Pohjoiseurooppalaisilla - suomalaiset mukaan lukien - on ilmeisesti keskimääräistä enemmän piirteitä cro-magnoninihmisestä, jopa neandertalinihmisestä. Markku Niskanen jatkaa juttusarjaa suomalaisten ja pohjoiseurooppalaisten alkuperästä.

Alkukotimme on Afrikka. Ihmisiin, simpansseihin ja gorilloihin johtavat kehityslinjat erkaantuivat yhteisestä afrikkalaisesta ihmisapinakantalajista arviolta kuusi miljoonaa vuotta sitten. Varhaisimmat ihmiskunnan edustajat olivat aivojensa koon ja ulkonäkönsä perusteella ihmisapinamaisia paitsi, että niiden anatomia oli sopeutunut pystykäyntiin.
Noin 2,5 - 1,8 miljoonaa vuotta sitten elänyt käteväihminen, Homo habilis, on perinteisesti luokiteltu sukuun Homo. Käteväihmiset ovat kuitenkin jo 1,85 miljoonaa vuotta sitten ilmestyneen ruumiin mittasuhteidensa puolesta ihmisenkaltaisen ja ihmisensukuun kiistattomasti luokitellun pystyihmisen kantamuoto. Pystyihmisen varhainen muoto Homo ergaster levisi Afrikan ulkopuolelle jo 1,74 miljoonaa vuotta sitten, kuten Kaukasuksella viime vuosina tehdyt fossiililöydöt osoittavat.

Ensimmäiset eurooppalaiset edustivat myöhempää pystyihmistä Homo erectus, joka saapui Eurooppaan mahdollisesti jo miljoona vuotta sitten. Nämä pystyihmiset, joista Juan Luis Arsuaga, espanjalainen paleoantropologi kollegoineen käyttää lajinimeä Homo antecessor, asuttivat Välimeren Eurooppaa ehkä vain lämpimien ilmastovaiheiden aikana.
Euroopan pysyvämpi ihmisasutus alkoi aikaisintaan 700 000 vuotta sitten, kun afrikkalaisesta pystyihmisestä polveutuva heidelberginihminen, Homo heidelbergensis, levisi Eurooppaan ja Aasiaan. Nämä pystyihmistä hieman suuremmat aivot omaava, mutta yhä erittäin vahvarakenteiset ja vahvaleukaiset ihmiset levisivät Englannin eteläosien korkeudelle saakka.

Neandertalien ongelma

Neandertalit, jotka elivät 250 000 - 30 000
vuotta sitten, polveutuvat Euroopan heidelberginihmisestä. Neandertalien aivot olivat keskimäärin hieman suuremmat kuin nykyisten ihmisten, koska heidän keskimääräinen ruumiinpainonsa oli suurempi. Paleoantropologit kiistelevät siitä, onko näillä Euroopan ja Lähi-idän viimeisillä arkaaisilla ihmisillä asemaa nykyihmisen sukupuussa: neandertaleja pidetään neandertali-ongelmana.

Eräs syy neandertaliongelmaan on se, että monet muualla harvinaiset piirteet olivat hyvin yleisiä heidän keskuudessaan. Monet neandertalipiirteet, esimerkiksi niskalihaksen kiinnityskohdan yläpuolella oleva soikea syventymä sekä kartiolisäkkeen ylimääräinen luuharjanne, pääsivät yleistymään neandertalien keskuudessa heidän osittaisen isolaationsa eli eristäytymisen ja geneettisen ajautumisen eli sattumanvaraisten muutosten kautta.

Ian Tattersall ja Chris Stringer väittävät näiden neandertaleille ominaisten piirteiden osoittavan niiden kuuluneen erilliseen kehityslinjaan ja lajiin Homo neanderthalensis. Milford Wolpoff ja C. Loring Brace väittävät puolestaan, että neandertalit kuuluivat pelkästään eri alalajiin Homo sapiens neanderthalensis kuin nykyihmiset Homo sapiens sapiens.

Yhdyn jälkimmäiseen mielipiteeseen. Neandertalipiirteet eivät todista, että neandertalit kuuluivat erilliseen biologiseen lajiin, joka ei saanut lisääntymiskykyisiä risteytymiä afrikkalaisten ja aasialaisten aikaistensa kanssa. Neandertalien esivanhemmat saapuivat Afrikasta vasta 600 000 vuotta sitten. Populaatioiden täytyy olla täysin eristyksissä toisistaan keskimäärin noin kolme miljoonaa vuotta ennen kuin ne ovat kykenemättömiä risteytymään. Lisäksi neandertalit, jotka levisivät Lähi-Itään viimeisen jääkauden alkupuolella viimeistään 60 000 vuotta sitten, pystyivät ilmeisesti sekoittumaan geneettisesti paikallisväestöön, koska Levantin neandertaleissa on selvästi alueella hieman aikaisemmin asuneiden varhaisten nykyihmisten piirteitä.

