – varsinki jos ne liittyy taiteeseen – niin lunastaa paikkansa. Ja monesti tulee semmosia ennustavia taidetta. Joskus 90luvun alussa tein pari semmosta kakkosnelosesta pari semmosta korkiaa tornia, jotka on tulessa. Ne on ne vöörldtreidsentterit. Ja sitten mää tein semmosen petroolitaivas, baletti, niin aikasemmin tein sennimisen jutun ja myöhemmin oli tämä baletti, se oli maalaus ensin, mietin että miksi tälle tämmönen nimi tuli, ja sitten oli puolen vuoden päästä nämä Iranin öljylähteet (Irakin?) tulessa.

Ja musameduusassa haluat nähdä Karita Mattilan rinnat paljaana...

Tekevälle sattuu. Ja VAIN tekevälle sattuu. Että on tämmönen sanonta, joka pitää paikkansa että historia toistaa itseään, että ihmislajissa tapahtuu vaan ne lajiominaisuudet jotka on tapahtuakseen; tulipaloja on, ja öljylähteet on tulessa

Ja Mattila esiintyy yläosattomissa

Mutta semmonen ennustajaeukko en oo joka pystyy sanomaan että millon tapahtuu ja mitä, mutta tämmösiä taiteen piiriin kuuluvia universaaleja asioita.

Hulluudesta vois tietenki miettiä enemmänki, luovuus ja hulluus, että mitä sinä miellät hulluudeksi; onko hulluutta se, mikä näyttää yhteiskunnalle oman itsensä...Saanko mää kysyä itse?

Mistä puhut, kun puhut hulluudesta?

Sehän on... hulluus on... yhteiskunnallinen diagnoosi, taudinmääritys; ja yhteiskunta ei ole lääkäri. Renessanssin aikana tämmönen poikkitaiteellisuus oli hyväksyttävää, mutta nyt nää on niinku urautunu eri uriksi nämä taidemuodot... herkästi pidetään, jos mää esim. siirrän ajatuksen kuvasta musiikin puolelle, niin sitä herkästi pidetään hulluutena, jos puhutaan ... koska hullu ajatus...

yhdistää kaksi asiaa, joita ei ole aiemmin yhdistetty...

Niin. Niin. Että hullut ajatukset saattaa lähtiessään rönsyilemään näitten diagnoosin tekijöitten mielissä aiheuttaa hulluutta ja potilas saattaa itse olla ihan terve. Eli ei.. varsinki nykymaailmassa kun tota... jos ajateltais että hulluus ois niinku tota yhteiskunnallinen sairaus, jos ajateltais että millä tätä tietoyhteiskuntaa perusteltiin että tietotekniikka kun otetaan käyttöön niin ihmisen energia vapautuu vapaa-aikaan ja tämmöseen, että ihminen pääsee vähemmällä. Näinhän sitä perusteltiin. Nyt ollaan kuitenkin paljon suuremmassa kusessa kun aikasemmin. Ja se joka ei tämmösiä asioita pysty purkamaan, niin sillä on vaarana sairastua noin niinku lääketieteellisessä mielessä. Mutta taiteilija taas, se pystyy purkamaan nämä asiat teoksiksi, ja se on kaikkein niinku oikeestaan suojatuin jos sillä on terveet elämäntavat muutenkin. Mutta siis tämä taidehan on tavallaan – se hoitaa etukäteen, se ennaltaehkäsee niinku tämmöstä sanotaan mielisairauksia tai sairauksia, mutta toisaalta taas taide, siis se taide joka on relevanttia, joka on tarpeellista, joka koetaan tarpeelliseksi – tää tarvehan on veteen piirretty viiva – niin sitä ei passaa sekottaa mihinkään hoitoihin, terapioihin ja tämmösiin, se on eri asia sitten jos ihminen tarvitsee terapiaa. Mutta taide sinänsä on arvo, tai siis asia, jota on ollu ihmiskunnalla aina niin kauan kun se on ollu olemassa. Sillä lailla niinku alkuainetta tai lajiominaisuus. Loppujen lopuksi se hulluus joka taiteeseen liitetään on sitä luovaa hulluutta ja niinku positiivista, plusmerkkistä; sitten on negatiivista hulluutta, se on miinusmerkkistä, ja sitä ei taiteen piirissä paljonkaan ole – tai semmoset teokset, jotka on merkitty negatiivisella hulluudella, niin niitä ei esitetä. Ja onko ne edes taidetta ollenkaan

(referoin Kinnusen kanssa puhumaani luovuutta ja taiteen merkitystä uusien näkemistapojen antajana)

Työelämän kaavoista poikkeavilla tavoilla.

muihin kuin rahan arvojen suuntiin. Ja mitä olet siitä mieltä, että Jouni Kesti koetaan merkityksekkäimpänä juuri ajattelun herättäjänä; voiko taiteilija itse olla jotain mieltä siitä, miten hänet koetaan?

Kyllä sikäli voi, että minä taas koen sen, että jotkut voimakkaasti pyrkii rajottamaan mun tekemisiä ja sanomisia, niin siitä voimakkuusasteesta mää voin jotakin päätellä. Mutta jos jotkut kokee ajattelun moottoriksi tai sytykkeeksi minut, niin siihen voin sanoa vain, että ei multa oo kysytty mitään. Mää toimin näin, tahattomasti. Mää oon yrittäny olla kiltisti, mutta (nauraa) siitä ei tullu mitään.

Tulisiko taiteilijalla olla vastuu teoksistaan; joku sanoi että kuin omista lapsistaan...

Se on paskapuhetta. Se on paskapuhetta. Mää sanon vaan näin, että taiteilijan tulee tehdä parhaansa. Että taiteilijan tulis tuntea vastuutaan omista teoksistaan, siis uusista ilmenemismuodoista joita siihen asti ei oo maailmassa nähty, niin taiteilijalla on ainoastaan se leikkikehä, missä se on, niin sieltä saattaa lentää vaikka mitä paskaa silimille; että kyllä se yleisö ja ihmiset , siis terve väestönosa, pystyy erottelemaan että mikä se on sitä taidetta ja mikä ei. Sitten nämä jotka määräilee sekä hallinnollisesti että taloudellisesti näistä asioista, niin se on niinku tavallaan sivupolku, ja ei ne oo niitä taiteen tarvitsijoita vaan se on se yleisö. Että nämähän byrokraatit ja talouselämän edustajat vaan asettuu taiteilijan ja yleisön väliin, yrittävät sillä tavalla tehä ittiään tärkeiksi.

Minua huolettaa tämä paskanlentovertaus...

