En ole koskaan oikein ymmärtänyt sitä kaunaista äänensävyä, jolla etelässä sanotaan "Ei siellä susirajalla ole mitään" ja pohjoisessa "Helsinki on niin syrjässä". En varsinkaan, kun lausahdusta tavallisesti seuraa ylistys omalle asuinseudulle. Jos ihminen viihtyy ja voi hyvin siellä missä on, hänen ei tarvitse näykkiä muita paikkoja tai niiden asukkaita.
 

Kun 1995 kerroin olevani lähdössä Oulusta Helsinkiin, muutamat oululaiset suureksi ällistyksekseni ottivat ilmoitukseni henkilökohtaisena loukkauksena: mikä luulet olevasi, kun kehtaat lähteä MINUN kaupungistani/maakunnastani. En ollut noiden ihmisten kanssa läheinen, he olivat enintään tuttavia. Itse asiassa, minulla ei enää ollut kaupungissa ketään läheistä. Jollakin tavalla olin ollut lähdössä jo useita vuosia. Ehkä senkään takia en ollut hankkinut uusia ystäviä, kun entisiä oli muuttanut pois. Etelässä ystäviä oli, uusia ja vanhoja. Kritisoijien mielestä lähdön täytyi liittyä työhöni: siihen, että "kirjalliset piirit" ovat pääkaupunkiseudulla. Olivatko he itse sitä mieltä, että sellaisia on vain etelässä, vai olettivatko he minun niin olettavan,- se ei käynyt aivan selväksi. Ja mitä merkitystä he arvelivat "piirien" läheisyydellä olevan näin epäsosiaaliselle, ikänsä kaikenlaisia piirejä kaihtaneelle ihmiselle? Luultavasti he eivät moista miettineet, koska eivät tunteneet mieltymyksiäni. Siitä huolimatta he tulivat väittämään, että olen tekemässä virheen.
 

En edelleenkään tiedä, mitä ja missä ovat kirjalliset piirit. Ehkä joskus otan selvää, mutta toistaiseksi en ole keksinyt miksi pitäisi. Mitä muuttoon muuten tulee, se osoittautui juuri niin onnistuneeksi ratkaisuksi kuin sen etukäteen tiesinkin olevan. Halusin ja sain oman pienen kerrostalopesän, palvelut mukavan kävelymatkan päähän ja hyvin toimivan joukkoliikenteen pitempiä matkoja varten. Myös muutamiin saariin. Rannikolla haluan asua, ja kulkea anonyymisti yhä uusilla rantakaduilla ja pysähtyä välillä kahvilaan kirjoittamaan. Luonnon läheisyyskin on tärkeää, mutta tässä maassa luonto on aina lähellä. Asun pääkaupungissa kantakaupunkialueella, mutta lähin aarnimetsä on kodistani kymmenen kilometrin päässä. Ymmärrän, että asuinpaikkavaatimukseni ovat nirsoilua, mutta ajattelen asian näin: elämä on lyhyt, ja nirsoiluun on oikeus, jos sillä ei loukkaa kenenkään ihmisoikeuksia tai vahingoita luontoa. Onhan sekin etu, että voi asua paikassa, jossa ei tarvitse henkilöautoa.

Olen sijoittanut monet tarinani kylmiin, karuihin ympäristöihin. Joillakin noista ympäristöistä on todellinen esikuva jossakin pohjoisessa, kuten Islannissa, Färsaarilla tai Sallassa, ja muutamilla etelässä - Antarktiksella. Vähintään yhtä paljon paikat ovat mielentiloja. Siksi olen tavallisesti välttänyt nimeämästä niitä, tai ainakin käyttämästä alkuperäistä nimeä. Kaikissa edellä mainituissa paikoissa joko olen käynyt ja viihtynyt tai voisin kuvitella käyväni ja viihtyväni. Siis muutamia päiviä tai viikkoja. Kirjoittaessa täytyy joskus sukeltaa omaan karuun, kylmään ja pimeään maahan, mutta sinne ei pidä jäädä. Tarkoitus on tulla takaisin ja kirjoittaa se romaani tai ne novellit.
 

