Tapaamme Henrika Ringbomin (1962) kanssa sana- ja ihmisvirran keskellä Helsingin Kaapelitehtaan ravintolassa. Pysähdymme miettimään kirjailijan suhdetta kieleen, kirjailijaidentiteetin muodostumista ja sitä, kuinka tarina tai runo syntyy.


VAPAAPÄIVÄ KIELESTÄ?

Kirjailijan työssä työkaluna on kieli: sanat, rytmi, merkitykset, mielikuvat ja assosiaatiot. Pohdimme Henrikan kanssa, onko kirjailija väistämättä jatkuvasti tietoinen kielestä, vai voiko kielestä pitää vapaapäivän? Onko kieli sitä ilmaa, jota kirjailija hengittää? Henrika tunnustaa kirjallisuuden, lukemisen ja kirjoittamisen, merkityksen olevan valtava jokapäiväisessä arjessa.

"En voisi kuvitella eläväni päivääkään ilman että kirjoittaisin tai lukisin, tai ainakin muotoilisin lauseita päässäni. Lähestyn melkein koko ajan maailmaa kielen kautta, vaikka välillä haluaisinkin vetää kielen verhot sivulle. Silloin tällöin toivon, etten olisi niin tietoinen kielen erityispiirteistä, mahdollisuuksista ja rajoituksista, etten kiinnittäisi niin suurta huomiota joka sanaan, vaan pystyisin käyttämään kieltä suoremmin ja jollakin tavalla viattomammin."

Henrika pyrkiikin ottamaan etäisyyttä kieleen. Joogaharrastus on lepopaikka merkitysten ja sanojen virrassa, sanatonta keskittymistä. Myös tietoinen pidättäytyminen lukemisesta ja kirjoittamisesta auttaa pitämään suhteen kieleen tuoreena ja kasvattamaan omaa ilmaisuvoimaa.

"Kirjoittamisen ja lukemisen merkitys on valtava. Kylven jatkuvasti sekä ruotsin että suomen kielessä. Siksi yritän pitää päiviä, viikkoja tai kokonaisia lomia sellaisena, etten lue tai kirjoita mitään sen vakavampaa", Henrika toteaa.


ÄIDINKIELI ON TAITEEN KIELI
     
Henrikan suhdetta kieleen leimaa vahvasti se, että hän on ruotsinkielinen suomenkielisessä Suomessa. Vaikka Henrika sekä puhuu että kirjoittaa suomea, ruotsi on hänelle kirjoittamisen kieli. Kielen välityksellä Henrika kuuluu kuitenkin marginaaliin, ruotsinkieliseen vähemmistöön, mikä väistämättä tuo oman ominaislaatunsa siihen, millaiseksi hänen kirjailijaidentiteettinsä on muodostunut. Silti hän vierastaa lokeroitumista suomenruotsalaiseksi kirjailijaksi.

"Suomenruotsalaisena olen aika allerginen koko käsitteelle suomenruotsalainen identiteetti. Ikään kuin olisi olemassa yksi ainoa tapa olla suomenruotsalainen. Kun puhutaan suomenruotsalaisuudesta, sorrutaan usein tietynlaiseen yksinkertaistamiseen: luodaan kuvaa pienestä ja pirteästä perhekeskeisestä vähemmistöstä, joka, jos se olisi olemassa, sulkisi todella monia suomenruotsalaisia ulkopuolelleen. Onneksi tällaista keinotekoista idylliä ei minun tietääkseni ole olemassakaan. Siksi puhunkin mieluummin ruotsinkielisistä Suomessa. Silloin vältytään kulttuuriselta painolastilta. Ruotsinkielisiä Suomessa ovat myös esimerkiksi muualta maailmasta tulleet siirtolaiset, jotka ovat oppineet ruotsin kielen. Heillä ei ole tietoakaan mistään suomenruotsalaisesta sukutaustasta, ja juuri tällaista uutta verta suomenruotsalaisuus kaipaa välttyäkseen näivettymiseltä", Henrika muistuttaa.

Suomenruotsalaisen kirjallisuuden perinne on Suomessa vahva. Varhaisin suomalainen kirjallisuus oli ruotsinkielistä, ja 1920-luvulla suomenruotsalainen modernismi, Edith Södergranin runot etunenässä, mullisti kirjoittamisen tapaa. Vaikuttaako tuo perinne jollakin tavalla Henrikan kirjoittamisessa?