Mullehan kaikki on, taiteilijalle kaikki mitä se tekee se on paskaa, se prosessi on tärkein. Mää pidän mun omia töitä ihan paskana. Ei mulla oo muuta.. .jos mää rupiaisin kehumaan, että voi vittu mää oon hyvä säveltäjä, niin miltä se kuulostais? Se ois karmeaa.

kuulostais samalta ku muittenkin puheet, silloin ehkä tulis hyväksytyksi...

Niin niin... se täytyy tietyt asiat asettaa sitaatteihin. Joskus voimakkaisiinkin lainausmerkkeihin.

Mää kiellän tuota taiteen pitämisen niinku liian korkiassa arvossa. Sillä on se tietty tehtävä, mikä taiteen tehtävä on, noin keskimäärin, ja sillä siisti. Ei sitä passaa ruveta arvottammaan. Jos me tuolle tielle lähetään niin me ollaan taas tekemässä jotakin norsunluutorneja jotka on tiellä ja saatana kaatuu ihimisten päälle kriisiaikoina. (naurua)

Tuo oli hyvä kysymys. Kokkeilit, että lähteeköhän tuo sille tielle.

Välillä kirjaa lukiessa tuntuu, että tehhäänkö tässä taiteilijasta norsunluutornissa olijaa

Joo oot oikiassa. Mutta kun minä tai kuka muu tahansa taiteilija alakaa tekemään näitä norsunluutorneja niin ne on sillon selevästi narreja.

Jos vastuusta taas... teosta voi sen tekemisen jälkeen tulkita monella tavalla; kuinka paljon taiteilija voi etukäteen nähdä mahdollisia reaktioita; kuinka pitkälle voi huomioida piirteitä, jotka etukäteen voi nähdä kahnauksia aiheuttaviksi, ja pitääkö?

Sehän se on taiteen tarkotus, näiltä osin miten taide pystyy näitä kahnauksia ja intoksia aiheuttamaan. Jokainen taiteilija toivoo, että tulis polemiikkia, että hänet huomattais. Ja tämä teos huomattais. Ja jokaiseen teokseen pyritään saamaan tämmöstä [taas nauha katkeaa, tarkoittanee asioita, jotka kitkaa loisivat]

vedän taiteilijuuden käsityöläisyyteen, koska Kesti painottaa taiteen arkipäiväisyyttä, ja ehdotan, että kuten rikkoutuneen tuolin tekijä voidaan vetää vastuuseen työnsä heikkoudesta tai mahdollisuudesta loukkaavuudesta, niin miksi ei taiteilijaa?

Sanotaanko näin... joko saa vastata? Minä luulin silloin, ennen kuin Juhani Hakalahdelta sain opetusta, että taiteella pystyy tekemään mitä vain, että se on kaikkivoipa. Sitten Jussi opetti perusvärit ja –muodot sekä vähän sommittelua, ja mää huomasin, että ei vittu tällä mopolla kovin mahottomia ajella. Mää tyydyin siihen. Ja taide on samanlainen, että se vaan herättää ihmisessä jonkun ajatusreaktion tai mielenkiinnon johonkin suuntaan. Ja se ihminen kun lähtee omaa liikkeelle lähtenyttä ajatustaan toteuttamaan, niin ei se voi olla taiteilijan vika, koska taiteilija ei vastaa sen asiakkaan ajatuksenjuoksusta. Tämä on oikeastaan se koko asia, mitä taiteeseen liittyy, eikä mikään taideteos, koosta viis, vaikka pyramidi, niin sitä pyramidia möllötetään siellä Egyptissä lomaviikon ajan ja sitten lähdetään kotia. Se on tietenkin kokemus, ja tietenkin antaa mittakaavaa ja tämmöstä se katselu ja kokeminen, mutta ei me voida lähteä – täähän on huvittava juttu kun vertaa siihen, että eihän poliitikotkaan lähde ottamaan vastuuta –

valitettavasti.

Että tuossa vastahan yks pääministeri syrjäytettiin jonkun epäilyn takia, ja sitten todettiin syyttömäksi, niin siitä ei kuitenkaan takaisin tehty pääministeriä, että me eletään tämmöisessä maailmassa. Taiteessa ei tapahu tämmösiä väärinkäytöksiä sikäli, että – tottakai taidehallinto on yhtä mädännäistä kuin kaikki muukin hallinto – mutta taide ja teos sinänsä, että mikä sen merkitys on ihmiselle ja yhteiskunnalle, niin kyllä se on aika viatonta. Ei kannata oottaa taiteelta liikaa, että sillä on tietty, pieni tehtävä tässä ihmisen rakennusmateriaalina mutta ei sen enempää.

Taiteella ei tehdä vallankumousta.

Jos sosiaalista realismiakin ajatellaan, niin 20-luvulta teokset oli tylsiä, ja homma oli sillä nähty. Saatto vallankumouksen alkuhuuman aikana olla Malevitseilla ja näillä tehtävä, mutta kun poliittinen valta vakiintui, niin tehtävä loppui ja nämä sai häipyä vittuun. Eli se on niin pientä se taiteen... sitä aina yritetään poliittisissa kriisitilanteissa käyttää hyväksi, mutta ei ole semmosta taiteen maata jossa ois kaikki taiteen tunnusmerkkejä... no onhan jotkut kirkot hyvin pitkälle koristeltuja taiteen keinoin, mutta nekin on hyväksikäytettyjä ne teokset.

Joskus vain tuntuu siltä, että taiteenkin tulisi olla semmoista, joka pyrkisi jotenkin vaikuttamaan...

Tämäkin on hyvä kysymys, vaikka kysymystä ei vielä tullukkaan, mutta tämä että jos annetaan taiteelle liian suuri tehtävä, johon ei taidekaan yllä, niin pitää odotella, kunnes tilanteet muuttuu että se joku pöly laskeutuu niin, että se taideteos alkaa näkyä sieltä pölyn keskeltä. Se käyttötarkoitus pitää olla suhteessa siihen; koska niinku sanoin, ei mopolla mahottomia – ihminen on siis sillä lailla poliittinen eläin, että se pilaa hyvänkin poliittisen idean – ihan tosi! – innostuksissaan. Mää tiiän sen kun oon sen verran kauan eläny, tiedän kokemuksesta, että tänäkin aikana on näkyny niin paljon merkkejä liiasta innosta, liian suuresta toiveikkuudesta tietomäärään nähden. Mää tiiän suurin piirtein miten suhtautua tähän näkymään, se ei ole kenenkään hallinnassa. Joku voi olla vallassa, mutta se ei välttämättä hallitse tätä tilannetta.

