 |
|||||||||||||||||
|
|||||||||||||||||
 |
|||||||||||||||||
|
Aikakauslehti www-artikkelit |
|
|
Näkymätön mikroaaltouuni Paavo: Kuusi viikkoa toimistossa työskenneltyään Heinonen huomasi keittiön pöydällä, lattiasta kattoon ulottuvan ja polkimella avattavan jääkaapin vieressä, mikroaaltouunin. Oli perjantai, Heinonen oli lähdössä kotiin. Kuusi viikkoa. Huomio tapahtui Heinosen pohtiessa paukkumaissin kohtaloa. Eilisillalta reppuun syömättä jäänyttä pakkausta ei viitsinyt kotiinkaan rahdata, laukku oli muutenkin jo raskas ja täysi. Kysyi keittiössä istuvalta, oliko tällä kotonansa mikropopkornin valmistukseen kelpaavaa laitetta, ja istuva ihmetellen vastasi, miksei paikallinen kelpaa. Pöllämystyneisyyttä. Heinonen ajatteli. Muutama päivä aiemmin, näin oli, kyllä, näin työtoverini – esimieheni, valmentajani – aamupuuroa mikroaalloilla valmistavan. Laatikossa valo, hurinaa, sisällä pyörivä kulho. Kaurapuuroa, pakastemustikoitten kanssa tarjottua. Näin oli ollut, ei Heinonen voinut kieltääkään. Tämä oli saattanut toistua useita kertoja kuluneen puolentoista kuukauden aikana, Heinonen totesi hiljaa. Hetken kuluttua istuvan sukulainen kutsuisi Heinosta possuksi. Oli toukokuu, kevään viimeinen odottamaton lämpöaalto roikkui yhä kaupungin yllä. * * * Ihmisaivon on mahdollista valita asioitten näkemättömyys, näköjään valintansa ihmisen tiedostavalta salaten. Ei tämä voi olla ainoa kerta, kun tällaista tapahtuu. Edes minulle. Varsinkaan minulle. Miltä kaikelta olen jäänyt sokeaksi, neljännesvuosisata, arvaamatta yritää osata katsoa? Ja tällä kertaa sille oli nimikin. Liittyykö tämä näkemättömän yhtäkkinen paljastaminen, yhden maailmanhunnun vetäytyminen, siihen uneen, johon ylihuomenna herään? Siihen, jossa olen Tohtori Finckelman teatterin lavalla; Finckelman, elämäänsä totuutta tarkemmin kertova mielikuviteltu romaanihenkilö, hermolääkäri, potilas? Minunkin elämäni on mielikuviteltu. Kerrottu. Vähennetty, lisätty, jaettu... derivoitu, integroitu, nostettu potenssiin...
Kadunkulmassa mustatukkainen poika soittaa haitarillaan metsäkukkia, sama kappale, päivästä toiseen, joka kesä, sormet väristen, kuluneella jakkaralla, kiveykselle käännetyn lakin takana – jos mustatukkainen mies, taituri, ei ole risteykseen ehtinyt ensin; mustatukkaisen miehen kädet muistavat nuotteja, jokaiset toisistaan erilaisia, häntä on tien toisella puolen penkille istahtaneen miellyttävämpi kuunnella – Poika kuulee miehen askelet jo kaukaa, läpi hanurinsa kurnutuksenkin, ja tämän lähestyessä pakenee istuimineen, hattuineen, soittimineen nurkan taakse ja alas katua, korttelien ohitse...
...He kertovat minulle elämääni, nämä kadunkulmien mustahiuksiset soittajat, kuin uneni; unina, minä näin heidät, kun minulle kerrottiin heidän olevan... Ja jäätelökioskissa ei ole tarjota aprikoosin makua, pyöräilen ohitse, oli kysyttävä, varmistettava, sillä en nähnyt kojun seinässä aprikoosijäätelön maun kuvaa; pyöräilin ohitse, takarenkaasta kolme pinnaa katkenneena – pinnani eivät ole tarpeeksi kireällä – * * * Siinä se on, oli, metallisen leipälaatikon oikealla puolella, paljaana, likaisena, röyhkeän vaatimattomana; hiljaa, puoliläpäisevänä, uhaten, hymyillen: esineenä. Kuinka minä en sinua nähnyt? Kuinka sinä minulta onnistuit piilottamaan aurasi nämä neljäkymmentä päivää? Elin kuin erämaassa, pensasaidan kuivia oksia ja maan harvaa ruohoa pureskellen, kun et sinä minulle näyttäytynyt. Heinonen tuijottaa valkoista kojetta epäuskoisena. Se ei puhu hänelle. Näin on käynyt ennenkin. Heinonen vain ei tiedä, ei voi tietää. Mutta elämä jatkuu, tähän ei voi pysähtyä; tapahtunut on sysättävä takaisin takaraivoon pois jokahetkistä toimintaa häiritsemästä. Muista; unohdithan senkin, kun todellisuus kattoa katsellessasi siirtyi seitsemän senttiä oikealle. Noin seitsemän senttiä. Noin juuri, laske maissilaatikko pöydälle, juuri siihen, uunin ja jääkaapin väliin, käänny, ota tarvittavat kahdeksan askelta työtilaasi; selkäreppu kannetavaan kuntoon, raskaat alle, kirjat, teepussit päällimmäisiksi; reppu selkään, kengät jalkaan, nauhat kiinni, ulos ovesta, portaat alas, portaat alas... Possu! Heinonen ei kompastu, ei häkelly liiaksi. Heinosella on kokemusta tällaisista ihmisistä. Tietää, miten vastata: Ei, minä olen hevonen, hevosen vuonna syntynyt... Kävelee pyörälleen, avain kääntyy lukossa (paina, väännä, vedä, siirrä). Valmistautuu lähtöön. Portailla istuu ihmisiä, seuraavat. Iloisina, maailmansa tuntien. Possu! * * * Kuusitoistavuotias kertoi edellisenä kesänä maistelleensa aprikoosijäätelöä, pääkaupungissa. Mutta tämä on provinssikaupunki, maaseudullinen; Heinonen ei sellaista saata löytää. Ehkä Heinonen on mahdottomalla ristiretkellä, ehkä jäätelötehdas on lopettanut haetun maun valmistuksen; ehkä Heinosen aivot eivät vain halua hänen näkevän tai kokevan aprikoosijäätelöä. |
|