"Suomenruotsalaisen kirjallisuuden traditioon kuuluu kaikki se kirjallisuus, jota itsensä suomalaiseksi mieltävät henkilöt ovat ruotsin kielellä kirjoittaneet, Runebergistä modernistien kautta meidän päiviemme kirjailijoihin saakka. Enemmän kuin tradition merkitystä korostaisin kuitenkin suomenruotsalaiseen kirjailijayhteisöön kuulumisen tärkeyttä. Vaikka me suomenruotsalaiset kirjailijat olemme keskenämme hyvinkin erilaisia, meitä yhdistävät tietyt puitteet, tietynlainen marginaalissa oleminen."

Mutta eikö esimerkiksi runoilija ole aina väistämättä marginaalissa, huolimatta siitä, kirjoittaako hän vähemmistökielellä vai ei?

"Suomenruotsalaisia kirjailijoita yhdistää lisäksi vähemmistönä eläminen, kielellisesti uhattuna oleminen, pienet painokset, suppea lehdistö. Siksi yhteydet muihin kirjailijoihin, varsinkin suomalaisiin ja ruotsalaisiin, ovat elintärkeitä."

Henrika kokee kuuluvansa sekä Suomen että Ruotsin kulttuuripiiriin. Rajalla oleminen tarkoittaa, että suomenruotsalaisella kirjailijalla on ainakin periaatteessa mahdollisuus löytää lukijoita molemmista maista. Silti Henrika tuntee olevansa marginaalissa yhtä lailla ruotsalaisella kielialueella.

"Uskallan jopa sanoa, että suomenruotsalainen on aina ruotsalaisen kielialueen marginaalissa. Mutta se ei välttämättä ole huono asia: marginaalissa näkö terävöityy." Ruotsalaisille markkinoille pääseminen ei ole helppoa tai itsestään selvää suomenruotsalaiselle kirjailijalle, vaikka äkkiseltään niin saattaisi kuvitella.

"Ruotsissakin suuret kustantamot toimivat yhä kaupallisemmin, ja pienkustantamot huolehtivat runoista ja muusta pienilevikkisestä kirjallisuudesta. Ilmasto on kovettunut", Henrika toteaa.
 
Kirjojensa kohtaloon suomenkielisessä Suomessa Henrika ei voi olla kuin tyytyväinen. "Minultahan julkaistiin viime vuonna suomeksi peräti kaksi kirjaa, runovalikoima ja romaani, ja vastaanotto on ollut hyvä."


KIRJAILIJAIDENTITEETTI SYNTYY MARGINAALISSA

Monet muut asiat lienevät muokanneet Henrikan kirjailijaidentiteettiä paljon enemmän kuin kuuluminen kielivähemmistöön.

"Kirjallista identiteettiä on muokannut etenkin kasvu tytöstä naiseksi. Vaikka monet mielikirjailijoistani ovat miehiä, tunnen, että naisena suhtautuminen kirjallisuuden valtavirtaukseen on aina ongelmallista, latautunutta ja ehkä myös mahdollisesti mielenkiintoisempaa kuin miehenä. En pidä sanasta naiskirjailija. Olemme kirjailijoita siinä missä miehetkin, emmekä mikään alalaji, joka tulisi erottaa etuliitteellä."

Pohdimme yhdessä, että nykyäänkin nainen tuntuu olevan jollakin tapaa marginaalissa: vaikka marginaalisuus ei enää olekaan ääneen sanottua, vieläkin kirjoittavalle naiselle tarjoillaan rooleja, joihin tulisi sopia. On kuitenkin tärkeää säilyttää vapautensa olla monenlainen ja muuttuva, Henrika korostaa. Marginaalisuutta on myös se, että kirjoittaa valtavirran ulkopuolella. Kuitenkaan marginaalisuus ei välttämättä ole negatiivinen asia, vaan antaa toisaalta liikkumatilaa ja vapautta.

"Vaikka mielestäni tulee olla kunnianhimoinen ja vaatia, että otetaan vakavasti ja pidetään varteenotettavana, luulen myös, että tulen tuntemaan itseni ikuisesti ulkopuoliseksi, kirjoittavani marginaalissa. Että en koskaan kuulu mihinkään valtavirtaukseen ja että minun olisi typerää edes pyrkiä siihen. Myös monet minulle elintärkeät kirjailijat miellän marginaalikirjailijoiksi, suomenkielisistä esimerkiksi Mirkka Rekolan ja Raija Siekkisen."