Nykyihmiset

Varhaisimmat nykyihmiset elivät Itä-Afrikassa 160 000 vuotta sitten ja kävivät Välimeren länsirannikolla 115 000 – 90 000 vuotta sitten. Näiden ensimmäisten nykyihmisten arkaaisilla afrikkalaisilla esivanhemmilla oli matalat aivokopat, suuret ja ulkonevat kasvot ja kulmakaaret, luisut otsat ja kyhmyttömät leuat aivan kuten neandertaleillakin oli.
Useat tutkijat ovat väittäneet viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana, että nykyihmisille ominainen aivokopan ja kasvojen morfologia soveltuu arkaaista paremmin puheäänien muodostukseen. Grover Krantz on tästä syystä esittänyt luonnonvalinnan suosineen nykyihmisen muodon aikaansaavia geenivariantteja johtaen sukupolvien kuluessa arkaaisen muodon korvaantumiseen nykyihmisen muodolla. Tämä niin sanottu puheteoria selittäisi, miksi täysin kehittynyt kulttuuri ilmestyi nykyihmisen alkukodissa Afrikassa aikaisemmin kuin muualla. Kulttuurillinen sopeutuminen uusiin ympäristöihin taas selittäisi sen, miksi nykyihmiset onnistuivat leviämään Afrikasta paikallisten arkaaisten ihmisten kustannuksella.

Nykyisin elävien ihmisten äitilinjojen (mitokondrion DNA eli mtDNA) ja isälinjojen (Y-kromosomin DNA eli Y-DNA) polveutumista korkeintaan 200 000 vuotta vanhoista afrikkalaisista kantamuodoista ("Eevasta" ja "Aatamista") on pidetty todisteena, että nykyihmisen ekspansio Afrikasta johti paikallisten arkaaisten populaatioiden täydelliseen syrjäyttämiseen. Euraasialaisten tuman DNA:ssa on kuitenkin varsinkin Alan Templetonin mukaan todisteita geneettisestä jatkuvuudesta "Eevaa" vanhemmalta ajalta. Täten tämä syrjäyttäminen ei olisikaan ollut täydellistä, vaan Afrikasta levinneet nykyihmiset olisivat saaneet geenejä Euraasian arkaaisilta ihmisiltä. Osa tästä euraasialaisesta geeniperimästä on saattanut tulla Euroopan neandertaleilta.

"Nykyihmismäinen" käyttäytyminen ja nykyihmisen anatomialle ominaiset geenit ovat voineet levitä kansojen välisten kontaktien kautta Eurooppaan jo ennen varsinaista Afrikasta lähtöisin olevaa väestöekspansiota. Euroopan arkeologinen ja paleoantropologinen todistusaineisto tukee tätä hypoteesia. Arkeologinen todistusaineisto osoittaa neandertalien alkaneen hyödyntää ympäristönsä luonnonvaroja "nykyihmismäisen" tehokkaasti jo 55 000 vuotta sitten. Paleoantropologinen todistusaineisto osoittaa neandertalien ulkomuodon alkaneen muuttua nykyihmisen suuntaan jo tuhansia vuosia ennen nykyihmisen varsinaista ilmestymistä Euroopassa. Jo muutamia vuosituhansia ennen nykyihmisen saapumista Eurooppaan, neandertalien leuoissa on pienet nykyihmiselle ominaiset leukakyhmyt, ja heidän kulmakaarensa ovat selvästi pienemmät kuin aikaisemmilla neandertaleilla keskimäärin.

Koska neandertalien käyttäytyminen ja anatomia alkoivat "nykyihmismäistyä" suhteellisen myöhään, vasta 55 000 vuotta sitten, he olivat yhä pääasiassa arkaaisen näköisiä, kun Euroopan varhaiset nykyihmiset, joista käytetään yleensä nimeä cro-magnonit, saapuivat Eurooppaan ehkä jo 40 000 vuotta sitten. Tämän vuoksi paikallisten neandertalien ja Lähi-Idän kautta Afrikasta saapuneiden cro-magnonien välillä oli hyvin selvät ulkonäölliset erot.
Erityisesti kasvonpiirteissä oli silmiinpistäviä eroja. Neandertalien otsat olivat luisummat, kulmakaaret ja kasvot suuremmat ja leukakyhmyt korkeintaan heikosti kehittyneitä. Cro-magnonien kasvot olivat kuin nykyisten eurooppalaisten kasvot paitsi, että kulmakaaret olivat hieman suuremmat, kasvot paljon leveämmät ja leuat jykevämmät.

