Tanssijoiden liike kuljettaa lauttaa ohi teatteritalon Pikisaaren edustalle. Miehet tanssivat, lautta kulkee ja me ihmettelemme taideteoksen ulottuvuuksia ja puhumme ääneen sen eri merkitystasoista. Meidän keskustelumme tuona maanantai-iltana sai oman muotonsa ja toisina iltoina syntyvät uudet keskustelut. Antti ja Harri pitävät merkittävänä tätä taiteen tekijän ja sen kokijan mahdollisuutta kohdata; oikeastaan kohtaamista ei voi välttää, koska lautta on sen verran pieni ja intiimi tila.

 Mielenkiintoista onkin ajatella, missä taideteos oikeastaan syntyy? Miesten lautta on fyysisenä teoksena syntynyt heidän ponnisteluistaan kevään aikana, mutta valmistuuko taideteos vasta silloin, kun taiteilijat ja lautalla matkustavat jakavat lauttamatkan ja ajatuksenvaihdon, merellisen kokemuksen? Lautan rakentamisella tanssin alustaksi onkin pyritty pois perinteisestä esitystilanteesta. Se, mitä nyt lautalla koemme, ei tunnu esitykseltä: sitä voisi kutsua vaikkapa tapahtumiseksi. Se on tapahtuminen, joka muodostuu joka kerta omanlaisekseen erilaisten olosuhteiden ja ihmisten myötävaikutuksella.
 Tapahtumisessa taiteilija ja teoksen sisään astunut kokija ovat ainakin lähtökohtaisesti tasavertaisessa asemassa taideteoksen synnyttämisessä: tanssijoiden liike tarvitaan, jotta lautta kulkee, mutta kokemusta matkasta/teoksesta muovaa myös käynnistynyt vuoropuhelu, joka toki voi yhtä lailla olla myös hiljaisuutta.

 

Kun tanssijoiden lauttaa pohtii taiteilijan ja taiteen kokijan kohtaamisen näkökulmasta, tulee sen liittäneeksi osaksi yleisempää ajankohtaista taidekeskustelua, jossa puhutaan yhteisöllisyydestä, paikallisuudesta ja vuorovaikutteisuudesta. Dialogisessa taiteessa kannattelevana ytimenä on ajatus, että vuorovaikutus ja dialogi ovat jo itsessään taidetta.
 Tanssilautta ei kuitenkaan ole siinä mielessä yhteisötaideprojekti, että pyrkimyksenä olisi alusta asti ollut taiteilijoiden ja jonkin tietyn yhteisön yhdessä tuottama konkreettinen taideteos. Alussa oli tanssijoiden luova hulluus rakentaa oma esiintymistila, alusta tanssille. Laajentuminen yhteisöön, periaatteessa kehen tahansa oululaiseen tai kaupungissa vierailevaan, tapahtuu siinä vaiheessa, kun lautta sijoitetaan Oulun kauppatorin rantaan ja matkalle voidaan lähteä.

 Miehet itse kuvaavat lauttaprojektin yhteisöllisyyttä ajatuksella, että lautasta muodostuu yhteiseen tilaan suljettu väliaikainen yhteisö. Lauttamatkallamme tanssijat kertovat, että lautan sijoittaminen kauppatorin rantaan, meren äärelle, on yritys hahmottaa paljon puhuttua merellistä Oulusta. Mikä merkitys vesielementillä on oululaisessa paikallisuudessa, mielenmaisemassa?

 Kun kuljemme hitaasti pitkin Rommakonselkää, muistan opettajani Tanya Ecclestonin sanat viime keväältä. Puhuimme siitä, mikä on merkityksellistä nykytaiteessa. Hän painotti aistimuksellisuutta. Käsitin sen silloin ja tässä tilanteessa ihmisen tarpeeksi kokea ja ymmärtää ympäristöään, ei vain järkiperäisesti, vaan koskettamalla, silmillään; kuullen, haistaen ja maistaen. Lautan siipirattaasta putoavassa vesipisarassa on hetkellisesti maailmassa olemisen syvin tieto.

 Ajatukseni kulkeutuu jälleen dialogiseen taiteeseen. Synteesi-lehdessä (3/2007) taiteilija Marja Kangas pohtii kohtaamisen nautintoa ja viittaa paljon dialogisesta taiteesta kirjoittaneeseen yhdysvaltalaiseen Grant Kesteriin, joka pitää taideteoksessa tärkeänä keskustelulle avoimen tilan luomista. Vaikka tanssilautassa keskustelu on lähinnä yksilöiden välistä vuorovaikutusta, ei yhteisöjen dialogia, joka on tunnusomaista ´kesteriläiselle´ dialogiselle taiteelle, ajattelen tanssilautan idean kasvavan samasta juuresta. Tanssijat kertovat myös, että eräänlaista yhteisöjen tai erilaisten instituutioiden välistä näkemysten vaihtoa on käyty, kun lauttaa on rakennettu ja vesille saatettu.
 Kohtaamisen taiteessa keskeistä on yhdessä oleminen, ei teoksen vastaanottaminen tai kuluttaminen. Artikkelissaan Marja Kangas viittaa myös Kesterin dialogisen taiteen käsitystä kritisoivaan brittiläiseen taiteen tutkijaan ja kirjoittajaan Claire Bishopiin. Bishopin mukaan ollaan hakoteillä, jos dialogisella taiteella päädytään puhtaan nautinnon ja samanmielisyyden etsimiseen. Hänen mielestään dialogisessa taiteessa tapahtuvissa kohtaamisissa tulisi olla tilaa erimielisyydelle, koska yleisö ei aina täydennä teosta taiteilijan odotusten mukaisesti. Erimielisyydet nimenomaan voivat olla välttämättömiä uudenlaisten näkökulmien avautumiselle.