Kirjoitin pitkään siitä, millaista oli elää siellä kylmässä ja sitten siitä, millaisen kamppailun kautta sieltä pääsee pois. Sitten pääsin hätäännykseen, joka seuraa, kun kamppailu on laantunut ja on kohdattava kysymys: mitä nyt? Pohdin, miten vankeuteen kasvanut pärjää vapaudessa. Nyt olen seuraavassa vaiheessa: millaista on, kun sitä kylmää ja karua ei enää pitkään aikaan juurikaan ole ollut ympärillä, mutta sisällä se vain jäytää. Kun kysymys "miten tähän on tultu" on selvitetty perin pohjin, ja vastausten avulla on joistakin menneisyyden kiroista päästy eroon,- mutta ei kaikista. Ja kun esiin nousee aivan uusia kysymyksiä. Tätä sanotaan joskus kauniisti kypsymiseksi tai rumasti keski-ikäistymiseksi, mutta todellisuudessa ilmiöllä ei ole paljonkaan tekemistä iän kanssa. Kokemukset muuttavat ihmistä, eivät ikävuodet. Jollakin tavalla kaikki tekstini kumpuavat sieltä karusta ja kylmästä. Sieltä minun täytyy jatkuvasti henkeni kaupalla pyristellä pois, vaikka toisaalta en voi elää ilman, että teen sinne matkoja. Sekä konkreettisesti että pääni sisässä. Mutta maantieteellisten suuntien kanssa tällä kaikella on yhä vähemmän tekemistä.

Kuuntelin taannoin muuatta maantieteellisessä pohjoisessa – tarkoittaa Suomessa Oulun ja Lapin lääniä – asuvaa kollegaa, joka kertoi käyneensä maakuntansa laidalla koulussa kirjailijavieraana. Hän oli kävellyt opettajainhuoneeseen ja kysynyt yhteyshenkilöään, äidinkielenopettajaa. "Kyllä se kohta tulee", joku oli lopulta sanonut. Kukaan ei ollut tervehtinyt, ei alkanut jutella, ei toivottanut tervetulleeksi.
Kollega kummasteli ja paheksui: epäkohteliasta, sivistymätöntä väkeä, opettajia vielä. Ja pohjoisessa pienellä paikkakunnalla; etelän kaupungeissa töykeys olisi ymmärrettävää, se on siellä niin tavallista. Jos äidinkielenopettaja on heti paikalla tai rehtori, silloin sujuu toisin, silloin kaikki on mukavaa. Muuten ei. Paitsi jos joku on paikalla yksin.
Näin tilanteen toisin. Se, että joku toivottaa tervetulleeksi, on merkki siitä, että hän kuuluu isäntäväkeen. Ei yksittäinen opettaja voi sellaista roolia itselleen ottaa noin vain, jos muita on paikalla. Rehtori on isäntä tai emäntä, samoin äidinkielenopettaja, joka on kutsunut vieraan. Kukaan muu ei ole, ei ainakaan enempää kuin toiset. Joka paikassa on oma kursailuhierarkiansa, jota ei sovi rikkoa. Siihen nähden opettajat toimivat aivan oikein.
 

Tuollainen mikrokulttuuri minua lapsena ympäröi, ja mielessäni liitin sen pohjoiseen. Kollega, minua vanhempi, ikänsä samalla seudulla asunut, taas ei ollut vetäytyvää kursailua aiemmin huomannut. Hän ei erottanut sitä epäkohteliaisuudesta ja sivistymättömyydestä. Etelän kaupunkien töykeyskään, muuten, ei enimmäkseen ole töykeyttä vaan sitä, että ihmisen yksityisyyttä kunnioitetaan. Hänen ei edellytetä olevan joka hetki valppaana kaikkien muiden varalta. Kun ihmisiä on tiheässä, tämä on järkeenkäyvää. Suuressa joukossa kohteliaisuus on sitä, että muille annetaan vaistomaisesti kohtuullinen tila ilman että samalla sanotaan vaativasti "ole hyvä".

Näistä havainnoista olen johtanut vielä yhden hassun mieltymyksen. Haluan elää paikassa, jossa on niin paljon erilaisia mikrokulttuureja lähekkäin ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, ettei kenellekään voi tulla ajatusta: meidän tervehtimiskäytäntömme ovat sivistystä, muiden käytännöt sivistymättömyyttä. Se on pieni asia, mutta sen takana lymyää paljon. Haluaisin uskoa, että lapsuuteni umpimielinen pohjoinen on jo kaikista ilmansuunnista kadonnut, mutta niin naiivi en kykene olemaan. Eristäytyminen omaan mikrokulttuuriin on ihmisiltä aina ja kaikkialla onnistunut muutenkin kuin maantieteellisen etäisyyden avulla. Sen voi tehdä jopa Internetin avulla, jos niikseen tulee.

Maarit Verronen