Myös ruumiinrakenteet olivat erilaiset. Neandertaleilla oli vahvemmat luut ja suuremmat lihakset. Cro-magnonien kehittyneempi teknologia oli vähentänyt fyysisen voiman tarvetta, silti cro-magnonit olivat nykyihmistä selvästi vahvempia. Neandertalien leveämmät ja syvemmät vartalot sekä lyhyemmät raajat suhteessa vartaloon ovat sopeutuma kylmään ilmastoon, kun taas cro-magnonien lineaarisempi ruumiinrakenne on sopeutuma lämpimämpään ilmastoon. He olivat myös keskimäärin 10 cm pitempiä kuin neandertalit, kuten miespuolisten yksilöiden arvioidut keskipituudet 177 cm versus 167 cm osoittavat. Ruumiinpainossa ei todennäköisesti ollut suurta eroa, mutta nykyisiin noin 177 cm pitkiin eurooppalaisiin miehiin verrattuna cro-magnonit ja neandertalit olivat keskimäärin vähintään 10 kg painavampia.

Ihonvärissä oli todennäköisesti eroja. Neandertalit olivat pohjoisen elinalueensa vähäisen ultraviolettisäteilyn vuoksi yhtä vaaleaihoisia kuin nykyiset eurooppalaiset, mutta varhaisimpien cro-magnonien täytyi olla yhtä tummaihoisia kuin nykyisten pohjoisafrikkalaisten. Silmien ja hiusten väriä, hiusten muotoa, parrakkuutta ja ruumiin karvaisuutta voi vain spekuloida, koska ne eivät ole voimakkaan ilmastollisen valinnan alaisia piirteitä.

Voimme olettaa neandertalien ja cro-magnonien välisten ulkonäöllisten erojen vaikuttaneen ainakin jossakin määrin heidän välisiin suhteisiin. Tutkijoiden välillä on eroja kuinka paljon vaikutusta he olettavat näillä "rotueroilla" olleen. Ian Tattersall edustaa mielipiteineen toista ääripäätä. Hänen mielestään cro-magnonit eivät pitäneet neandertaleja edes ihmisinä. Koska neandertalit ja cro-magnonit ovat hänestä kuuluneet eri lajeihin, lisääntymiskykyisiä risteytymiä ei ole voinut syntyä. Kyseessä on myös ollut ylemmän ja alemman lajin kohtaaminen. Neandertalit olisivat pystyneet matkimaan, mutta eivät ymmärtämään cro-magnonien kulttuuripiirteitä. Milford Wolpoff ja Erik Trinkaus edustavat mielipiteineen toista ääripäätä. He uskovat, että cro-magnonit ja neandertalit ovat kuuluneet samaan lajiin, tunnistaneet toisensa ihmisiksi ja saaneet aikaan lisääntymiskykyisiä risteytymiä. Neandertalit ovat myös "ymmärtäneet" ja omaksuneet cro-magnonien kulttuuripiirteet ongelmitta. Kyseessä on siis ollut pelkästään kahden eri ihmistyypin välinen kohtaaminen.

Riippumatta siitä, millaiset suhteet neandertaleilla ja cro-magnoneilla oli toisiinsa, neandertalit katosivat ihmistyyppinä muutama tuhat vuotta sen jälkeen, kun cro-magnonit saapuivat Eurooppaan. Katoaminen johtui mielestäni siitä, että cro-magnonien parempi puhekyky salli neandertaleja paremman kulttuurillisen sopeutumisen - tehokkaamman teknologian kehittämisen, kommunikaation, yksilöiden ja ryhmien välisen yhteistoiminnan kehittymiseen - ympäristöön. Täten heidän väestönsä olisi lisääntynyt ja neandertalien olisi vähentynyt johtaen siihen, että noin 35 000 vuotta sitten neandertalit olivat vähemmistönä Euroopassa. Heitä asui enää ehkä vain osissa Etelä-Ranskaa, Iberiaa, Italiaa ja Balkania, Krimin niemimaalla sekä Kaukasuksella, kun taas muu Eurooppa olisi ollut cro-magnonien asuttama (kartta 1).