Niinku esim. tästä Irakin sodasta puhuttaessa; se on kaikkein typerintä tässä, että kuvitellaan, että luullaan että pystytään vanha kulttuurivaltio, kaksoisvirran maa, vallottamaan ja määräämään niitä ihimisiä. Paskanmarjat. Sieltähän on kulttuuri lähtöisin. Tilanne, mikä siellä saatiin aikaan, mahdollisti kaikenlaista tyhmyyttä

Mutta eikö juuri tilanteen ollessa paska taiteen tulisi toimia tiennäyttäjänä? (ja tyhmänä vastaan, vesitän oman kysymykseni)

Taidetta on mahdotonta valjastaa minkään vaunujen eteen. Ei se ole mikään hevonen.

Valta vallanpitäjissä, vallanhimolle kelpaa mikä tahansa hevonen.

 

Hei, nyt tuli semmonen ajatus, että "Taide ei ole suurta. Se on itsensä kokoista." Usein taidetta suurennellaan; merkitys on jossakin muualla kuin fyysisessä koossa.

[Kesti ei innostu kritisoimaan kanssani uusia opetussuunnitelmia, joissa taideaineista supistetaan; ei ilmeisesti häntä kosketa]

Kun olin koulussa, lyseossa, Juhani Hakalahti, opettaja silloin, yritti houkutella piirustuskerhoon; oli kiireitä, piti pelata koripalloa; mutta aloin taiteilijaksi kuitenkin. Myöhemmin Jussi soitti ja pyysi rumputunteja, niin puolen tunnin päästä olin maalausopista. Että taide ja taiteilijat huolehtivat siitä, mitä tehhään.

[siirrymme yläkerran työhuoneeseen]

Konserttikävijöitä toki valmistellaan koulussa, ja vaikka missä, taidenautintoihin, niin se on aina hyvästä; vaan ei sitä tiedä, onko se loppujen lopuksi niin – pysyykö se kannettu vesi kaivossa; jos puolet koulussaoloajasta olis taideaineita, niin sitten mää olisin tyytyväinen. Se olis tehokasta opetusta, varmasti reaaliaineetkin tuntuis mukavemmilta. Sanotaan että liika on aina liikaa, mutta liian vähä on aina liian vähän.

Koulunkäynti on mennyt siihen, että ajatellaan opettajia ja heidän palkkojaan, kun alkuperäinen idea oli se, että lapsia opetetaan. Kaikki tässä yhteiskunnassa on muuttunu kaupallisiksi asioiksi. Että tehhään jotakin asioita ja sitten myydään sitä, onnistutaan jonkun tarpeettoman tuotteen myymisessä, niin onko siinä mittään järkiä.

***

Musiikinteko ei oo suhteellista, pienempään teokseen (Sodan poika) ja sen märehtimiseen musiikiksi menee sama aika, vuosi, kuin isompaankin (viulukonsertto)

otan puheeksi Pulliaisen mainitseman pahaa verta herättäneen partituurittoman tilausteoksen, Kesti muistelee tekemäänsä lyömäsoitinkonserttoa jota esitti 80-luvulla muutamia kertoja

Kantaesitys oli Hgin Kinokabareessa –82, olin silloin KOM-teatterissa soittamassa saatana saapuu moskovaan, 80-luvun huipputapahtuma oli se; mutta sitä perkussiokonserttoa olin harjoitellut kolome... viis vuotta soolokonsertin pitoa silimällä pitäen; pidin sen sitten Helsingissä ja Kaamosjazzissa, esitihämmää oulussakin sen – se oli sillä tavalla tehty, että turhaan mää itelle kirjotan; mää oon säveltäny jonkun niin miksi mää kirjottasin itelle niinku jälki-istunnonomaisesti nuotteja, soittasin juuri niinku olen itse kirjottanu. Siis mää en oo hullu, sillä tavalla hullu.

Ja musiikki ei oo nuotteja nuottipaperilla; nuottipaperi on niinku kauppalappu, että muistaa mitä piti ostaa. Musiikkikin on hyödyke, se ääni ja soiva tila, ja sieltä pitää lähteä jotakin; jos se ei hyödytä ihmistä siellä konsertissa niin se voi kävellä ulos. Kuuleva yleisö kävelee ulos, jos sitä ei miellytä.

Musiikkia voi siis verrata ruokaan...

Taidenäyttelystäkin voi kävellä ulos.

Musiikissa on kuitenkin myös aika...

Tämä lyömäsoitinkonsertto oli myös radiossa. kantaesitys Hki, Saariselällä toinen, radioitiin, Tukholmassa seuraava – viitisen kertaa tein, siinä oli 300kg lyömäsoittimia, ei siinä ois nuotteja mahtunu... ja mää tiiän miten se menee.

Mutta jos joku muu haluaisi joskus esittää saman teoksen...

Tehköön oman konserton! Ei ne sitä konserttoa pysty... siis on tietenki paljon semmosia teknisiä lyömäsoitinjuttuja, jotka on kelvannu muillekki. Monet rumpalit matkii mua, muutamia kikkoja niille opettanukki. Sehän on paras palaute, että plagioidaan ja matkitaan. Ja sillä siisti. Mä voin lyömäsoitintekniikan osalta kertoa näitä faktoja, että mitkä on muista, perinteisistä lyömäsoitinfaktoista kehitettyjä. Mulla on semmonen, mitä ei ainakaan Kalevan kriitikot ymmärrä ollenkaan, semmonen että tämä soittaa viiteen, tämä neljään ja tämä kolmeen (näyttää yhdellä jalalla ja kahdella kädellä). Ne luulee että on niinku kangistunu ja huono rytmi.

Sehän vaatii jo paljon, että kolme raajaa soittaa kaikki eri tahtia...

Ei se vaadi, ku mää oon millimetriviivottimella nämä tutkinu että jos tämä vetää viiteen ja tämä neljään että mihin se tulee, ja sitten tämä bassorumpu kans; nää ei perustu motoriikkaan vaan todennäköisyyteen, että mihin sen iskun pitää kuulua. Tämä on yks semmonen juttu, joka on jääny elämään – tätä on käyttäny Esa-Pekka Salonen, mää opetin Kari Kriikulle tämän tällain pätkinä.

(jne., taas pätkes nauha.)

[Nauha 3.]