 Rock the Boat -projektin nettisivuilla Harri ja Antti ilmoittavat yhdeksi lauttaprojektin innoittajakseen ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun. Teoksen toivotaan innostavan etsimään uusia keinoja ympäristöuhkien torjuntaan. ´Jos kaksi tanssijaa onnistuu rakentamaan pinnalla pysyvän, liikkuvan kulkuvälineen, joka ei kuluta polttoainetta ja ei ole tuulista tai auringonpaisteesta riippuvainen, ehkä jossain joku insinööri tai vaikkapa näyttelijä löytäisi ratkaisuja isommassa mittakaavassa.´ Lauttaa tanssittaessaan miehet kertovatkin meille, että yksi mielenkiintoisista kohtaamisista projektin aikana olikin ollut insinöörin kanssa.

 Tanssijat liikuttavat lautan ohi Kaupunginteatterin kyljessä hengailevan nuorison, joka innokkaasti kommentoi kulkuamme. Olemme takaisin laiturissa. Kiitämme hyvästä kokemuksesta, joka ei ollut Spektaakkeli.
EH

 

 

 

 

Rock the Boat – selittelyjä tanssiteoksen synnystä

 

 

Oulun kaupungin taidemuseossa oli keväällä 2007 esillä teokseni ´historia artificialis´, tanssia tilassa ja ajassa vailla näyttämön lakeja. Ensi-illan korvilla ideoin muita samantapaisia ihmisen kohtaamisen muotoja, koneita tai ympäristöjä jotka mahdollistaisivat tarinan kokemisen ilman sitä pirullista, turvallista kuilua jonka näyttämön rajaaminen yleisöstä erilliseksi toteuttaa.
 Miksi? kysymykseen on niin paljon vastauksia, ettei kaikkien niiden luetteleminen tässä ole mahdollista. Tanssitaide kaipaa uusia muotoja. Tanssi kehittyy, etsii ja löytää, ja näyttämötaide, paremmin nimettynä esittävä taide, hamuaa uudistumista pysyäkseen hengissä. Olen poikamaisuuttani hurahtanut löytöretkiin, ja työtoverini Harri Jylhä, liikkeen ammattilainen Jumalan armosta, on hurahtanut kaikkeen poikamaiseen (en tarkoita itseäni, vaan löytöretkiä, autoja ja työkaluja). Yhä samaa teemaa, löytämistä ja seikkaillen valloittamista, käsitellen, syntyi idea aluksesta, alustasta tanssille, ja liikkeen kautta alustasta tarinalle.

 Aluksen innostajina olivat ylevien taiteellisten päämäärien lisäksi tuotantotekniset syyt, siis mahdollisuus tuoda edellisen teoksen teemat suuremman, monilukuisemman ihmisjoukon ulottuville ja tottakai ikuinen haave menestymisestä (siis maineesta, kunniasta ja rikkauksista). Ainakin haave rikastumisesta meni pipariksi; takkiin tuli lujasti, kaikista apurahoista ja sitkeästä pennin venyttämisestä huolimatta. Taiteen tekeminen on kallista, ja siitä huolimatta miksi ei.

 

Aloitimme rakennustyön helmikuussa, turvanamme ja piiskurinamme JoJolta saatu OSAtuotantotuki sekä Valistustalo osakeyhtiön myöntämä apuraha 4 000 euroa. Aikaa härvelin toteuttamiseen oli vajaa neljä kuukautta. Kevään aikana tuli vielä päätös läänin taidetoimikunnalta 1 000 euron apurahasta (anoimme kahdeksaatuhatta, päätöksen tultua nauratti). Osa rahasta, siis JoJon osuus, oli tarkoitus maksaa taiteilijoille palkkoina ja käyttää teoksen markkinointiin. Näin ei käynyt: aluksen materiaalikustannukset nielivät lähes kaiken.

 Rakensimme venettä appiukkoni pienessä autotallissa ja pihamaalla. Naapurin isäntiä kävi ihmettelemässä ja tukemassa meitä: ´Ei tuu onnistuun, ei tuommonen kellu´. Sinnikkäällä tekemisellä ja lähes aviokriiseihin johtavalla työtahdilla saimme paatin vesille. Kumpikaan arvon tanssitaiteilijoista ei ole insinööri, mekaanikko, puuseppä eikä varsinkaan finanssinero, minkä vuoksi ongelmia tuli paljon – toisaalta prototyypiksi veneen rakenne onnistui jopa yllättävän hyvin.