Vähälukuiset viimeiset neandertalit sulautuivat geneettisesti cro-magnonien lukumääräisesti suurempiin väestöihin. Neandertalien paikallisryhmät joutuivat nykyihmispopulaatioiden saartamiksi ja saivat enemmän geenejä heitä ympäröiviltä nykyihmisryhmiltä kuin neandertaliryhmiltä. Edellä käsitelty nykyihmisen anatomiaa suosiva valinta ehkä suosi cro-magnonien ja neandertalien risteytymiä puhtaiden neandertalien kustannuksella. Jotkut näistä risteytymisistä ovat myös voineet tulla hyväksytyiksi cro-magnonien yhteisöihin johtaen siihen, että Euroopan nykyihmisväestöt saivat neandertalien geenejä. Viimeisten noin 40 000 - 30 000 vuotta sitten eläneiden neandertalien, esimerkiksi Ranskan St. Césaire-yksilön, Kroatian Vindija-luolan neandertalien nykyihmispiirteet ja joidenkin cro-magnonien esimerkiksi Mladec-, Lagar Velho-, Predmost- ja Dolni Vestonice-yksilöiden "neandertalipiirteet" ovat mahdollinen todistus tästä geneettisestä yhteensulautumisesta. Uusinta todistetta tästä geneettisestä sekoittumisesta antaa vuonna 2 002 Romaniasta löydetty nykyihmisen alaleuka, jossa tutkijoiden mukaan on joitakin neandertalien erityispiirteitä. Ilmaston nopea kylmeneminen 30 000 vuotta sitten mahdollisesti nopeutti tätä prosessia, koska neandertalien suosimat osittain metsäiset elinympäristöt muuttuivat aroksi tai tundraksi.

Nykyisillä eurooppalaisilla ja niillä muutamilla Euroopan varhaisilla nykyihmisillä, joista on saatu näyte mtDNA:ta, ei ole neandertaleilta perittyjä äitilinjoja mtDNA:n tutkimusten mukaan. Myöskään yhdenkään nykyisin olemassa olevan isälinjan (Y-DNA:n ) ei voida osoittaa olevan peräisin neandertaleilta. Tämän on ymmärretty todistavan, että yllä kuvattua geneettistä sekoittumista ei olisi tapahtunut.

Jos populaatio menee yksilömäärän romahtamisen kautta niin sanotun geneettisen pullonkaulan läpi, harvinaiset, esimerkiksi vähemmistöltä perityt, piirteet usein häviävät kokonaan, ja yleiset, esimerkiksi enemmistöltä perityt piirteet tulevat usein vallitseviksi. Täten cro-magnonien mahdolliset neandertaleilta perityt äiti- ja isälinjat ovat hyvinkin voineet kadota, kun Eurooppa koki väestökadon, ja Pohjois-Eurooppa autioitui viimeisen jääkauden maksimin aikana noin 26 000 - 18 000 vuotta sitten. Magnus Nordberg onkin arvioinut, että jos neandertalit ja nykyihmiset sekoittuivat niin, että neandertalien osuus oli 25 prosenttia uudessa populaatiossa, heidän kaikki äiti- ja isälinjansa olisivat kadonneet 52 prosentin todennäköisyydellä geneettisen ajautumisen kautta.

Neandertalien mtDNA:n ja Y-DNA:n puuttuminen ei kuitenkaan merkitse, että eurooppalaisilla ei voisi olla neandertalien tuman geenejä. Täytyy muistaa, että euraasialaisten tuman DNA:sta noin 10 prosenttia osoittaa geneettistä jatkuvuutta yli 200 000 vuotta vanhalta ajalta. Mahdollisia esimerkkejä eurooppalaisten neandertaleilta perityistä tuman geeneistä ovat kystisen fibroosin aikaansaava mutaatio, eräs HLA-ryhmän alleeli (HLA-B73), sekä ainakin jotkut vaaleaa ja pisamaista ihonväriä, vaaleita ja punaisia hiuksia aikaansaavat geenivariantit. Palaan eurooppalaisten mahdollisesti neandertaleilta perittyyn geeniperimään myöhemmin.

KARTTA 1.

Euroopan asutus noin 40 000 - 30 000 vuotta sitten. Pystyviivoitus osoittaa asuttua aluetta. Neandertalien asuttamaa aluetta ei ole merkitty tähän karttaan. Heitä oletetaan asuneen vain Etelä-Ranskassa, Iberian ja Apenniinien niemimaalla, Balkanin pohjoisosissa, Krimin niemimaalla ja Kaukasuksella.