Nämä mun sävellykset perustuu aina siihen, mitä mää osaan ite soittaa, mitää mää hahmotan, mää en rupia sillä tavalla säveltämmään että kokeillaanpa miltä tuo nyt kuulostais. Mun pitää ite osata ne pianolla soittaa, vaikkakin hitaasti, mutta mun pitää saada kuulla ne intervallit mitä mää oon tekemässä. Tottakai mää voisin ne tehdä ilmankin tuota pianoa, mutta mun pitää saada niinku voita leivän päälle, konkreettiseksi se juttu. Sitä paitsi omakohtanen, empiirinen tekeminen on paljon voimakkaampi kokemus ku se että kirjottelis teoreettisesti nuoteille ja kuuntelis, kun bändi tekee. Nyt kun se on pianolle tehty, pianon kans ne intervallit havaittu, niin mun mielestä ainakin tulee paljon todellisempi tuntu. Että jos joku tämän jälkeen sanoo, että nyt kuulosti kokeilevalta, niin se kertoo siinä vaan oman kokemuksensa. Se on vaan subjektiivinen kokemus, joka on tottakai sallittu, mutta sillä ei oo mitään yhteyttä siihen, mitä se on kuullu (nauraa). Siis jos minulta kysytään. Siellä EI oo kokeilua.

Jos siis kuulija kuulee viittauksia ja kokee tässä kokeiltavan, niin se ei oo sillä tavalla kokeilua, vaan harkittua...

Nämähän on rakennuksia. Musiikillisia rakennuksia; näitten ei tarvi pysyä pystyssä samalla tavalla kuin arkkitehtien piirustusten silloin kun ne toteuttaa ne. Mää käytän sitä hyväkseni; etää ei helvetti jos musiikista pitäis saada semmonen vaikutelma että mää voisin mennä asumaan tuohon taloon joka nyt soi, niin se ois musiikin väärinkäyttöä. Monet ja minäkin säveltäjänä korostan musiikin abstraktia olemusta. Sitä korosti Sibelius ja kaikki, jotka vähänkin tajuaa musiikin arvoa tai arvottomuutta. Aina kehitetään siihen suuntaan, mitä hintelämmäksi se menee; siinä on kuulijallakin sitten pelkäämistä että herra jumala, päättyykö tuo kokonaan, meneekö poikki...

tai kaatuuko päälle.

Niin, niin. Mutta tämä että semmoset kuulijat jotka näin ajattelee ja istuu siellä konsertissa ja kantaa vastuuta, niin se on sen merkki että niillä menee himaan, semmoset on erittäin tärkeitä säveltäjälle.

Kritiikinkin antajat siis.

Sehän on musiikin ymmärtämisen merkki ja tärkein edellytys musiikin tekemiselle. Niin kuin sanoin äsken, omaehtoinen ilmaisu vaatii omaehtoisen yleisön. Tiedän paljon semmosia ihmisiä, jotka ei ymmärrä musiikkia ollenkaan. Mää säälin niitä. Se on niinku sokeus tai kuurous, että se on säälittävää; se on onnettomuus ja se on vahinko. Samalla tavalla ku mää en ymmärrä talouselämää (nauraa). Sitä vois joku pitää vahinkona.

Apinat ei tiettävästi osaa tehdä musiikkia.

mutta ihminen voi äänittää apinoitakin

Onhan apinoilla taulujakin maalautettu, ja näyttelyitäkin pidetyt. Joku haastettiin oikeuteenkiin. Sekin on mun mielestä merkki siitä taiteen suurentelusta. Ihiminen on yks apinalaji kuitenkin.

Ku sanotaan että herran pelko on viisauen alku, niin mun mielestä apinaksi tunnustautuminen on viisauden alku; sillon on jotain mahollisuuksia. Aina joku hoksaa että ei me niin viisaita ollakaan.

taide on tässä, mullassa.

Nimenomaan. Se on arkinen asia. Se on vahinko että se on eriytetty; se on justiinsa sitä taiteella keinottelua se sen eriyttäminen arkipäivästä.

"Taiteen" eriytyminenhän on hyvin läheisesti sidoksissa markkinatalouden kehitykseen

Eli sitä on roudattu pois työn tekijöiltä sinne kabinetteihin ja pankkiholveihin. Eli se aiheuttaa ajattelua; ajatteleva ihminen on hankala hallita, niin taide viedään pois näkyviltä.

Itse näen, että se, mikä on mielletty taiteeksi, on aina ollut sidoksissa siihen, mikä on taloutta. Luova tekeminen ja taidehan eivät ole sama asia.

Ei ne oo, ei. Taide niinku taiteilijoille se on ihan arkipäivänen. Mutta kapitalisti kytkee taideteoksen että se on niinku arvopaperi, se tekee siitä tiettyä rahallista summaa vastaavan arvoesineen. SE on keinottelua. Onko tässäkään huoneessa taidetta – mulla on joitakin semmosia kokemuksia taideteosten kokemisesta jotka tuottaa sinällään ilman taloudellisia kytköksiä, tuottaa sinällään mielihyvää jota ei voi realisoida rahallisiksi arvoiksi. Tämmöset kokemukset antaa uskoa siihen, että taidetta kannattaa tehä. Se on – tottakai mäkin oon monesti kyyninen ja sillai puhun paskasti ja tällain, mutta jos ihan niinku totta puhutaan niin näin on että jos joku taide-esine pystyy tuottamaan älyllistä mielihyvää – tai ei niin älyllistäkään, perusinhimillistä mielihyvää – se on henkistä laatua – niin sillon ollaan tekemisissä jonku tärkiän asian kanssa. Ja sitten ku siitä voidaan poistaa taloudellinen, rahallinen arvo vielä kaikissa valuutoissa, niin silloin voidaan ehkä nähä jotakin taidetta.

Etkö itse taiteilijana halua omilla teoksillasi tuottaa samanlaista kokemusta...

Minulle omista teoksista?

Ei, vaan etkö haluaisi jonkun toisenkin saavan omista töistäsi tällaisen kokemuksen?

Tottakai semmonen toivomus on, ja ku oon nähäny sen tapahtuvan muitten teosten kohalla; mutta se ei taas kuulu mulle tällä tavalla olla omahyvänen. Tottakai sitä saa, saahan mää ajatella mitä tahansa omissa aivoissani omia aikojani, mutta mitä se hyödyttää?

Eli voi vain toivoa ...

Jos ihan totta puhutaan, niin sillon kun opettelin maalaamaan, niin sillon oli tämmösiä ajatuksia. Mutta nykyään mää ihimettelen, että miten nää on niin kummallisia, että ei kai tämmösiä kukkaan jaksa katella. Siis se on niinku se – no kato nyt itekkin nuita, että mää oon kuitenki laskenut sen sillain, että ei näitä kannata polttaa tai tuhota, ku eihän sitä tiijjä, ei sitä koskaan tiijjä, se on niinku se vara

On onneksi olemassa semmonen kuvanteon kulttuuri johon kuuluu monenlaisia tarinoita, että jospa nämä joskus tavottais jonkun tarinan tässä. Mutta mullehan näillä ei oo muuta ku että niihin on pantu niin paljon väriä...

