Opettaja Niilo Partanen tuli luokseni selittäen asiansa vauhdikkaasti ja innostuneesti näin:
- Koska seuraava "Kaltion" numero ilmestyy Pentin muiston merkeissä, niin pyydämme sinulta kirjoitusta siihen, kaunokirjallinen tunnelmapalanen, esim. "Ilta Korpelaisessa".

---

Niilon mentyä ajattelin tuota asiaa: "Ilta Korpelaisessa", Korpelaisessa, jonka ylle on laskeutunut autius sanan täydessä merkityksessä, koska sieltä on ainiaaksi poissa hän, jonka vuoksi Korpelainen hankittiinkin.

En, en voisi ruveta kaunokirjallisesti käsittelemään tuota aihetta. – Jos sallitte, niin annetaan Elämän itsensä puhua:

Oli perjantaipäivä, 30 pv. syyskuuta 1955. Olin aamupäivällä tullut Piippolaan Korpelaisesta. Sinne jäivät Pentti ja Paavo (Marttinen, sisareni mies). He jäivät syöttämään pitkää siimaa.

Kysäisin lähteissäni, että toisinko palatessani leipää vai lähteekö Penttikin jo pyhänä pois, kuten Paavo.

- Tuo vain leipää, olen vielä muutamia päiviä pyhän jälkeen täällä, sanoi Pentti.

Viivyttelin lähtöäni, koska oli hauskaa katsoa pitkän siiman syöttämistä, osallistuinhan siihen aina kun oli sopivaa aikaa, minäkin. – Pentti oli niin kalpea ja suorastaan heikon näköinen. Huolehdin hänen vointiaan, johon Pentti vastasi:
- Jopahan...

Savu tuprahteli Pentin piipusta – ja siimaa syötettiin.

---

Lähteä täytyi. Tavanmukaiset: tuun kun jouvun, pai, pai, hei, hei, huudeltuani, vastaukset saatuani, lähdin astelemaan metsäpolkua.

En aavistanut, että nyt veivät askeleeni minut eroon Pentistä, että en näkisi häntä elävänä enää koskaan...

Piippolassa ajattelin, että on hyvä, kun Paavo on Pentin kanssa siellä, kun noin kovasti tuuleekin.

---

Tuli lauantai-iltapäivä, 1 p:nä lokakuuta. Olin iloisella mielellä: kohta lähden Korpelaiseen, miehet ovat lämmittäneet saunan...

Puhelin soi noin klo 16. Ajattelin Lyyli-siskon soittavan Oulusta, jotain asiaa viedäkseni Paavolle. Tartuin kuulokkeeseen.

- Täällä on Paavo Pyhännältä...

Paavo. Heti kävi mielessäni riipaisevana: jotain erikoista on tapahtunut, koska puhelin on Korpelaisesta 10 km:n päässä. Kohtausko Pentillä?

- Mitä nyt, kysyin.
- Se on tapahtunut.
- Mikä?
- Minä pääsin uimalla rantaan...

Niin, päässäni ja korvissani alkoi suhista. Tuntui kuin verenkierto pysähtyisi. Ehkä käsitin sinä silmänräpäyksenä tapahtuneen, ehkä en käsittänyt. Elämä tuntui loppuvan meiltä siihen hetkeen. Kellot tuntuivat kuljettavan aikaa taaksepäin...

---

Siellä on Korpelainen, rakas Korpelainen Ison-Lamujärven rannalla. Sinne Pentti pystytti muistokiventkin. Siellä ne ovat vieläkin.

Tulee mieleeni Pohjanpään:

"Jälleen kuolema, ah, muistan
sun.
Kun on eessä lähtö mun,
kun ma lähden viime matkallein,
jäät niin viime suvi jälkehein:
Kukat jäävät yksin kukkimaan,
kultasantaan laine loiskimaan.
Jäävät aurinko ja aavat veet,
jäävät suven viime säveleet.
Turhaan kutsuu polku valka-
maan,
turhaan venhe vettä halkomaan.
Polkua ei kukaan, kukaan käy,
eikä ketään näy."

Aili Haanpää

KALTIO 6/1956