Jääkauden jälkeen

Sen lisäksi, että neandertalien äiti- ja isälinjat mahdollisesti katosivat, geneettinen pullokaula erilaisti viimeisen jääkauden maksimin aikana Euroopan väestöt geneettisesti ja ehkä myös kielellisesti, koska väestöryhmien välinen geneettinen sekoittuminen ja kulttuuripiirteiden leviäminen väheni väestökadon ja väestöryhmien maantieteellisen eristäytymisen johdosta. Voimme olettaa, että tämä kylmäjakso jakoi Euroopan populaatiot kolmeen suureen refugiumiin eli suojapaikkaan: Etelä-Ranskan ja Iberian populaatiot; Apenniinien ja Balkanin niemimaiden populaatiot; Ukrainan ja Etelä-Venäjän populaatiot. Lähi-Idän populaatiot olisivat muodostaneet oman erillisen ryhmittymänsä (kartta 2).
Kun Pohjois-Eurooppa asutettiin uudelleen ilmaston alettua lämmetä noin 18 000 vuotta sitten, asuttajat olivat suurimmaksi osaksi peräisin nykyisen Etelä-Ranskan ja Ukrainan alueilta. Näistä kahdesta refugiumista levinneet populaatiot kohtasivat toisensa nykyisen Puolan alueella ja Fennoskandiassa (kartat 3 ja 4). Nämä väestöekspansiot heijastuvat mtDNA:ssa ja Y-DNA:ssa. Luoteiseurooppalaisten, Brittein saarten ja Skandinavian asukkaiden isä- ja äitilinjat ovat pääasiassa peräisin läntisestä refugiumista ja koilliseurooppalaisten itäisestä refugiumista. Kyseessä on siis perustajavaikutus.
Esimerkiksi Pavel Dolukhanov, Milton Nuñez, Kalevi Wiik ja Kyösti Julku ovat esittäneet, että populaatioekspansiot (väestöjen maantieteelliset levittäytymiset) näiltä kahdelta refugiumilta olisivat levittäneet niillä puhuttuja kielimuotoja laajoille alueille Pohjois-Eurooppaa. Läntisestä refugiumista levinneet kielet olisivat olleet sukua baskille ja itäisestä suomalais-ugrilaisille kielille.

Miespuolisen neandertalin (La Chapelle-aux-Saintsin kallosta tehty kipsivalos). Noin 50 000 vuotta sitten elänyt La Chapelle-aux-Saints edustaa äärimmäistä neandertalityyppiä.

Koska Itämeren itärannikon ja Uralin välisen laajan territorion ensimmäiset jääkauden aikaiset asuttajat ovat peräisin samasta Ukrainan ja Etelä-Venäjän refugiumista (kartta 4) on todennäköistä, että he puhuivat saman kielen murteita. Tämä alue oli ennen maanviljelyn saapumista noin 5 000 vuotta sitten harvaan asuttu ja paikallisilla yhteisöillä oli laajat elinpiirit. Yhteisöjen väliset kontaktit ovat hyvinkin voineet hidastaa paikallismurteiden eriytymisiä eri kieliksi ja levittää esimerkiksi indoeurooppalaisesta kantakielestä saatuja lainasanoja laajalle alueelle.

Jääkauden maksimin jälkeen asutetussa subarktisessa Pohjois-Amerikassa on vastaava laaja yhden kieliperheen alue. Athapaskan kieliperheeseen kuuluvat kielet levisivät jään väistyessä alueelle, joka on lännestä itään noin 3 300 km ja pohjoisesta etelään noin 2 100 km. Laajin alue, jolla puhutaan yhtä ainoata kieltä, on noin 570 000 km2 kokoinen chipewyanien asuttama alue. Athapaskan kieliä puhuvat kansat ovat onnistuneet pysymään samassa kieliperheessä yli 10 000 vuotta. Miksi suomalais-ugrilaiset eivät olisi pystyneet samaan samanlaisessa ympäristössä?

Maanviljelyksen leviäminen muutti Euroopan kieli- ja geenikarttaa. Varsinkin Colin Renfrew on väittänyt indoeurooppalaisen kielen levinneen maanviljelijäpopulaatioiden leviämisen kautta. Luigi Luca Cavalli-Sforza on osoittanut, että eurooppalaisten tuman DNA:n geenifrekvenssit heijastavat tätä ekspansiota.