Niin. Ja tarvii. Ja joku kohta on että siihen on jätetty laittamatta väriä, (nauraa) ku ei oo enää tarvinnu tai ei oo ollu [perintöä? ei saa selvää nauhasta] Sehän se on tässä, että se nöyryys jossakin vaiheessa koittaa taiteilijoille, ettei ala luulemaan itestään . Siis, mitä enempi oppii kuvaa tekemään, niin aina lähestytään sitä rajaa, että tulee epäilys. Mitä enempi osataan, niin sitä lähempänä se epäilyksen raja ja mahollisuus on. Kannattaako siihen pyrkiä? (nauraa) Tieten tahtoen. (nauraa lisää) Ei varmasti. Oiskohan se sitä hulluutta? Kyllähän siis nuorempana oli mukava tehä taidetta, ku sitä luuli että sillä on jotain merkitystä; mutta kun tämä mitättömyyden raja on näkyvissä...

määhän saan tästä hyviä otsikoita...

(räjähtää nauramaa) Joo, Mitättömyyden rajalla... joo-o, näin on

Se, joka ylentää itsensä, alennetaan...

Ei ei ei, kato ku se on sitten niinku näitten ylentäjien ja alentajien asia, että itehän ei voi itelle arvottaa; sillon nuorempana ku ei ymmärtäny tätä niin oli mukavaa, nykysinhän ei oo enää mukavaa. Että se on aivan sama sanonko mää juu tai jaa omasta työstä, sillä ei oo mitään merkitystä. Sen voin sanoo, miltä musta tuntuu.

Että eihän tämä mukavaa ole, mutta pakko on tehä.

Niin! Noin. Ku ei oo muuta tekemistä, ei saa aikaa kuluun jos ei säveltäis. Ja sitten säveltämisessä jos sää haluat saaha kymmenen sekuntia soivaa tilaa aikaan, mulla menee kaks viikkua siihen. Se on karmeaa.

Ja sitte se vielä, että se säveltämisen hitaus, ja vielä hitaampaa on se, että oottaa sävellystilausta. Tunnen monta säveltäjää, jotka on sen odottamisen jo lopettanu, että se ei kuulu enää säveltäjälle; se on jo ikuisuusasia... Mikä se oli vielä, no kirjan kustantaminen on vielä hitaampaa, se kirjakin oli neljä vuotta valmiina ennen kuin kustantaja sai siitä painotuotteen aikaan. Neljä vuotta. Tuommonen saatanan 190-sivunen, kauhia homma, niinkö?

Ja Pallasmaa vielä arvosteli sitä sitten kirjoitusvirheistä...

Siellä on sitten semmosiakin sanallisia taivutuksia, sanataivutuksia, joita Pallasmaa ei ymmärrä ollenkaan, se on sillä tavalla sanasokea

Kaikessa mun taiteessa on semmosta tavaraa kun mustaa huumoria, että minä en sitä lähe huolehtimaan että ymmärtääkö sitä kukkaan oikein; se on savolaisten asia, savolaisten vastuulla; eholle pittää aina laittaa jotakin, ei se oo taidetta jos siinä on pelkkää asiaa, jaksaako sitä semmosta, pitää olla sitä fantasiaa, suurentelua ja rehvakkuutta, ja jossakin pitää olla sitten semmonen kiinniotto että OHO, se on niinku se... se on vähän niinku semmonen elävä olento, taideteos, että se on sillä tavalla arvaamaton, niinku joku metsäkissa tai joku... saattaa tehä jonku semmosen asian mitä ei ollu sovittu.

Taas tästä lapsi ja vastuu, että kasvaahan lapsikin aikuiseksi...

Niin niin niin, tämähän se on pelin henki. Sitä paitsi lapset on lapsia, ne on palijon arvokkaampia kun taide; mulla on kolome lasta, kaks on jo maailmalla, yks on vielä kotona... Lapset on lapsia, ne on arvokkaita; mutta eihän taiteella oo mitään arvoa. Se on niinku tota... niinku semmosia kuolleita esineitä, ja niitä sitten joku arvostaa. Se on joku semmonen perversio. Taiteen arvostaminen on perversio.

Toistan: taiteen arvostaminen on perversio. Mutta on monen muunkin asian.

Niin. Ihimisten asiat on aika älyttömiä. Rahakin on niinku bordelli jo.

vaan onhan jotkut kolikot kovasti kauniita...On on, niitä on taiteilijat tekemässä.

(näyttää valokuvapostikorttia Ruotsin kuningasperheestä, johon on Kalle Kustaalle ja Silvialle piirretty Mikkihiirikorvat ja –viikset)

Mulla oli Tukholmassa näyttely ja minä faksasin ennen näyttelyä sen Dagens Nyheterille ja mitä niitä on niitä Tukholman lehtiä ja informoin niitä, että on tämmönen näyttely, niin Säkerhetspolisin naistutkija tuli ennen avajaisia ja kuvas kaikki työt; Haapalan Tuomo, joka tekee spektaakkeleja, niinku tätä Vattenfestivalia ja Wärtsilälle oli tehny kuvia hämärän rajamailla, niin Tuomo Haapala oli 20min puhunu DN:n kuvatoimittajalle että tämmönen näyttely on, niin ei sanaakaan. Mää yritin puolustella niinku Tuomolle että ehämmää oo lapsille mikkihiirikorvia, vain kuningasparille... se SäPon tutkija oli huvittava, pitkö salapoliisin popliinitakki päällä...

tuleeko tämmösistä tekosista sitten koskaan samallaista tunnetta, että miksi tuli tehtyä, niinku aiemmin sanoit että jostakin sanomisista joskus tulee...

Tämähän on se seuraus että vaikenee Ruotsin lehdistö, niillä oli tietoa, mutta vaikenivat.

Tämä on taiteilijan tekemä, taiteilija on vaivautunut; mutta ei se merkitse mitään, kuningasta ei saa häpäistä, taiteilijakaan; mutta kuningas saa kyllä jonku vinkuintian diktaattoria kehua..

Mikä kuningas, ranskalaiskenraalin jälkeläinen...

Niin Bernadotte... mutta tuli vaan mieleen.