KIELET KOHTAAVAT KÄÄNNÖKSISSÄ

Vaikka Suomessa kirjoitetaan ruotsin kielellä paljon vähemmän kirjallisuutta kuin suomen kielellä, tuntuu, että ruotsiksi kirjoitettu kirjallisuus ei kuitenkaan jää määrällisesti vahvemman suomenkielisen kirjallisuuden varjoon.

"Suomenruotsalaisen kirjallisuuden asema on suhteellisen hyvä. Aivan kiitettävästi käännetään kirjallisuutta suomeksi, ja vastaanotto on usein kiinnostuneen myönteistä. Keskustelua suomenkielisten ja ruotsinkielisten kulttuuripiirien välille kaipaan kyllä enemmän. Ehkä voisi myös toivoa, että useampi suomenkielinen lukisi suomenruotsalaista kirjallisuutta myös alkuperäiskielellä, ja että yhä enemmän pidettäisiin suomenruotsalaista kirjallisuutta itsestään selvänä osana suomalaista kulttuuria."

Tunnustan Henrikalle, että valitettavasti minäkin kuulun niihin, jotka odottavat hänen ja muiden suomenruotsalaisten kirjailijoiden kirjoista suomenkielistä käännöstä. Varsinkin runojen lukeminen vieraalla kielellä tuntuu minusta hankalalta – tuntuu, että paljon tekstin merkityksistä ja assosiatiivisista tasoista jää tavoittamatta. Henrika tunnistaa saman ilmiön.

"Luen kyllä runoja mieluiten ruotsiksi. Mielestäni on ensisijaisen tärkeää, että on rennossa ja vastaanottavaisessa tilassa, kun lukee runoja. Että ei ollenkaan pinnistele. Vaikka osaankin hyvin suomea, tuskastun helposti, kun luen runoja suomeksi. Mutta kun käännän runoja, pääsen sanakirjan ja usein myös runoilijan avulla niihin sisälle. Silloin nautin myös suomenkielisistä ja muillakin kielillä kirjoitetuista runoista! Ja lukutilaisuuksissa pidän runojen kuulemisesta alkuperäiskielellä, vaikka en edes ymmärtäisi niitä."

Merja Virolainen on suomentanut Henrikan runoja valikoimaksi Valkoinen vinttikoira (Tammi 2005). Valikoimassa on runoja neljästä ruotsiksi ilmestyneestä kokoelmasta. Tuntuuko suomennettu runo omalta ja millainen prosessi käännöstyö on runoilijan kannalta?

"Runojen kääntäminen, ja se että minun runojani on käännetty, on mielestäni äärimmäisen tärkeää ja kiinnostavaa. Siinä kielet todella kohtaavat. Tietysti käännöksessä menetetään aina jotakin runosta, mutta samalla toinen kieli voi tuoda jotakin lisää. Jos runon kirjoittaja voi osallistua käännöstyöhön, prosessi on kaksin verroin antoisa sekä runoilijalle että kääntäjälle. Kun Merja käänsi minun runojani suomeksi, pääsin kaiken muun lisäksi käymään läpi omaa tuotantoani, vieläpä tarkan ja myötämielisen lukijan avustuksella!"


KIRJOITTAMINEN ON KÄSITYÖTÄ JA MUSIIKKIA

Paitsi runoja Henrika kirjoittaa myös proosaa. Häneltä on ilmestynyt suomeksi kaksi romaania:  Maarit Sarasteen kaipuu (Tammi 1999) ja  Sonjan kertomus (Tammi 2005). Poikkeavatko kirjoittamisen prosessit hänellä toisistaan?

"Eroavat aika lailla. Proosan kirjoittaminen käy enemmän työstä. Voin päättää, että tänä aamuna istun koneelle enkä nouse ylös ennen kuin olen kirjoittanut pari sivua. Sitten jotain kiinnostavaa yleensä syntyy, vaikka suurin osa tekstistä karsiutuukin myöhemmin pois. Kun taas kirjoitan runoa, suuri osa työstä on otollisten puitteiden luomista. On päästävä sellaiseen olotilaan, että yleensä voin yrittää kirjoittaa runoa."