Maanviljelyksen leviämisprosessissa oli eroja eri osissa Eurooppaa. Uusi elinkeino alkoi levitä noin 9 000 vuotta sitten Lähi-Idästä Balkanille, Apenniinien niemimaalle ja suureen osaa nykyistä Keski-Eurooppaa pääasiassa populaatioekspansion kautta. Populaatioekspansio tarkoittaa tässä lähinnä niin sanottua deemistä diffuusiota eli väestökasvun aikaansaamaa yksittäisten perheiden ja/tai kylien lyhyen matkan siirtymisiä. Läntisimmässä ja pohjoisimmassa Euroopassa maanviljelyyn siirtyminen tapahtui myöhemmin ja pääasiassa kulttuuridiffuusion eli kulttuuripiirteiden leviämisen kautta (kartta 5).

Nykyeurooppalaisia edustavan suomalaisen miehen kallo.

Geneettisiä tutkimuksia ja kallonmittausta

Geneettiset tutkimukset osoittavat, että maanviljelijöiden levittäytymisellä oli vähemmän vaikutusta pohjoiseurooppalaisten - Brittein saarten, Fennoskandian ja Venäjän pohjoispuoliskon väestöjen - kuin muiden eurooppalaisten geneettiseen perimään. Tämä havainto tukee arkeologiseen todistusaineistoon perustuvaa käsitystä, että maanviljelys saapui Pohjois-Eurooppaan kulttuurilainana.

Omat kraniometriset eli kallojen mittoihin perustuvat tutkimukseni tukevat tätä havaintoa merkittävästä geneettisestä jatkuvuudesta Pohjois-Euroopassa osoittamalla, että nykyiset pohjoiseurooppalaiset eroavat aivokopan ja kasvojen luuston muodon perusteella vähemmän paleoliittisen kauden cro-magnoneista kuin muut eteläisemmät eurooppalaiset. Tämä kraniometrinen samankaltaisuus cro-magnonien kanssa johtuu ainakin osittain myös siitä, että siirtyminen maanviljelyyn tapahtui niin myöhään, että metsästäjä-keräilijöille ominaiset piirteet, kuten suhteellisen matalat silmäaukot ja kaarevista poskikaarista johtuvat korkeat poskipäät eivät ole ennättäneet kadota.

Sen lisäksi, että pohjoiseurooppalaisissa, on cro-magnoneille ominaisia kallon piirteitä meillä on myöskin neandertaleille ominaisia piirteitä. C. Loring Brace mukaan luoteiseurooppalaiset, joita edustavat Brittein saarten ja Fennoskandian väestöt mukaan luettuna saamelaiset, eroavat muista nykyisistä ihmisistä samojen kallonpiirreyhdistelmien perusteella kuin neandertalit erosivat muiden maanosien arkaaisista ihmisistä, mutta ei yhtä selvästi. Tämän voisi ymmärtää osoittavan, että nykyisissä pohjoiseurooppalaisissa olisi cro-magnoneilta perittyjen geenien lisäksi myös neandertaleilta perittyjä geenejä.
Kuten on jo aikaisemmin mainittu, eurooppalaiset ovat saattaneet periä pienen osan tuman DNA:sta neandertaleilta. Vaalean pigmentin takana olevat geenivariantit ovat mahdollinen esimerkki näistä neandertaligeeneistä. Rosalind Harding kollegoineen osoitti vuonna 2 000 julkaistussa artikkelissa, että ne eurooppalaiset geenivariantit, jotka saavat aikaan punaiset hiukset, ovat noin 80 000 vuotta vanhoja. Koska nykyihminen saapui Eurooppaan vasta noin 40 000 vuotta sitten, tämä voi tarkoittaa eurooppalaisten perineen kyseiset geenivariantit Euroopan neandertaleilta. Kyseiset tutkijat eivät selvästi pitäneet tästä johtopäätöksestä, koska he olettivat fossiiliaineiston kiistattomasti todistavan nykyihmisen polveutuvan yksinomaan Afrikan arkaaisista ihmisistä. Muilla tutkijoilla ei ole samanlaista ongelmaa eurooppalaisten mahdollisten neandertaliesivanhempien suhteen. Esimerkiksi Clifford Jolly esitti vuonna 2 001 julkaistussa artikkelissaan, että pohjoismaalaisten vaaleaa pigmenttiä aikaansaavat geenivariantit olisi peritty neandertaleilta.

KARTTA 2.

Euroopan asutus viimeisen jääkauden aikana noin 26 000 - 18 000 vuotta sitten. Pystyviiva osoittaa läntistä refugiumia, oikealla kallistuva vinoviiva Apenniinien ja Balkanin refugiumia, horisontaalinen viivoitus Ukrainan ja Etelä-Venäjän refugiumia ja vasemmalle kallistuva vinoviiva Lähi-Idän populaatioiden asuttamaa aluetta. Asutus ei todellisuudessa ollut niin yhtenäistä kuin tämä kartta osoittaa.