Tuolla on Tanskan hovia; käytiin viime kesänä tanskassa, oulussakin puhutaan aina että pitää olla kansainvälinen, sitä arvostetaan ja arvotetaan,; minä olin saanut tanskasta Ringe – siinä Fyn saarelle – semmonen pieni kylä, siellä on semmonen taiteilijaresidenssi jota pitää yllä joku pohojoismainen, siellä on ollu norjalaisia tanskalaisia ja ruottalaisia tähän asti, mutta nyt ne myönsi mulle sen viime heinäkuuksi. No minä innoissani lähin hakemaan apurahaa kaupungilta, ulkomaan edustusta – ei penniäkään. Siinä se oli sitten. Siis tämä Oulun kaupungin tämä

Pitäs olla keskieurooppaa, ei tanskassa kato taidetta oo...

Kato mullahan oli Pariisissa näyttely, siihen mää sain 7000 markkaa kulujen peittämiseen

Nii-in, heti kun vähän nimekkäämpään kaupunkiin...

Niin tai sitten määen ollu sillon Pariisin aikana niin paljon soittanu suuta, ku oli pitäny tehä niitä töitä.

Ei ollu ehtiny.

Se oli... no, nyt on sitten sain tämän Oulun Läänin residenssin Berliinistä tulevaksi heinäkuuksi. Soitin sitten Risto Vuorialle, että kannattaako hakea apurahoja – vittuillessaan. No eihän hän voi sanua, kierteli... Se residenssi on ilmanen, mutta matkat pitäs maksaa, ja onhan se ruokakin rahanarvosta, "joo ei me tota ruokaa, ei tota niinku", niin mää että elä nyt takerru siihen ruokahommaan, että tota –

kyllä mää voin olla syömättäkin.

(Nauraa)

Tai vois selittää että pääsette sitten kuukaudeksi musta eroon...

Siihen mää vetoanki seuraavalla kerralla. (Nauraa) Mutta tämä on se niinku... nämä taidetoimikunnat on keskenään kateellisia, että jos yks työntää rahaa niin toinen sitten on niinku että mitä te tuolle annoitte

(Nauha katkeaa, puolenvaihto, mistä jatkunee – olen puhunut vallan juovuttavuudesta, Kesti muistelee 80-luvulla kokoamaansa jazz-orkesteria)

... Jostain syystä tuli keikkoja sitten meille, ja pääsin päättämään, että ketä mää otan soittamaan; mutta sitten hoksasin että ei se oo se juttu se päätöksenteko vaan se että syntyykö musiikkia vai ei; mutta onneksi meni aika äkkiä ohi se semmonen vallanhuuma

Se on just se funktio aika hyvä semmonen työkalu. Ruuvataan kiinni tai auki, että saahaan musiikkia.

 

Joku voi ajatella, että tekemättömillä töillä, ansiottomilla asioilla ois jotakin arvoa, taiteena, niin niillä tekijöillä on heikko hetki, joutuu turvautumaan johonki...

omia hubriksen tunteita?

on ollu semmosia. Mutta onneksi on semmonen vaimo, joka pudottaa sitten maan pinnalle. Se on helevetin tärkiää olla semmonen läheinen ihiminen joka tiputtaa; sannoo että älä kukko hyppää liian korkialle jos et osaa lentää. Tulee jonkinlainen vauhtisokeus siitä omasta työstä, että alakaa mennä niin lujaa saatana että siitä niinku humaltuu. Eli se on.. siis se on työnarkomaniaa, että siihen tulee vauhtisokeeksi; ei kuitenkaan vieläkään sillain että taiteesta sekoais, vaan tulee vauhtisokeeksi ja menettää todellisuudentajun. Uppoutuu niin työhön. Kuulemma kun mää sävellän niin mää onn kaikkein miellyttävin, että mää oon silleen nöyrä; mutta nämä niinku (osottaa maalauksiaan ja nauraa)

säveltäessä pitää ajatella muitakin, niitä soittajia...

Se on vaan postitustyötä.

Ja kuvan tekeminen on niin itessä kiinni...

Niin; näkee heti sitä väriä.

Säveltäessä pitää ootella, että miltä orkesteri kuulostaa.

Sitä pittää ootella ja siinä on koko ajan epävarma kunnes on kantaesitys. Mullakin on viulukonsertosta tämmönen koneversio, mutta sitten kun se soi bändillä niin kyllähän se kuulosti ihan erilaiselta ku se koneversio. Soundit ja se akustinen tila ja kaikki niin kyllähän se ihan erilainen oli.

Mutta kyllä se on rasittava se kantaesitys. Aika paljon yleisöä...siinä toteutuu... se ottaa voimille. Se rassaa, se syö miestä, niinku sanotaan. Tapahtumahetkellä ja sitten sen jälkeen, miten siitä toipuu; se on nuijalla päähän lyöty sitten eikä niin pienelläkään nuijalla. Mutta nyt on päässy siitä yli, just kun oli toissa viikolla uus biisi (klaveri)... siinäki ku mää lähin sitä tekemään, niin oli semmonen, että onkohan kaikki jo sanottu, että mitä mää täällä teen; vaan onneksi oli nämä yleisradion mikit rikkinäisiä, teknikko joutu hakemaan toisesta päästä taloa, siinä meni puolitoista tuntia, ja sen puolentoista tunnin aikana tuli kauhia latinki siihen tekemiseen. Sitten ku alettiin soittaa, niin vau, tämähän on ihan uutta kamaa, kannatti tulla, niin sillon... mutta helepotti uuden biisin lähestymistä, ettei ollu ennakkopaineita; se oli uus kokemus sillain, että koko ajan niinku jostain syystä oppii uutta, eri tilanteissa, vaikka on samaa musiikkia koko ajan tekemässä; eri tilanteissa lähestymistapa onki aivan uudesta kulumasta niinku nyt tapahtu. Se oli semmonen juttu jota ei voi suunnitella; tapahtuu jos tapahtuu.

Hyvä tuuri oli. Tekevälle sattuu, VAIN tekevälle sattuu.

täytyy siis tehdä paljon...

Koko ajan pittää tehä, että saa ajan kulumaan. (nauraa) Jostain syystä on vielä kiinnostavaa tämä tekeminen.

Mitä sitten on sinulla vielä tekemättä? Kinnusen Timo ehdotti näytelmää...

Mää oon tarjoutunu tekemään näytelmän, ja POEMille lupautunu tekemään elokuvan; mutta sen elokuvan mää vejin takasin, mää peruin että mää haluan että on yks alue missä mää oon tavallinen ihminen, elokuvat; jos mää lähen elokuvateatteriin niin mää vaivun siihen vähän niinku uneen, mää katon niinku unta eikä käy yhtään (ajatuksia?)

