Paavo: 

Kaltion postilaatikosta kaivoin eilen kuluvan vuoden toisen numeron Kritiikin uutisia, jota julkaisee Suomen arvostelijain liitto ry. Ammattinimike ´arvostelija´ jäi muuten keväämmällä Suomen Kuvalehdessä julkaistussa ammattien arvostuskyselyssä kymmenen häntäpään pitelijän joukkoon – noin neljäsataa oli muistaakseni nimikkeitä listalla. Mutta eipä tästä sen enempää.

Tai no kuitenkin. Apinalaatikossa kerrotaan julkaisijayhdistyksen pyrkimyksiä ja tarkoituksia: jäsenten toiminnan edistäminen ja ammattitaidon kohottaminen sekä jäsenten taloudellisen, sosiaalisen ja oikeudellisen aseman parantaminen. Ehkäpä listaan pitäisi lisätä vielä jäsenten yhteiskunnallisen arvostuksen edistäminen.

Haastateltu Paula Havaste tosin sanoo kriitikon aseman olevan nousussa – ja samaan hengenvetoon ylistää haastattelun tehneen lehden julkaisijaa hyvästä työstä tällä saralla. Joko Havaste on pistävän ironinen humoristi tai sitten tapahtuu jonkinasteista ruskeakieleilyä, tiedostettua tai tiedostamatonta. Ehkä aktiivisesti SARV ry:ssä aikanaan toimineena hän alitajuisesti tehostaa itseään.

Vaan tällaiset pohdiskelut ovat täysin epärakentavia ja turhan suorasti henkilöön tarttuvia. Pyydän anteeksi, asianomaisilta sekä lukijoiltani.

Eli asiaan. En ole Kritiikin uutisia aikaisemmin lukenut, joten ensimmäisen kosketukseni julkaisuun nyt sain. Kuitenkin jo 35 vuotta sitten perustettu lehti. Ilmeisesti kotimaisen kritiikin eli arvostelun huippua. Perinteet velvoittavat. Silti painoasusta tulee ensimmäisenä mieleen halvahko fanzine taikka harrastelijajulkaisu, kannet samaa paperia kuin sivut ja kuvitus tasaisen harmaata. Vaikka tämä näyttääkin olevan teemaltaan kirjallisuusnumero, saisi kai se näyttää myös houkuttelevalta. Ei tähän tämmöisenä tartu kukaan muu kuin vakiintunut lukija. Vaan voihan olla niinkin, että juuri tähän pyritään. Pitäisi tiedustella.

Oi, anteeksi jälleen. Sisältöön kai tulisi tarttua eikä kommunikaation muotoon. Sisältö on tärkeää, tuli se minkälaisessa paketissa tahansa. Eikö näin?

Ai ei? Vastaukseni sain Satu Itkoselta, joka sivuilla 17 ja 18 kirjoittaa Heikki Jokisen teoksesta Sata sarjakuvaa. Koska kirjoitus julkaistaan Kritiikin uutiset –lehdessä, olettaisin sen olevan arvostelu eli kritiikki. Julkaisupaikasta haluaisin päätellä sen myös jonkinlaiseksi esimerkilliseksi kritiikiksi – eikö kriitikkojen omalta lehdeltä tällaista saa odottaa?

Siihen vastaukseen. Itkonen kertoo ansiokkaasti Jokisen kirjan sisällön, mainitsee lukijan saavan ´elävän mielikuvan tekijän tyylistä´ sekä tekstin ilmaisevan asioita perustellusti ja omaäänisesti, huomauttaapa vielä ilostuneensa Jokisen kriittisyydestä Manaran naiskuvaa kohtaan. Jokinen – jonka arvostelija muistaa mainita SARV:n entiseksi puheenjohtajaksi – on ilmeisen täydellisesti kirjansa tehnyt, kun kerran poikkipuolisesti Itkonen kykenee arvostelemaan ainoastaan kirjan painojälkeä: ´vetelä olemus ja ohut paperilaatu´ estävät säkenöivän teoksen yhä uudelleen ja uudelleen nautiskellen lukemisen, ja kuvat on painotalo saanut ajoittain mössättyä ´kummallisen sameiksi´ ja ´epätarkoiksi´.

Eli näin. Valitettavasti jo kuopatun Kirjakatsaus-lehden julkaisija ja päätoimittaja Martti Häikiö kertoo saman lehden kahdeksannella sivulla, miksi hänen mielestään arvosteluihin keskittyvän lehden tulisi olla riippumaton eikä esimerkiksi Kirjailijaliiton julkaisema: ´Uskon, että tällöin [siis jälkimmäisessä tilanteessa] lehden sisältöön kohdistuisi odotuksia "omien" jäsenten teosten käsittelystä.´

Nii-in.

Että kyllä siellä hiekan seassa on edelleen niitä kultajyviä, kuten Jyrki Mäki laulaa. Tässäkin Kritiikin uutisten numerossa kuitenkin kirjoitetaan useita kymmeniä palstamillimetrejä Teemu Mäen nyt jo ehkä surullisenkuuluisena Kritiikin päivänä Helsingin Vanhalla pidetystä esitelmästä; järjellinen olento tuntuu taiteilija olevan. Muualla lehdessä taas kritiikin eli arvostelun tärkeimmäksi puoleksi tunnutaan nostavan kommunikaatio, eli kanava taiteilijasta kuluttajaan, jota arvostelija ansiokkaasti pitää avoinna.