Pohjoiseurooppalaiset eivät kuitenkaan ole erillinen rotu Euroopassa tai edes "rotupuhtaampia" kuin muut eurooppalaiset. Ensinnäkin koko ihmislajin sisällä on liian vähän geneettisiä eroja, jotta voisimme jakaa ihmislajia selviin alalajeihin (lajin maantieteellisiin variantteihin) eli rotuihin. Väestöjen välinen geneettinen kanssakäyminen on myös saanut aikaan sen, että maantieteellisesti jakaantunut biologinen variaatio muodostaa jatkuman, johon on mahdoton vetää selviä "roturajoja". Euroopan väestöjen jakaminen niin sanottuihin alarotuihin on vieläkin vaikeampaa ja hyödyttömämpää kuin koko ihmislajin jakaminen rotuihin, koska Euroopan väestöt eroavat geneettisesti erityisen vähän toisistaan. Tämä johtuu siitä, että Eurooppa oli periferia suurimman osan ihmisen evoluutiota. Periferian pieni kokonaisväestömäärä ja marginaalinen elinympäristö altistavat väestöt geneettisen variaation eli muuntelun määrän vähenemiselle.

Toiseksi pohjoiseurooppalaiset väestöt eivät myöskään muodosta geneettisesti yhtenäistä ja muista eurooppalaisista erillistä ryhmää. Pohjois-Euroopan väestöjen väliset geneettiset erot heijastavat aikaisemmin käsiteltyä Pohjois-Euroopan asutushistoriaa. Luoteiseurooppalaisten (Brittein saarten asukkaiden ja skandinaavien) esivanhemmat ovat suurimmaksi osaksi peräisin nykyisen Etelä-Ranskan alueelta ja koilliseurooppalaisten (lähinnä Itä-Euroopan suomalais-ugrilaisten kansojen) pääasiassa Ukrainan alueelta.

KARTTA 3.

Euroopan asutus myöhäispaleoliittisellä kaudella noin 13 000 vuotta sitten.

Saamelaisten alkuperä

Suomalaiset ja saamelaiset ovat maantieteellisesti ja geneettisesti edellä mainittujen luoteiseurooppalaisten ja koilliseurooppalaisten välissä. Suomalaisten ja saamelaisten geeniperimä osoittaa, että esivanhempien joukossa on sekä Etelä-Ranskan että Ukrainan alueelta lähtöisin olevia yksilöitä. Tuman DNA:n perusteella suomalaiset ovat selvästi lähempänä skandinaaveja kuin itäisempiä suomalais-ugrilaisia (tässä tapauksessa komeja ja mareja) heijastaen viimeisten tuhansien vuosien aikana tapahtunutta runsasta geneettistä kanssakäymistä skandinaavien kanssa. Suomalaisten geneettinen etäisyys ruotsalaisiin on omien vertailujeni mukaan peräti aavistuksen verran pienempi kuin etäisyys virolaisiin.

Saamelaiset ovat tuman DNA:n perusteella geneettisesti erillinen ryhmä Euroopassa. Heidän geneettiset etäisyytensä suomalaisiin eivät ole paljoakaan pienempiä kuin etäisyydet skandinaaveihin ja itäisempiin suomalais-ugrilaisiin (mareihin ja komeihin). Tämä geneettinen erilaisuus muista eurooppalaisista ei johdu saamelaisten siperialaisesta alkuperästä, kuten Luigi Luga Cavalli-Sforza on useassa kirjoituksessaan olettanut, koska saamelaisten geneettinen etäisyys samojedeihin on suurempi kuin esimerkiksi tanskalaisten geneettinen etäisyys samojedeihin. Tämän perusteella on todennäköisempää, että saamelaisten geneettisesti erillinen asema on tulos heidän esivanhempiensa pienestä lukumäärästä ja saamelaisten vuosituhansien aikaisesta osittaisesta geneettisestä eristyneisyydestä. Tätä hypoteesia tukee huomio, että saamelaisten geneettiset etäisyydet muihin eurooppalaisiin ovat keskimäärin pienempiä kuin suhteellisen lyhyt aika sitten yhteisestä kantapopulaatiosta erkaantuneiden Polynesian saaripopulaatioiden väliset geneettiset etäisyydet.