Että joku alue elämästä pittää pittää että ei oo koko ajan älyllisesti siinä...

Niin niin niin; ei koe itse tekevänsä, pittää olla jotakin... että oonhan mää radioteatteria ja näytelmiä mitä mää ohjaan... kyllähän mää sitten, että jos mää saisin valamiin koneiston elokuvan tekoa varten, niin kyllä sieltä pölähtäis jotakin. Kyllä mää yhen Pölösen hakkaan, jos niinku uhittelemaan aletaan... Se on sitten tuottajan ongelma että lähetäänkö me kattomaan sitten; mutta siis käsikirjoitus, musiikki, mitä siinä elokuvassa tarvitaan, lavastus – kaikki nämä; siis ainut mitä mää en oo aikasemmin tehny niin mää en oo ohjannu elokuvaa, mutta mää tiiän saatana miten nämä suuret ohjaajat tekee, mää voisin matkia niitä (nauraa) että kaikki joka sekunti, sekunti sekunnilta, siis se on samallaista ohjelmointia ku sävellysohjelmointikin, että sekunti sekunnilta edetään sen... sitten jos tulee pitempiä ottoja niin sitten suunnittelee ne reitit ja tapahtumajärjestyksen; mulla on ihan selvä kuva siitä, miten elokuva tehhään. Mutta sen takia ei kannata vielä lähtiä elokuvvaa tekemään, että tietää miten se tehhään. Sillon vielä kannattaa miettiä että istuuko vaan elokuvissa vai lähteekö johonki älyttömään ohjaustyöhön.

Jos ajattelee sitten kouluttautumisen oikeutusta, että kouluja käyneet voivat katsoa karsaasti opiskelemattomia tekijöitä, jotka eivät ole tuhlanneet vuosia sen työn opetteluun, että miten voi muka joku tämmönen tulla joka ei oo yhtään kouluttautunu...

Miksei sitä voi? Se on opettajien ongelma, ei se oo tekijöitten ongelma

Mutta voi ymmärtää sen, että joku kokee uhkana tällaisen...

Niin kato kun sitä ei pysty hallinnoimaan. Siinä on joku elokuvaohjaajakoulutus se kestää 5v ja siihen työharjottelut, niin se on joltakin opettajalta pois se aina, se ei pysty määrään sua sinä aikana. Ehän mää tienny miten balettikaan sävelletään, ja tuolla se on kansiossa. Mää kirjotin baletin sillä systeemillä, että tanssivat jos pystyvät. Näihän se teki Stravinski Kevätuhrinki. Eli ei se... ja sitä paitsi jos Stravinski, oliko se just tämä Kevätuhri, josta se sano että se vaan pölähti jostakin... siis eihän se tietenkään mistään pölähtäny, omasta päästähän se synty, mutta se sai äärettömän voimakkaan inspiraation ja luuli sitä joksikin pölähykseksi. Niin tota mutta se on just se että tämän modernin taiteen tekotapa on se, että jos sattuu olemaan lahjakas niin tekee, eikä kysele turhia. Se on paljon aikaa, turhia kysymyksi... jos se sitten menee ihan vituiksi, jos se potkasee takasin, niin siihen loppuu se säveltäminen joksikin aikaa. Eikä sitä tiijjä kuinka moni näitä munkin sävellyksiä on kuullu mutta ei oo uskaltanu potkasta takasin.

Löyty muuten Vallankumouksen analyysi yhen amerikkalaisen radioaseman soittolistalta joulukuulta...

Vau. Ilkkajuhani Takaloeskolan performanssiryhmä oli käyttäny Kollaboratoriota Tokiossa yhessä performanssissa. Että kyllä näitä niinku silleen, tätä Kollaboratoriotakin improjazz, ranskalainen musiikkilehti arvosteli hyväksi, ja sitten Cadenz, se kehu kans, ja Dagens Nyheter – siihen ei ollu laitettu sitä kuninkaan kuvvaa saatteeksi – ja sitten Gränslöst, semmonen jazzlehti joka meni konkkaan; ne on kaikki arvostellu sen hyväksi.

Näköjään ovat kokeneet sitä musiikkia hyväksi ja kuunneltavaksi. Se on ihan hyvä palaute. Se on aivan huikea se soittajien lista, hyvin sattunukki tuommonen bändi tuolle levylle. Ei sitä niitä henkilöitä ja niitten jotakin kuuluisuutta siinä musiikkia tehessä aattele, sitä aattelee vaan että lähteekö siinä, pölähtääkö, tuleeko siitä pilun tiskiä (?)

Tämä ennen pääsiäistä tehty juttu, siinä on Jaana Kärkkäinen ja Heikki Nikula, me tehtiin Seinäjoella 10v sitten yks keikka, ja mua on vaivannu niin että nyt tehtiin toinenkin. Muistan ku oli valtakunnalliset jazzfestivaalit, niin oli Leon Thomas Amerikasta, ja Benny Maupin, Miles Davisin bändistä Louis Hayes, niin Louis Hayes tuli sen keikan jäläkeen että ´Helou, votsjoorneim´, niin ajattelin siinä että jaha, näinkö päin tämä sitten menikin... Sitten kysyin, en minä tienny kuka se oli, Heyeskin oli nuoruuteni esikuvia, soitti 17-vuotiaana Cannonball Adderleyn bändissä, niin en mää sitä tunnistanu siinä, niin kysyin pölijyyksissäni että mai neim is Jouni Kesti, votsjoorneim? Luui Heis, mää että jaaha, että tämmönen tilanne; sillon niinku loksahti ne asiat kohalleen.

Kyllä määkin perinteisen jatsin osaan soittaa, mutta vapaaimprovisaatio on toinen opetteleminen, mutta sillon loksahti semmonen asia kohalleen että Aha! [minkä?] rumpalina tunnettu Louis Hayes kyselee multa niinku, että tämä tarkottaa jotakin, niin sillä tavalla... ja nämähän on valveutuneita nämä amerikkalaiset jazzmuusikot, opiskelee mukana klassista musiikkia; Benny Goodmankin soitti kaikkia klarinettikonserttoja; nyt vasta täällä Sibelius-akatemiassa saa semmosta opetusta musiikin alalla että voi klassisen linjalta hyppiä jazzlinjoille ja päinvastoin, opiskella; nyt vasta on täällä mahollisuus; mää ymmärtäisin, mää luen peliä näin että amerikassa on ollu 20-luvulta mahollisuus näin. Tää on oikeestaan ensimmäinen ammattimainen sukupolvi jazzmuusikoita tämä minun sukupolvi joka on pystyny tässä ammatissa olemaan. Eli nämä niinku taustatekijät on antanu mahhollisuuvven hahmottaa tätä omaa olotilaa tässä musiikin kentässä. Että kuvataiteen puolella... mää kokisin... 80-luvun alussa alotin, 79 ostin tuon ensimmäisen maalirasian, ensin rupesin tekeen kuvaa ja opiskelemaan, perehyin Hakalahen opastuksella Kubismiin ja analyyttiseen kubismiin, synteettiseen kubismiin, mitä näitä on, Jorma Hautalan väripintoja; ja lyömäsoitinperformansseja tein, vaan 80-luvulla ei suomessa ymmärretty performanssia niin, että siinä ois saanu osata jotakin, ja mää osasin soittaa rumpuja, sillon oli se että haparoidaan ja tehdään jotain älytöntä, se oli sillon suomalaisen performanssin..