Totean, että se vaatii heittäytymistä ja antautumista, ja Henrika jatkaa:
"Siihen vaaditaan hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja pidättäväisyyttä. Runon kirjoittamisesta ei tule mitään, jos alkaa soitella puheluita, kirjoittaa meilejä, lukea sitä sun tätä. Kävelen ja siivoan paljon, kävelemisessä on ajattelemisen rytmi."

Henrika kuvailee runon syntyprosessia kertomalla, että runon kirjoittaminen on toisaalta käsityötä, toisaalta sanojen ja merkitysten tutkimista ja muistijälkien etsimistä päiväkirjoista ja eletystä elämästä. Mutta se on myös salaisuus, jota ei koskaan voi ymmärtää ja hallita kokonaan.

"Runot lähtevät usein rytmistä, kuulen sen päässäni. Olen kirjoittanut runoa Brahmsin Kehtolaulun tai sepelkyyhkyn huudon rytmiin sekä itse keksimiini mittoihin. Kun minulla on rytmi, sanat kyllä syntyvät vähitellen. Prosessi on aika meditatiivinen. Kun kirjoitan proosaa, tuntuu enemmän siltä että päästän jonkin sisälläni olevan äänen vapaaksi. Molemmissa romaaneissani on minäkertoja, mutta hänen äänensä ei ole minun ääneni, vaan sen puhujan ääni, johon tutustun vähitellen kirjoittaessani. Olen myös sillä tavalla visuaalinen kirjoittaja, että näen romaanin kohtaukset elokuvamaisina edessäni. Ja joskus, kun todella olen päässyt syntymässä olevan tekstin maailmaan sisälle, näen katkelmia myös öisin, unissani."

   

Kristiina Wallin

 

Runoja Merja Virolaisen suomentamasta valikoimasta Valkoinen vinttikoira: 

Å att bli mun
Oskyldig som en som somnat i ett sällskap helt ofrivilligt
Låta tuggan kyssen ordet dra förbi
Lämnad dväljas bakom loja läppar i mörker och väta
Vaka svajande över ett vikande svalg


                    Oo saisipa muuttua suuksi
                    Viattomaksi kuin se joka on nukahtanut seurassa täysin tarkoittamattaan
                    Sallia suupalan suudelman sanan liukua ohi
                    Velttojen huulien taa jäädä pimeään kosteaan vellomaan
                    Valvoa loputtomasti huojua pohjattoman nielun partaalla

   ***

Vad allt får inte munnen vara med om
Alla ord alla ting den tar i sig
Är det ett luder som ljuder där
Hördu jag tror att du tycker om bär
Men munnen är saklös som den som sover
Allt släpper den Den är ingen behållare
Bara farande dova och skira skyar
Fastnar i hinnornas svepande mörker


                    Mitä kaikkea saakaan suu kokea
                    Kaikki sanat kaikki muu mikä menee sisään
                    Huorako kunnailla suoraa huutoa kukkuu
                    Hei älä kaikkia marjoja syö
                    Mutta suu on syyntakeeton kuin se joka nukkuu
                    Kaiken se menettää Se ei ole mikään jemma
                    Vain vaeltavat tummat ja hohtavat pilvet
                    Tarttuvat kalvojen liukkaaseen pimeään

    ***

I den stora tomheten som omsluts av ett tätare mörker
Det blicken inte kan genomlysa – vilket djupt mörker!
Som det i en sten fast våtare
Irrar väl minnen där kring som i sömnen
Störtade ifrån namn och utseende
I slippriga väggars djup förskingrade


                    Sitä valtavaa tyhjyyttä ympäröi vielä tiheämpi pimeys
                    Sitä katse ei riitä valaisemaan, miten syvä pimeys!
                    Kuin kivessä, kosteampi vain
                    Siellä harhannevat muistot kuin unessa
                    Nimistä ja hahmoista sysättyinä
                    Hajallaan liukkaiden seinämien syvyyksissä


  ***

Att finnas i varje ögonblick
I munnens mörker, det täta
Minne som svallar
Som drivande tysta dyner
I hålans beslöjade tunga salar  ton!


                    Olla olemassa joka silmänräpäyksessä
                    Suun pimeydessä, tiheässä
                    Kuohuvassa muistossa
                    Kuin vyöryvät vaiteliaat dyynit
                    Onkalon verhotuissa raskaissa saleissa   soi!