Isälinjoja pitkin peritty Y-DNA antaa hieman erilaisen kuvan kuin tuman DNA osoittamalla suomalaisilla ja saamelaisilla olevan selvästi enemmän yhteisiä kantaisiä itäisten suomalais-ugrilaisten ja balttien kanssa kuin skandinaavien kanssa. Saamelaiset eivät myöskään muodosta omaa erillistä ryhmää Euroopassa Y-DNA:n perusteella, vaan ovat tyypillisiä koilliseurooppalaisia.

Äitilinjoja pitkin peritty mtDNA taas osoittaa, että suomalaisten ja saamelaisten kantaäitien joukossa on suurin piirteen yhtä paljon läntisestä kuin itäisestä refugiumista lähtöisin olevia naisia. Koska saamelaisilla on suhteellisen paljon muualla harvinaisia äitilinjoja he muodostavat oman erillisen ryhmänsä. Heidän äitilinjansa ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi eurooppalaisia. Tämänkään vuoksi meillä ei ole syytä olettaa saamelaisten esivanhempien tulleen Siperiasta.

Yleensä ottaen Eurooppaan on tullut paljon vähemmän geenejä Pohjois-Aasiasta kuin Lähi-idästä. Yksi syy tähän on se, että Länsi-Siperian alanko asutettiin vasta jääkauden viimeisten vuosituhansien aikana. Tämän vuoksi Koillis-Euroopan alkuperäiskansat (esimerkiksi komit) eivät ole morfologisesti ja geneettisesti paljoakaan lähempänä siperialaisia naapureitaan (esimerkiksi samojedeja) kuin läntisemmät eurooppalaiset.

KARTTA 5.

Maanviljelysekspansion vaikutus Euroopan populaatioiden geneettiseen rakenteeseen. Tiheä vinoviiva osoittaa Lähi-Idän varhaisten maanviljelijöiden asuinaluetta. Harva vinoviiva osoittaa aluetta, jolle maanviljelys levisi pääasiassa väestöliikkeiden kautta. Katkonainen vinoviiva osoittaa aluetta, jolle maanviljelys levisi kulttuuridiffuusion kautta. Pohjois-Euroopan vinoviivattomalle alueelle maanviljelys levisi vasta vajaa 4000 vuotta sitten.

Lopuksi

Vastoin yleistä oletusta eurooppalaisten ei ole todistettu polveutuvan yksinomaan Afrikasta noin 40 000 vuotta sitten saapuneista varhaisista nykyihmisistä. Fossiiliyksilöiden ja nuorempienkin kallojen tutkimus sekä tuman DNA:n tutkimus osoittavat, että pieni osa geeneistämme on ehkä sittenkin peritty Euroopan neandertaleilta. Esimerkiksi ulkonevat, isot nenämme ovat mahdollisesti peritty neandertaleilta. Tämän vuoksi eurooppalaisten täytyy yhä pitää paikka vapaana neandertaleille sukupuussa.

Pohjoiseurooppalaisten geeniperimässä on geenitutkimuksen ja kraniometristen tutkimusten perusteella enemmän maanviljelystä edeltävän ajan eurooppalaisten geenejä kuin eteläisimmillä eurooppalaisilla. Jääkauden ajan cro-magnonien geeniperimää on täten säilynyt melko runsaasti Euroopan pohjoisella reuna-alueella.

Suomalaiset ja saamelaiset muodostavat geeniperimänsä perusteella sillan luoteiseurooppalaisten ja koilliseurooppalaisten välille. Esivanhempien joukossa on sekä läntisestä että itäisemmästä Euroopasta saapuneita yksilöitä.

Kallojen ja geenien tutkimus ei luonnollisesti kerro, mitä kieltä esivanhemmat puhuivat. Meidän ei kuitenkaan pidä unohtaa, että kielet leviävät väestöliikkeiden ja kulttuurikontaktien kautta kuten muutkin kulttuuripiirteet. Tämän perusteella uralilainen kantakieli polveutuu enemmän kuin todennäköisesti kielimuodosta (tai kielimuodoista), joka levisi jääkauden maksimin jälkeen väestöekspansion kautta Ukrainan ja Etelä-Venäjän alueelta. Uralilaisten kielien ja myöhemmin suomalais-ugrilaisten kielien yhteiset lingvistiset innovaatiot ja lainasanat ovat tietysti voineet levitä kulttuurikontaktien kautta tuhansia vuosia tämän väestöekspansion jälkeen jo ennestään sukulaiskieliä puhuville kansoille Volgan mutkan kautta.

                                                    Lue aiheesta lisää. Suomalaisten juuret -pääsivulle >>