Kysyn Porthanin patsaan soitosta Viitasaarella; Kestin käteen osuu ensimmäisenä kaaoksen keskeltä Musiikin Ajan käsiohjelma vuodelta –89 – katsellessa osoittautuu, että käsiohjelmassa on kuva patsaan ympäristössä soittavasta Kestistä edellisvuodelta – mutta vastaus löytyy kuitenkin lähes pelottavan helposti.

Kato! On tämmönen kaaos täällä, ja kun sää kysyt jotakin, niin se on heti siinä. Kun pitää löytyä, niin heti löytyy.

Näistä hetkistä uskonnotkin alkavat.

Joo, tää on kosmos.

Löytyykö taiteen piiristä yhtään tekijöitä, joihin tuntisit voivasi verrata itseäsi, tai koet vertautuvasi?

Mulla ei oo nyt ollu viime vuosina semmosta tarvetta verrata, koska niinku sanoin, mää elän tässä hetkessä. Se tarkottaa sitä, että on omillaan. Eli mää koen olevani omillani. Mulla on hyviä ystäviä musiikin piirissä ja muutenkin taiteilijoita, ja tavallisiakin ihmisiä, ihan niinku normaalisti; viime vuosina oon kattonu niin sen sillain tämän asian, että mun omat voimat pitää mun taiteeseen riittää. Että vaikka saankin kuin hyvää apua, niin en lähe sitä pyytämään. Että oon sillä tavalla uskollinen taiteelle.

Niin siis omalle taiteelle...

Niin ja omalle ilmaisulle.

Että muut saa hakea vertailukohtia jos on tarve.

On niitä haettu; se mua imartelee, siis plagiointi. Mua on plagioitu.

Entäs löytyykö historiasta ketään, johon monitaiteilijana koet...

Ne on ryyvvitetty niin suuriksi, että joka semmosia lähtis nimeämään omaksi esikuvaksi tai vertailukohiksi, niin semmosta taiteilijaa pidettäis hulluna

Eiku niinku viulukonsertonki yhteydessä mainitsit Beethovenin...

Eiku Beethovenin nämä sävelpylväät. Siis ne on tietty semmonen tööttäys joka merkitsee sitä sävelpylvästä. Määhän siinä korostin sitä että mää haluan kuulla oman sävelpylvään.

Et siis itseäsi verrannut

En, sävelpylväitä keskenään. Sitä paitsi, Beethoven ei omana aikanaan ois näin paksuja sävelpylväitä pystyny tekemään. Se ois tapettu. Ei sillon saanu tehä näin paksuja sävelpylväitä, näin raskaita. Vaikka se ois kuin ollu kuuro niin ei ois saanu tällasia klustereita laittaa soimaan. Eli aika aikaa kutakin, eli ne ei oo vertailukeleposia niinku, ainoostaan se niinku volyymin massa niin se, mutta mitä se massa sisältää, onko siellä kiviä vai marenkia.

Porthanin patsasperformanssi

Kuustoista vuotta siis aikaa, on se kyllä helevetisti; ja on kuin eilinen päivä tämä. Mää tein Berliinin suurkaupunkisinfonian, se oli vuonna 27 valmistettu elokuva, siitä oli ääniraita häipyny. Oulun elokuvakeskuksen tiloissa harjottelin ja esitin sen 18 vuotta sitten. Kaks vuotta sitten Paakin Petteri [l. Peter von Bagh] se oli sillon 18v sitten kenraaliharjotuksissa kuulemassa, niin kaks vuotta sitten tilas mut Sodankylän festivaaleille ja mää siellä esitin sen. Siis kaikki nää elokuvaihmiset jota siellä oli vieraina niin kattomassa, Kaurismäet, Fransisco Rosi...

Nauha päättyy, tarina jatkuu. Tarinassa Kaurismäen veljekset Aki ja Mika roudaavat oululaisen poikkitaiteilijan kalustoa, ja oululainen poikkitaiteilija ihmettelee, että jaaha, tämmöstäkö tämä on, tämmösiäkö nämä on, ihimisiä kaikki. Kerron oman tarinani Sodankylästä, Wim Wendersistä ja juopuneesta Akista. Ihmetellään yhdessä ihmisten tavallisuutta, ihmetellään myös Kestin maalauksia, että mitä kummaa näissä sitten on. Ei mitään. Että sillä tavalla vallankumouksellisia, että eivät rahankiertoon osallistu, kun kuvataiteilija itse on onnistunut kaikki mahdolliset ostajat karkottamaan. Tälle naureskellaan, vaihdetaan sähköpostiosoitteita. Vielä kuistin portailla muistan kertoa toisenkin tarinani tavallisesta taiteilijasta; sen, jossa Brightonissa päädyn Miles Davisin ja John Coltranen kanssa esiintyneen jazzlaulajan vuokralaiseksi ja jossa tyhjennämme pitkien iltojen kuluksi rommipulloja ja kuuntelemme laserlevyiltä vanhaa jatsia. Se on hyvä tarina.

Jonne soittaa vielä illalla, vastaa yhteen kysymykseen, johon epäilee jättäneensä vastaamatta. Kiittelee mukavasta haastatteluhetkestä ja kehuu kysymyksiä. Itse en osaa sanoa, esitinkö yhtään. Häkellyn – en ole varma, yritetäänkö tässä neljättä valtiomahtia manipuloida vai vilpittömästi lähestyä. Kaljakavereitahan Kesti ei ainakaan yritä kerätä; mainitsi olevansa raitis, kun kertoi kerran kieltäytyneensä tunnetun amerikkalaisen muusikon suomalaisten jatsifestareitten takahuoneessa tarjoamasta viskistä. Jotakin tässä on takana.