 Suurin ongelma ovat voimansiirto ja laakerit, jotka erikoistavarakaupan myyjän mukaan kestävät ´mitä tahansa´. Ne hajoavat aivan liian helposti ja maksavat satasen kappale. Vaihto kestävämpiin vaati aluksen nostamisen kuiville ja vajaan tuhat euroa. Vittu. Tekemistä riittää siis myös ensi talveksi, ja vaimojen pinna venyy... Laakereiden hajoamisen jälkeen muut pikkuviat ovat tuntuneet... pikkuvioilta.

 Suomessa me saamme nauttia jokamiehenoikeuksista. Jokaisen henkilön oikeuksiin kuuluu oikeus rakentaa vene, oikeus tehdä taidetta, oikeus tavoitella kauneutta ja oikeus kertoa tarinoita. Vakuutusyhtiö ilmoitti, ettei heillä ole mahdollisuutta vakuuttaa venettä, taiteilijoita veneessä tai yleisöä. Otimme riskin ja teimme taidetta.
 Kevään kuluessa meille valkeni, että olemme tekemässä venettä, ja ilmeisesti joitain turvallisuusnäkökohtia pitäisi ottaa huomioon. Tarjoamme siis yleisölle kelluntaliivit ja pysymme koko ajan muutaman kymmenen, korkeimmillaan sadan metrin päässä rannasta. Lisäksi veneessä ei saa juopotella ja kerromme kaikille matkustajille vaaroista, joihin veneessä voi joutua.

 Meidän paattimme on kuitenkin niin iso, että aluksessa pitäisi olla kapteeni. Laki veneen vuokrauksesta (Asetus vuokraveneiden turvallisuudesta 20.5.1983/438 1 §) kuitenkin jättää porsaanreiän: polkuvenettä ei tarvitse rekisteröidä, ja kyseisen tyyppisen veneen vuokraamiseen ei mainittua asetusta sovelleta. Harri saa siis esittää kapteenia vailla lain velvoitteita ja Antti on Keisari. Jokahenkilö saa tehdä ekologisesti kestäviä härveleitä, ja niihin saa jokahenkilö tulla kyytiin.

 Kaupunki ystävällisesti antoi käyttöömme laituripaikan, kanavasta teatterin ja torin välistä. Vähemmän ystävällisesti lankongi, se silta jota pitkin veneeseen kuljetaan, on viety pois. Kiitos niille kesätyöntekijöille jotka painavan sillan siirsivät. Mainostaminen laiturilla on kielletty ilman maisema-arkkitehdin siunausta. Kaikenlaista.

 Laakeriongelma on johtanut siihen, että aluksessa ei ole tarpeeksi tehoa kulkemiseen tuulessa. Tyynellä ilmalla, eli Oulussa vain iltaisin, alus toimii luotettavasti ja turvallisesti. Pitkään jatkuneet vesisateet nostivat suistossa veden pintaa ja pääsimme kiertämään jopa Pikisaaren. Ihmettelijöitä ja kyselijöitä riittää tasaisena virtana aina kun olemme laiturissa. Kun tanssimme Rommakonselällä tai satama-altaassa, meitä kuvataan jatkuvasti. Kuumailmapalloefekti siis toimii erinomaisesti.
 Aluksen kyydissä matkan on ensimmäisen seitsemän viikon aikana kokenut kahdeksantoista ihmistä. Onnelliset nuo kahdeksantoista. Iltaisin siirrämme D/S Cohortorin redille, tanssimme peilityynessä tai kävelemme tupakoiden ja ihmetellen. Ja meitä ihmetellään. Kukaan ei vain uskaltaudu kyytiin. Harmillista.

 

Oulu ei ole merikaupunki, koska oululaiset eivät sitä halua. Eikä se ole mikään vika. Niin vain on, patiolla on helpompi ryypätä kuin keinuvassa laivassa tai veneessä. Laivat Alpo ja Oulu ovat joko innostavia esimerkkejä tai Oulu-lehden ylläpitämän merellisyydestä narisemisen oikeuttajia. Meri on tuossa ihan vieressä, sinne pääsee kun menee, Aleksandra kulkee laiturista meidän veneemme vierestä. Mystic Wind taitaa lahota niille sijoilleen, mutta haistellaan sitä niin pitkään kuin voidaan. Jos nämä ei kelepaa niin tee ite parempi. Mie tuun ainaski kyytiin.

 Matti Vuori vuonna 1995: ´Juhlaviikkojen kaltaisilla foorumeilla on mahdollisuus joko kääntää katseensa museaaliseen menneisyyteen ja tyytyä harmittomaan leikittelyyn, pieteetillä tai ilkkuen, tai antautua uuden laboratorioksi ja koekentäksi. Vain jälkimmäisellä on merkitystä. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole.´

 Toivon Pohjoisen taiteen ja taidetta tukevien rakenteiden ja ihmisten tuottavan ja tekevän uutta. Omissa projekteissani pyrin seuraamaan tuotakin ohjetta. Toivotan itselleni menestystä. Hyvää (taiteiden) yötä.
AK