Kritiikin kannuksilla tänä vuonna palkittu graafikko, sarjakuvan Linnut ja Meret ilmeisesti vapaa-aikoinaan piirtänyt Ville Tietäväinenkin kiittää juuri näitä ihmeellisiä ´arvioijia´, jotka hänelle palkinnon jakoivat: ´Arviot ovat vakuuttaneet minut siitä, että kommunikaatio on toiminut, ja tarinankerronnan käyttöliittymä – sarjakuva – on tehnyt mahdolliseksi verrattoman suoran yhteyden tekijän ja kokijoitten välillä.´ (s.28)

Alan jo huolestua. Raportissa Kritiikin päivästä lainataan Putte Wilhelmssonia (pitäisiköhän minun tuntea nämä kaikki ihmiset edes nimeltä?): ´Ainoa virhe, johon kriitikko voi sortua, on vaikeatajuinen mielipide. Siitä jää selityksen velkaa´ (24). Tämän voi mielestäni ymmärtää niinkin, että ´Tämä kirja on hyvä, ostakaa se´ ei ole virheellinen kritiikki. Eli se siis olisi sellaisenaan julkaisukelpoinen, koska siinä ei ole ´vaikeatajuisia mielipiteitä´. Vaan ehkä Wilhelmsson haluaa kuitenkin sanoa, että juuri tällaisia virheitä, selittelyjä kaipaavia, arvostelun tulisikin tehdä. Tekstiä enemmän lukiessa tällainen tulkinta muodostuu oikeamman näköiseksi.

Kyllä tämä lehti on selkeästi kriitikoiden luettavaksi tarkoitettu. Jos kerran minunkin, akateemisen ihmisen, pitää miettiä, mitä Putte haluaa tarkoittaa. (Meinasin muuttaa tuota edellistä kappaletta, kun tajusin suotta siinä Wilhelmssonia hiukkasen teilanneeni, mutta päätin sen jättää. Rehellisyyttä.) Ei toteutunut tämä verrattoman suora yhteys, pääsi reportaasin kirjoittaja väliin sotkemaan.

Martti Häikiöllä sen sijaan tuntuu olleen, ja mitä ilmeisimmin myös olevan, melkoisen ihmeellinen käsitys kriittisen lukemisen tehtävästä. Toinen neljästä kriteeristä, jotka ´hyvän arvion´ tulisi Häikiön mukaan täyttää, kuuluu seuraavasti: ´Hän [arvostelija] esittelee kirjoittajan tärkeimmät tarkoitusperät ja ideat niin kuin kirjailija on ne ajatellut.´

Mitä vittua?

Taas anteeksipyyntö, kiroilusta tällä kertaa. Mutta kuitenkin: mitä helvettiä? Minä en nyt ymmärrä. Pitäisikö arvostelijan olla telepaatikko? Eikö kritiikki voi olla ´hyvä´, jos kriitikko ei ole päässyt lukemaan arvostelemansa teoksen kirjoittajan pään sisäisiä ajatuksia? Ja minä kun luulin, että kirjaa arvostellessa arvostellaan sitä kirjaa eikä sen kirjan kirjoittajan päätä. Entä jos kirjoittaja on jo ehtinyt kuolla jättämättä jälkeensä selostusta siitä, mitä hän joka hetki kirjoittaessaan ajatteli? Ilmeisesti postuumisti julkaistuista teoksista on mahdotonta kirjoittaa ´hyviä arvioita´. Koska eihän kuolleista saa puhua, ei ainakaan pahaa.

Ei ehkä ole ihme, että Häikiön lehti kävi loppujen lopuksi taloudellisesti kannattamattomaksi. Ehkä se oli sitä koko kuusivuotisen kautensa ajan. Häikiö mainitsee Valitut Palat menetelmällisenä esikuvanaan. Muodollisina, riippumattomuutta korostaen, englantilaisen The Times Literary Supplementin sekä The New York Review of Booksin. Näistä edellinen on vahvasti konservatiivista Tory-puoluetta kannattavan The Timesin itsenäinen oheisjulkaisu.

Juu, pitää vielä Teemu mäen kritiikkikritiikkiä suitsuttaa. Taidekritiikin ensimmäisenä syntinä Mäki pitää ´tekijän sielunelämää pseudopsykologisesti teosten perusteella tulkitsevaa kirjoittelua´. 'Taideteoksista saataisiin enemmän irti, jos niitä kohdeltaisiin (ihmis)yksilöinä, ei vanhempiensa mielenilmauksina´ (23). Hurraan tälle.

Pääkirjoituksessakin todetaan Suomessa kirjailijoiden kiinnostavan yleisöä enemmän kuin heidän kirjoittamiensa teosten. Siis todetaan, ei muuta. Jatkan ajatusta hieman: Tomi Kontio Avussa, Seurassa ja Seiskassa. Kotroa ei edes tarvitse mainita. Suomen kuuluisin ja täten siis paras kirjailija on kuitenkin Kata kärkkäinen. Kivempi on lukea lastenhoidosta aikakauslehdestä kuin runoina. Aikakauslehtiä on helpompi ymmärtää. Ja sitten lopuksi todetaan, että ´kotimaisen taiteen näkyvyyden nousu on tietysti myönteinen ilmiö.´ Eli ihan sama, onko se paskaa vai timantteja, kunhan kriitikot saavat sen näkymään.

Seuraavasta Kaltiosta voikin sitten lukea, mitä mieltä Jörn Donner on tästä asiasta. Voitte tietenkin arvata jo.

PS. Näihin Kritiikin uutisiin on painettu myös kritiikin päivään suurella äänellä saapumatta jääneen Leena Krohnin alustus, joka paperista tilaisuudessa resitoitiin. Luen sen myöhemmin, ja ehkä siitäkin närkästyn suotta. Katotaan, jos jaksaa.

                                                                                                       Seuraava jakso >

                                                                                                       sisällysluettelo >>