4/98

Albert Speer syntyi vuonna 1905 kuuluisassa yliopistokaupungissa, Heidelbergissä. Perhe oli varakas hienostoperhe: isä oli menestyvä arkkitehti, äiti elegantti hienostorouva. Albert vietti joka suhteessa turvatun lapsuuden, koska perhe oli niin varakas etteivät lamavuodetkaan vaikuttaneet sen elämään. Albert oli hyvä koulussa, matematiikassa luokkansa paras. Isänsä suureksi iloksi hän ryhtyi opiskelemaan arkkitehdiksi. Vuonna 1927 hän valmistui ja sai assistentin paikan korkeakoulusta. Valmistuttuaan Speer meni naimisiin opiskelijatoverinsa kanssa ja sai kuusi lasta avioliiton aikana, joka kesti Speerin kuolemaan saakka.

Saksa oli suuressa lamassa joukkotyöttömyyden säestämänä 1930-luvulla. Tulevaisuus näytti täysin toivottomalta. Kaiken kurjuuden keskeltä julisti mies nimeltä Hitler, että Saksa voidaan saada vielä kukoistamaan. Speer liittyi natsipuolueeseen (kaksi vuotta ennen Hitlerin valtaannousua), koska hän uskoi monien muiden saksalaisten tavoin Hitlerin valmistavan paremman tulevaisuuden. Lähes sattumalta eräät Speerin rakennuspiirrustukset joutuivat Hitlerin eteen. Hän mieltyi suuresti Speerin suunnitelmiin. Näin ollen Speeristä tuli valtakunnan rakennustoiminnan johtaja jo alle kolmekymmentä vuotiaana (eli tuhoisan nuorena). Tämän lisäksi Hitlerin ja Speerin välille syntyi läheinen ystävyyssuhde. Molempien yhteinen intohimo oli arkkitehtuuri. Heidän suhteensa oli hyvin arkipäiväinen. Hitler olisi halunnut olla sitä, mitä Speer oli: lahjakas arkkitehti ilman minkäänlaisia komplekseja ja traumoja. Speer sai taas työttömänä arkkitehtina sellaisen mahdollisuuden toteuttaa arkkitehtuuriansa, mitä ei ollut edes Michelangelolla aikoinaan. Speer suunnitteli muun muassa lavastuksen Nürnbergin puoluekokoukseen ja monumentaalisen valtakunnankanslian. Speer oli hyvä organisaattori ja taitava improvisoimaan. Tämän Hitler laittoi tyydytyksellä merkille. Sota tuhosi suuren osan Speerin arkkitehtuurista, mutta vielä ovat jäljellä muun muassa katulamput Berliinissä ja puoluekokousrakennus Nürnbergissa.

Tehokas varusteluministeri

Vuonna 1942 toisen maailmansodan riehuessa kolmatta vuotta Hitler nimitti Speerin varusteluministeriksi. Näin ollen hänestä tuli valtakunnan mahtavimpia henkilöitä. Nimitys oli täysi yllätys Speerille ja kaikille muillekin: hänellä ei ollut minkäänlaista pohjaa varusteluministeriksi. Tämä oli vain eduksi Speerille. Hän ei tiennyt, mikä oli mahdollista varustelussa. Näin ollen hän asetti tavoitteita, joita asiantuntijat eivät pitäneet mahdollisina, mutta jotka saavutettiin Speerin uskomattoman pragmaattisuuden ja improvisoinnin avulla. Tämän loistavan teknokraatin johdolla Saksan aseteollisuuden tuotanto nelinkertaistui kahdessa ja puolessa vuodessa, vaikka liittoutuneet pommittivat jatkuvasti tuotantolaitoksia. Yhtenä menestyksen salaisuutena oli se, että Speer antoi vastuun tuotannosta teollisuuden johtajille, eikä byrokraateille. Työvoiman puutteen vuoksi tehtaiden koneet seisoivat yöt (toisin kuin liittoutuneiden tehtaat), ja näin ollen Speer ehdotti, että naiset otettaisiin mukaan varusteluteollisuuteen, kuten muissakin maissa oli tehty. Tähän Hitler ei suostunut ja tämän seurauksena Speer joutui käyttämään orjatyövoimaa pitääkseen tehtaat käynnissä. Sodan jälkeen on arvioitu Speerin toiminnan varusteluministerinä pidentäneen sotaa vähintääkin kahdella vuodella. Melko uskomaton saavutus sinänsä.

Monien muiden saksalaisten tavoin Speer huomasi liian myöhään, että Hitler oli viemässä tuhoon koko kansan. Liittoutuneiden tunkeutuessa Saksan alueelle sodan lopulla, Hitler antoi käskyn tuhota kaiken merkittävän valtakunnan alueella, jotta viholliselle jäisi vain poltettu maa. Speer kiersi ympäri maata sodan viimeisinä kuukausina peruuttamassa hävityskäskyä ja loi näin pohjan Saksan uudelle nousulle sodan jälkeen.

Oikeutus maailmanoikeudelle

Sodan jälkeen Nürnbergin oikeudenkäynnissä häntä syytettiin muun muassa orjatyövoiman käytöstä varusteluteollisuudessa ja siitä, että hän oli toiminut puhtaan teknokraatin tavoin ottamatta huomioon mitään eettisiä näkökohtia toiminnassaan. Oikeudenkäynnissä Speer menetteli täysin toisin kuin muut natsijohtajat. Hän sanoi olevansa osaltaan vastuussa tapahtuneesta ja sanoi natsihallinnon toimien olleen jälkikäteen katsottuna täysin rikollisia. Muut syytetyt olivat tyrmistyneitä. Elegantti ja sulavakäytöksinen Speer teki hyvin vilpittömän ja avoimen vaikutuksen sekä tuomaristoon että yleisöön. Hirttotuomion asemasta hänet tuomittiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan orjatyövoiman käytöstä varusteluteollisuudessa. Speer katsoi ansainneensa tuomionsa, eikä tehnyt armoanomusta. Speer tunsi valtavia tunnontuskia juutalaisten joukkoteurastuksista, joihin hän ei ollut suoranaisesti osallistunut ja joille hän oli silmänsä ummistanut loisteliaan uransa huumassa. Kun ranskalainen vankilapappi näki Speerin, hän totesi nähneensä henkilön, joka oli sisäisesti hyvin piinattu. Vankeutensa loppupuolella Speer tuli hieman katkeraksi tuomiostaan. Hänen mielestään hänen rangaistuksensa oli tarkoituksenmukainen, jos se vakiintuisi oikeudenkäytännöksi vastaavanlaisissa kansainvälisen oikeuden loukkauksissa. Mutta näinhän ei käynyt. Maailmansodan jälkeisenä aikana liittouneiden suurvallat syyllistyivät juridiselta ja moraaliselta luonteeltaan samanlaisiin rikoksiin kuin ne, joista natsi-Saksan johtajat tuomittiin. Esimerkkeinä sodat Koreassa ja Vietnamissa, joissa teurastettiin siviiliväestöä täysin surutta. Syyllisiä ei etsitty, eikä rangaistu. Kuten yleensä ajallisessa elämässä, oikeus seurasi voittajan miekkaa.

Kuuluisa katuvainen

Vankilassa Speer kirjoitti muistelmansa, jotka julkaistiin hänen vapaututtuaan vankilasta vuonna 1966. Muistelmissaan hän kuvaa Hitlerin loistavaa teknokraattia, joka ei välittänyt antisemitismistä eikä ideologiasta lainkaan. Speer myönsi olleensa liian kunnianhimoinen ja ihailleensa Hitleriä. Speerin mielestä sodan jälkeen oli kuitenkin hyvin arveluttavaa toteuttaa kollektiivista vastuuta diktatuurin rikoksien suhteen, koska monia toimia pystyttiin salamaan kyseessä olevassa järjestelmässä. Tästä huolimatta Speer ei kiistä omaa syyllisyyttään. Hän katsoi olleensa osasyyllinen myös niihin natsien rikoksiin, joista hän ei ollut tietoinen, koska hän oli itse unohtanut eettiset näkökohdat toiminnassaan. Yhteiskunnan parasta hän oli mitannut sen mukaan mikä oli parasta arkkitehtuurille. Kuitenkin katumuksen ohella muistelmista kuulsi myös ylpeys loistavista saavutuksista, joihin hän etevänä organisaattorina ylsi. Muistelmateos oli valtava myyntimenestys, koska saksalaisiin vetosi Speerin luoma välillisen syyllisyyden käsite: en ole syyllinen, mutta olen osaltani vastuussa, koska annoin hiljaisen hyväksymisen natsien hulluuksille. Speerin mukaan hänen oli kiittäminen Hitleriä nuoruutensa herätteistä ja maineesta, mutta myös sen jälkeisestä kammosta ja syyllisyydestä.

Arkkitehdin ammattiin Speerin ei tarvinnut koskaan palata, koska hänen muistelmistaan ja haastatteluistaan maksettiin hyvin. Hänestä tuli kolmannen valtakunnan ensimmäinen katuvainen, joka pystyi katsomaan avoimin silmin menneiden vuosien hirmutöitä. Speeriä haastateltiin vielä hänen kuolinpäivänäänkin. Hän kuoli 76-vuoden iässä vuonna 1981. Arvoitukselliseksi Speerin henkilön tekee historioitsijalle se, ettei voida mitenkään tietää oliko hän todella moraalinen pohdiskelija vai etevä huijari, joka ei todellisuudessa katunut mitään. Kuitenkin hän esitti aktiivisesti katumustaan natsiaikaisista teoistaan kuolemaansa saakka eli kolmenkymmenenviiden vuoden ajan...

Albert Speerin arvoitusta tutkineen Yrsa Steniuksen mukaan on syytä esittää kysymys: missä ovat meidän aikamme albert speerit? Stenius lähtee siitä, että kulttuurimme, teknokulttuuri, suosii teknokraattista ihmistyyppiä, joka nopean uran huumassa helposti unohtaa moraalinsa ja kadottaa käsityksen tekojensa seurauksista. Huipulla eristyy siinä määrin todellisuudesta, että näkyvissä on vain oma rakas minä.

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja Oulun yliopiston historian opiskelija.

Kirjallisuutta:
Eddy Bauer, Toinen maailmansota, osat 3 ja 6. WSOY, Porvoo 1976.
Nicholaus von Below, Hitlerin adjutanttina 1937- 45. Librum, Helsinki 1981.
William L. Shirer, Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho, osa 2. Gummerus, Jyväskylä 1994.
Albert Speer, Diktaattorin työkaluna. Kirjayhtymä, Helsinki 1969.
Yrsa Stenius, Rakas minä: Albert Speerin arvoitus. Vaasa oy, Vaasa 1981.

Dokumenttiohjelmat:
Maineensa vangit : Albert Speer : Natsi, joka pyysi anteeksi. Tv.2. Syksy 1996.
The world at war, part 8. Thames television 1980.